Kulttuuriosasto

Kulttuuri osastossaan

Kulttuuri tarkoitti aikoinaan 50-luvun lapsenmieliselle tarkkailijalle lähinnä teatraalisia tilaisuuksia, joissa istuttiin hiljaa. Siinä mielessä sillä oli olennaisia yhteyksiä kirkonmeininkiin, jota lapset pakotettiin kuuntelemaan kaksi tuntia yhtä kyytiä. Lastensuojelu oli vielä niin sanoakseni lapsenkengissään.

Luonnollinen pakenemisreaktio tietenkin assosioitui luonnollisesti molempiin. Takaa-ajoon lähtivät yleensä isovanhemmat ja silloin mahdollisuudet päästä karkuun olivat kohtalaiset, ainakin jos ei erehtynyt menemään sängyn alle tai muuhun umpiperään, josta eivät nopsat jalat enää pelastaneet.

Mutta kuten Saarnaaja sanoo: ”Kun minä mieheksi vartuin, jätin minä sen, mikä lapsen on”. Jo lukioiässä alkoi mielessä kajastaa sellainen mahdollisuus, että tuon tympeän ”kulttuuri”-sanan taakse saattoikin kätkeytyä suuri osa siitä, mikä maailmassa oli kiinnostavaa. Kannatti pitää varmistin päällä.

Niin sanotut kulttuurilehdet, jotka 1960-luvulla muuttuivat itse asiassa poliittisiksi lehdiksi, eivät kuitenkaan keskimäärin ihan vastanneet siihen tarpeeseen, jonka tutustuminen länsimaisen kulttuurin aarteistoon oli virittänyt.

Vasta brittiläinen Times Literary Supplement osoittautui täysipainoiseksi julkaisuksi, jota kehtasi lukea ilman myötähäpeää.

Nimestään huolimatta TLS oli jo 1970-luvulla irronnut ahtaasti kirjallisista ympyröistä, mikäli nyt oli niihin joskus juuttunutkaan. Nimensä mukaisesti sen pääsisältö olivat kirja-arvostelut, joita varten värvättiin anglosaksisen maailman parhaat voimat, mikä ei ollut vähän.

Arvosteltuihin kirjoihin eivät kuuluneet vain kaunokirjalliset teokset, jotka itse asiassa ainakin minun näkökulmastani olivatkin sen sivuilla toissijaisia. Mukana olivat jopa luonnontieteen keskeiset uutuudet. Myös suuret klassikot elivät lehden sivuilla vähintäänkin uusien käännösten ja toistuvien viittausten muodossa.

Joka numerossa toki ilmestyi myös jokunen runo, joista en paljon piitannut. Mielestäni englanti soveltuu poikkeuksellisen huonosti runouden kieleksi, mutta saatan toki olla väärässä. Englanti on kieli, joka vain näyttää helpolta. Tämä johtuu paljolta siitä, etteivät sitä puhuvat ja lukevat ulkomaalaiset ymmärrä, mitä eivät ymmärrä.

Joka tapauksessa oli jokaviikkoinen juhlahetki tutustua uuteen TLS:ään. Koska maailmassa ilmestyy paljon enemmän kirjoja, kuin koskaan ehtii lukemaan, kannattaa lukea asiantuntevia arvosteluja, jotka eivät ole toimittajien mielipidekirjoituksia, vaan parhaiden alan eksperttien tuotteita.

Sellaisten perusteella saattoi jo tilata itselleen tai Yliopiston kirjastolle uusia kirjoja. Amazonia ei ollut, mutta aikanaan niitä sitten ilmestyi kannesta kanteen luettaviksi tai ainakin lähdeteoksiksi.

TLS ei ollut eikä taida vieläkään olla nurkkakuntainen, snobbaileva tai rabulistinen julkaisu. Sen linjana on ollut tyytyä hyväksymään asiantuntijoiden arviot asiantuntijoiden arvioina. Myös esseillä on selvästikin ollut erilaisia poliittisia ja koulukuntaisia painotuksia, laatu on ollut tärkeintä eikä ”oikea” mielipide.

En ole vähään aikaan TLS:ääkään lukenut. Pari vuotta on vierähtänyt myös ilman New York Review of Booksia, joka monessa muistuttaa brittiläistä vastinettaan. Ehkäpä sitä voi sanoa hiukan politisoituneemmaksi ja myös juutalaisuuden läsnäolo sen sivuilla on huomattavan suurta. Parikymmentä vuotta sitä tilasin, mutta aloin sitten ostaa irtonumeroita Akateemisesta.

Nykyäänhän näitä lehtiä ei enää saakaan tuosta ns. Akateemisesta kirjakaupasta, joten niitä on pakko alkaa taas tilata kotiin. Eipä tuosta kioskista enää monta muutakaan lehteä saa ja vanhoja kirjoja ei lainkaan. Myös varsinaisesti akateemiset kirjat loistavat poissaolollaan.

Niinpä se, joka on kiinnostunut kulttuurista eli viljelystä sen laajassa mielessä, joutuu taas tilaamaan lehtensä tai sitten turvautumaan nettiin, joka saattaakin olla hyvä keino. Menneen vuosisadan kasvattina kuitenkin vieroksun sitä.

Mutta palatakseni kulttuuriin. Se kuva, joka minulla oli asiasta 1950-luvulla, oli kovin rajoittunut, kuten nyt ymmärrän. Rajoittunut se oli silloin muillakin ja sulki sisäänsä lähinnä taiteet. 1960-luvulla alettiin yleisesti soveltaa laajaa kulttuurin käsitettä, kiinnittäen erityisesti huomiota matalakulttuuriin.

Samaan aikaan valtasi alaa myös ajatus siitä, ettei kulttuurin piirissä ole mahdollista tehdä erotteluja parempaan ja huonompaan. Tässäkin ajatuksessa oli epäilemättä mukana annos järkeä, mutta myös hulluuden mahdollisuus, jota sitten runsain mitoin hyödynnettiin.

Lehtien kulttuurisivujen seuraaminen halki vuosikymmenten on kiinnostavaa puuhaa. Niiden keskeinen anti oli aikoinaan tärkeiden uutuuksien raportointi ja arvostelu. Kansallisesti ja kansainvälisesti tärkeät kirjat ja muut teokset arvosteltiin näkyvästi alansa huippuasiantuntijoiden toimesta.

Alansa kiistämättömät asiantuntijat arvioivat näytäntöjä, näyttelyitä ja konsertteja. Sunnuntaisivuilla oli jopa koko sivun laajuisia selostuksia uusista tutkimuksista. Toimittajakunnan omia mielipidekirjoituksia esiintyi harvemmin. Tavallisesti ne olivat lyhyitä ja avoimen poliittisia, kuten myös pilakuvat. Sellaisilla oli oma tilauksensa aikana, jolloin hovinarri-instituutiota eli pilalehtiä ei enää ollut.

Aika saattaa kullata muistot, mutta vanhan mutu-tuntumani perusteella arvioin, että esimerkiksi Helsingin Sanomien kulttuuriosastossa asian saamaa palstatilaa sääteli sen arvioitu tärkeys. Niinpä jokin Suomen historian murroskauteen sijoittuva tärkeä perustutkimus sai osakseen paljon huomiota, erilaiset lapsentasoiset popkulttuurin tuotteet sen sijaan kuitattiin asiaankuuluvasti maininnalla.

Sikäli kuin ilman tutkimusta voi havaita, mikä toki on epäilyttävää, saattoi keskiverto suomalainen saada seuraamastaan suuresta päivälehdestä kohtuullisen käsityksen siitä, miten kansallinen kertomuksemme kehittyi historian ja laajemminkin kulttuurin alalla uuden aikakauden uusien näkökulmien myötä. Kuva ei ollut yksipuolinen eikä mielivaltainen.

Tämä kaikki vain tuli mieleeni, kun avasin maanantain hesarin ja katsoin sen kulttuuriosastoa. Sen koko kansilehti hehkutti ”oman kehon taidetta” ja asialle oli omistettu vielä toinenkin, tekstiä täynnä oleva sivu.

No, tämä tämmöinen taide oli kuukautisverellä maalattua. Vanha huomion herättämiskonsti on tullut lukijalle tutuksi tämänkin lehden palstoilta jo ammoin. Hohhoijaa.

Kirjoittajan mielestä asia kuitenkin näyttää olevan mitä kuumin, kulttuurin terävään kärkeen kuuluva asia, joka herättää suuria intohimoja, kuten kuukautisen yleensäkin. Ehkäpä aika sittenkin olisi kypsä keskustelulle tästä huikeasta aiheesta, ehdottaa haastateltu asiantuntija artikkelin lopuksi. Mistä kysymyksistä noin konkreettisesti puhuttaisiin, jää sanomatta. Ehkäpä kannattaisi pitää lukijakilpailu?

Niin, kukapa tiennee. Tähän voisin lisätä, että ihmisruumiista lähtee paljon muitakin erilaisia eritteitä, sekä naisilta että miehiltä. Niitä jostakin syystä peitellään ja taidetaan typerästi suorastaan hävetäkin. Ymmärtäisin, että nämä kaikki kuitenkin kuuluvat tasa-arvoisesti samaan joukkoon, myös taiteen tekemisen välineinä. Eiköhän ole väärin nostaa yhtä asiaa muita merkittävämmäksi? Miksei olisi?

No, kaiketi tuon yhden keskeisen asian kirkastamiseksi artikkeli sisältää myös ikonimaisen, kuukautisverellä maalatun kuvan, jossa madonnan sylissä on karhunpentu, jolla myös on sädekehä. Ymmärrämme varmaan asian mahtavan potentiaalin. Kunhan ei vain tajunta räjähtäisi.

Voi olla, että kyseessä on suuri taiteen aluevaltaus, vaikka tätä kamaa nyt onkin nähty jo muutaman kymmenen vuotta ja voihan se olla, että eritteillä on oma merkitysten kielensä, joka tekee esimerkiksi ulosteella maalaamisesta vähemmän arvostettavaa kuin verellä laveeraamisesta. Ymmärrän, etten näitä asioita ymmärrä ja eipä siis siitä sen enempää.

Joka tapauksessa kiinnitän huomiota siihen, että kulttuurisivut -niminen instituutio on muutamassa kymmenessä vuodessa (ehkäpä noin 20) muuttunut merkittävästi. Sen sijaan, että kyseessä olisi laajaan historialliseen näkemykseen ja asiantuntemukseen perustuva kriittinen maailman ja kansakunnan tilaa ja olemusta tarkasteleva instituutio, näyttää koko sivusto muuttuneen sekavaksi viihteeksi, jossa kaikenkarvaiset ajatuspörriäiset saavat tilaa tasapuolisesti.

No onhan lehdellä oikeus täyttää sivunsa juuri sillä tavalla kuin haluaa, voidaan tähän sanoa. Sitä paitsi nykyajan nuoret aikuiset eivät kaipaa mitään kansakunnan tarinaa eivätkä sellaisesta mitään ymmärtäisikään. Antaapa mennä, siis.

Asia saattaa olla noin. Kukaties koko lehden tänä päivänä vain yksinkertaisesti täytyy olla yhtä ja samaa NYT-liitettä, joka on viritetty amerikkalaisittain 11-vuotiaan tasolle, jotta se kiinnostaisi mahdollisimman monia.

Kysymys kuuluu kuitenkin: tuntuuko hesarissa tosiaan nyt siltä, että lukijat haluavat koko lehden olevan tätä samaa pikkukakkosta vai voisiko lehden ongelmilla olla jotakin yhteyttä siihen, että saman punavihreän evankeliumin ja Natokiiman annetaan vallita sen kaikkia osastoja tasapuolisesti.

Epäilemättä moniarvoisuus ja promiskuiteetti ovat päivän sana ja itse kukin terve ja nuorekas yksilö tuntee ainakin joskus vetoa niihin. Hierarkioiden purkaminen on kovin sympaattista ja vihreää. Kyllä nämä asiat tiedetään jo ilman erityistä osoitteluakin. Paljon on lehdessä niin hyvää ja ajanmukaista, kiitoksia vain siitä näin tilaajalta.

Toki lehden tehtävänä onkin monipuolisesti heijastella ympäristöään, mutta -ja tässä on se kysymys-  mikäli se kokonaan lakkaa kriittisesti arvottamasta, valikoimasta ja hierakisoimasta välittämäänsä aineistoa, se saattaa muuttua puolivillaiseksi facebookin korvikkeeksi, jonka selviämismahdolllisuudet kilpailussa ovat heikot. Hömpän alalla kilpailu on kovaa ja epärehellistä.