Entropia kasvaa eikä muuta voi

Viihde ja entropia

Uskonnonopettajamme joskus noin kuusikymmentä vuotta sitten yritti havainnollistaa meille kristinuskon sivistävää funktiota ja sanoi, että ilman sitä tuolla Uitonvirran rannalla vielä ihmisiä keitettäisiin padassa syötäväksi, noin hieman liioitellen sanottuna.

No, tässä oli mukana pieni kevennys ja viitattiin niihin lukemattomiin valkoisiin miehiin jotka tuon ajan pilakuvissa istuivat sidottuina padassa villien odotellessa vesi kielellä ruuan valmistumista.

Ymmärsimme, ettei se opettaja ihan totta puhunut eikä edes ihan vakavasti, mutta ehkäpä tuossa sentään oli sinapinsiemenen verran asiaakin?

Silloin oli vielä hyvin tuoreessa muistissa, miten ihmisiä oli käsitelty naapurimaassa Neuvostoliitossa ja hieman kauempana sivistyksen syntysijoilla eli Saksassa. Ei niitä siellä syöty, mutta sehän vain lisäsi asian barbaarisuutta. Ihmisen arvo joka tapauksessa poljettiin maan rakoon. Jotakin hyötykäyttöä natsit kai biomassalle kaavailivat, mutta taisi jäädä kokeiluksi.

Uskon tänäkin päivänä, että opettaja oli oikeilla jäljillä. Tosin kristinusko sinänsä tuskin barbarialta pelastaa, sitähän riittää vähän kaikenlaiseen käyttöön.

Yhdysvallat lienee tämän hetken valtioista kristillisimpiä, ainakin mikäli asia koskee ns. sivistysvaltioita. Se on kuitenkin myös sekulaarinen ja monikulttuurinen maa, jossa jokainen saa uskoa mitä huvittaa.

Kiinnostava paradoksi on, että tuossa maassa näyttää vallitsevan eräänlainen kalvinistinen psykologia, jonka mukaan vain osa kansasta on predestinoitu taivaaseen ja Herra ilmoittaa asian sallimalla näiden menestyä maallisissa toimissaan.

Helvettiin menijät ovat avun ulkopuolella ja kaiketi myös osansa ansainneet, vai tohtisiko kukaan epäillä kaikkivaltiaan viisautta ja oikeamielisyyttä?

Niinpä maallisen hyvänkin jakamisessa toimii nuhteettomasti periaate, voittaja saa kaiken. Häviäjät eli luuserit jäävät nuolemaan näppejään.

Tämä on tietenkin hyvin vahvasti karrikoitu kuva ja monen mielestä varmaan antaa aivan väärän käsityksen amerikkalaisesta psykologiasta, johon kuuluvat olennaisena osana sosiaalisuus ja välittäminen. Missä muka tehdään enemmän laupeudentyötä ja lahjoitetaan rahaa hyväntekeväisyyteen?

Kritiikki on oikeutettua. Puhe ”luusereista” on tai ainakin joskus oli kuitenkin meidän eurooppalaisten korvissa villi-ihmisten raakuutta, joka soti jyrkästi kristillisyyden perusoletusta eli jokaisen ihmisen jumalallista alkuperää olevaa arvoa vastaan.

Mutta kysehän oli vain erilaisesta käsityksestä tuon kristillisyyden luonteesta. Amerikkalainen yhteiskuntakäsitys se vain on pakanallinen, jokaisella kuppikunnalla on sitten oikeus omaan uskontonsa ja mielipiteeseensä tuosta menosta, kunhan muistaa, että perustuslaki on pyhä ja arvostelun yläpuolella

Joka tapauksessa amerikkalaisesta yhteiskunnasta ja kalvinismista päästään mielestäni ilman aasinsiltaa niihin viihteen lajityyppeihin, joita se tuottaa ja jotka kukoistavat nykyään myös meillä ja muussakin maailmassa.

Valtaosa tästä massasta on tietoisesti lapsentasoista, koska sellaisena se tavoittaa laajimman potentiaalisen yleisön ja, kuten sanotaan, money talks, shit walks.

Mutta sellainenhan se avoin yhteiskunta on, valittavaa riittää jokaiselle ja kuluttaja on ainakin teoriassa se kuningas, joka määrää tarjonnan. Tosin jokainen tutkija tietää, ettei asia näin ole. Myös viihteessä yleisö ostetaan suurella alkupanostuksella ja myyjä hallitsee markkinoita lähes suvereenisti.

Lännenfilmi on vain yksi pieni nurkkaus amerikkalaisesta elokuvasta. Tutustuminen sen historiaan riittää kuitenkin kertomaan olennaisen myös viihteen kehittymisestä. Lapsenomaiset sankaritarinat saivat tietyssä vaiheessa antaa tilaa sadismille ja muille sensaatioille sekä poliittiselle korrektiudelle. Jälkimmäisen sekoittaminen ylevään eettiseen tasoon olisi varsin hullunkurinen virhe, tulkoon sivumennen sanotuksi.

TV-sarjat taas alettiin korvata niin sanotulla tosi-TV:llä, joka lienee infantiilin viihdeteollisuuden kaikkein primitiivisin muoto. Siinä pelataan samalla tekijällä, joka saa lapset nauramaan, kun joiku toinen nauraa ja itkemään, kun joku toinen itkee. Niinpä henkilöitä itketetään ja nauratetaan. Voittaja saa sitten kaiken ja luuserit nuolevat näppejään.

Joku sanoi aikoinaan Amerikasta, tarkoittaen Pohjois-Amerikan Yhdysvaltoja, että se on maa, jonka kehitys on kulkenut suoraan barbariasta rappioon ilman kulttuurin välivaihetta.

Tiedän toki myös amerikkalaisen korkeakulttuurin päiväpuolen. Siihen voi tutustua johtavista kulttuurilehdistä, mutta niitähän ei moni lue. Toki se siis on olemassa, mutta tuskin se vientitavaraa on.

Meillä Suomessa puisteltiin aikoinaan päätä niille kertomuksille amerikkalaisista viestimistä, jotka puhuivat kymmenistä TV- ja radiokanavista, lakkaamattomista mainoksista ja siitä joutavasta hömpästä, jonka alta ei enää löytynyt sitä ensimmäistäkään seuraamisen arvoista ohjelmaa.

Nyt olemme samassa tilanteessa ja siinä näyttää olevan koko Eurooppa, pitkälti Venäjäkin. Televisiossa, sen julkisesta rahoituksesta huolimatta, ei enää esitetä kunnianhimoisia näytelmiä ja pienoissarjoja. Ajankohtaisohjelmat koostuvat asenteellisista ”tutkimuksista” ja hallitsemattomasta hölötyksestä. Teema-niminen kanava oli vielä jokunen aika sitten kelvollinen henkireikä, mutta se ollaan nyt kaiketi tukkimassa, kuinkas muuten.

Suomalaisen TV-kritiikin typerimpiin edustajiin kuului aikoinaan Jukka Kajava, jolla oli käytössään kaksi kriteeriä: esittääkö näytelmä tms. asiat edistyksellisen ortodoksian vaatimusten mukaisina ja artikuloivatko näyttelijät selvästi.

Siitä huolimatta Kajavan voi vielä katsoa kuuluneen kulttuuria ylläpitävään sukupolveen, ehkä tosin sen läpipolitisoituneeseen rappiovaiheeseen.  Hän sentään otti käyttöön sanat hömppä ja tyhmentäminen. Nykyinen taso saattaa sen sijaan jo edustaa tien päätä tai sitten meitä odottaa vielä jokin sellainen typeryyden syvyys, jota emme vielä pysty kuvittelemaan.

Voi tietenkin sanoa, että tässä on kysymys vain niinkin kevyestä asiasta kuin viihteestä. Mitäpä tuon tasolla itseään vaivaamaan, katsomaan taas ei kukaan pakota.

Ehkäpä asia on vähän niinkin. Mutta jos mennään ns. korkeakulttuurin puolelle, ei kuva taida parantua lainkaan. Juuri nyt kuuluu Kansallisteatterissa menevän Kuningas Lear, joka on modernisoitu ymppäämällä sinne herkullisia (?) letkautuksia Sipilästä ja muista meidän aikamme ilmiöistä.

Uskon mielelläni, että tämä on niin syvällistä, kuin värkeistä lähtee, ilmaistakseni näkemykseni ajanmukaisella tavalla. Mutta miksi jonkun pitäisi mennä sellaista katsomaan? Eipä siihenkään kukaan useimpia aviomiehiä pakota, vaimot taas kai saa aina liikkeelle sosiaalinen paine, josta muistelen lukeneeni kultaisella 1960-luvulla, kun olimme vielä tämän nykyisen maailmanajan lähtökuopissa ainakin jossakin mielessä.

Kulttuurin kehityksen pääsuuntaa voinee kuvata fysiikan piiristä otetulla vertauksella. Kyseessä on entropian kasvu.

Joskus kulttuuria verrattiin vaivalloiseen, mutta määrätietoiseen ja jopa sankarilliseen rakennustyöhön, jossa vaikeuksien voittaminen ja itsensä ylittäminen oli keskeisenä teemana. Nyt on sen sijaan ryhdytty laskemaan liukua ja tyydytään limbokilpailuihin.

Kaupaksihan tämä tavara menee, jopa kaikkialle maailmaan, mutta jos ja kun sen rinnalla ei ole mitään korkeatasoista ja kunnianhimoista, tarkoittaa se, ettei länsimailla ole muille kulttuureille tarjottavana enää muuta kuin halveksimisen aiheita.

Ja mikä nyt sitten olikaan tuon kristillisyyden rooli, josta lähdettiin liikkeelle? Ei sillä taida enää olla yhtään mitään roolia ja siihen tämä ihmisarvon halveksinta taitaakin perustua. Kalvinismin ja juutalaisuuden voinee sentään vapauttaa ainakin suurimmasta vastuusta, kun viihdemarkkinoiden toimintaa ajatellaan.

Se, ettei ihminen ole minkään arvoinen (tai että tuo arvo ilmaistaan dollarimääräisesti) tuskin seuraa mistään uskonnollisesta viitekehyksestä. Sen sijaan se lienee kuta kuinkin väistämätön seuraus sellaisen täydellisestä puuttumisesta.