Suuri murros
Eino Säisä, Kukkivat roudan maat 1-6, Tammi 1971-1980
Ennen vanhaan
oli meilläkin tapana ihmetellä ja ihastella sitä, miten Neuvostoliitossa
muutamassa vuodessa, kahden viisivuotissuunnitelman aikana, modernisoitiin
yhteiskunta ja tuotanto kertaheitolla. Miljoonat ja taas miljoonat opetettiin
lukemaan ja työskentelemään kellon tahdissa, siirrettiin heidät maalta
kaupunkiin ja nostettiin työn tehokkuus moninkertaiseksi.
Silloin ei ollut
tapana muistaa, että siinä samalla tuhottiin maaseutu ja talonpoikainen
yhteisö, tapettiin miljoonia ja vammautettiin vielä useampia, kenet henkisesti,
kenet muuten.
Toki myös
suomalaisen yhteiskunnan murroksen syvyys ja nopeus on jo kauan kuulunut
tutkijoiden mielenkiinnon kohteisiin. Suuri muutto kaupunkeihin,
yhtenäiskulttuurin murtuminen, uskonnon, suvun ja perheen roolin romahtaminen, koulutuksen
räjähdysmäinen kasvu, elintason nousu, alkoholitapojen muuttuminen, populaarikulttuurin
nousu, kansainvälistyminen ja monet muut asiat tapahtuivat sotien jälkeisinä
parina vuosikymmenenä käsittämättömällä nopeudella. Maailma mullistui yhden
ihmisiän aikana jopa pariinkin kertaan.
Niin sanotut
suuret ikäluokat kokivat nuorina sodanjälkeisen murroksen huippuhetket eli
1960- ja 70-luvut samalla kun myös vielä vankasti vanhaan maailmaan kuuluneet
1950-luku ja 1960-luvun alku kuuluivat heidän lapsuuteensa.
Sen sijaan 1930-luvun
ensi puoliskolla syntyneiden lapsuuteen kuului myös 1940-luku eli sota ja sitä
seurannut pula-aika. 1950-luvun tämä sukupolvi koki vasta nuoruusiässä ja he
joutuivat kokemaan sekä jälleenrakennuksen että sitä seuranneen rappion
omakohtaisemmin, tietoisempina ja kypsempinä.
Eino Säisän Kukkivat roudan maat on melkoinen
järkäle ja sen lukeminen vaatii aikaa useampia päiviä. Se on kuitenkin
historialliselta kannalta varsin kiinnostava, sillä se pyrkii selvästikin
kertomaan totuuden siitä suuresta murroksesta, joka sijoittuu vuosiin 1944-1971.
Nämä vuosiluvut selviävät kirjassa selostetuista tapahtumista.
Mikään
paljastuskirja tai protestikirjoitus ei ole kyseessä, luoja paratkoon ja tämä
kuuluukin teoksen vahvuuksiin. Tekijän kunnianhimo näyttää olleen ennen muuta
taiteellinen, mutta ei niin sanoakseni tekotaiteellinen.
Säisä kuvaa
kylää, vieläpä oikeasti olemassa ollutta ja varmaan vieläkin kartalta löytyvää
kylää Pohjois-Savossa. Arvatenkin kirjoittaja on käyttänyt runsaasti myös
mielikuvitustaan luodessaan ja hävittäessään henkilöitä, joita löytyy niin
valtava määrä, että lukija helposti sekaantuu. Kaikkien läsnäolo tuskin on sen
kummemmin motivoitua, kylässä nyt vain sattui olemaan melkoinen galleria
erilaista porukkaa ja kahden ensimmäisen niteen pääosassa onkin otsikon mukaan
juuri itse kylä.
Toki todellinen
päähenkilö on itse kirjoittaja. Hänen elämäntarinansa näyttää sopivan varsin
tarkoin yhteen päähenkilön tarinan kanssa. Luultavasti kirjailija on tässä
kuten muuallakin sotkenut jälkiä, eihän tarkoituksena voi olla joidenkin
ihmisten yksityiselämän julkinen repostelu. Silti uskallan olettaa, että hän on
pyrkinyt nimenomaan totuuteen, niissä rajoissa kuin se nyt on ihmiselle
mahdollista.
Itse päähenkilö
on varhaiskypsä lapsi, josta kehittyy tasapainoton intellektuelli. Omassa
ympäristössään hän on enemmän tai vähemmän väärässä paikassa, mutta muutakaan
paikkaa ei ole. Tästä jännitteestä näyttää syntyvän luomisen pakko ja myös
arvaamattomat purkaukset, joiden perusteella kirjoittaja vaikuttaa joskus
patologiselta tapaukselta.
Mutta ehkä
kysymys on vain sopeutumattomuudesta. Suomalainen kansakoulu ja kirjasto
tarjoavat ikkunan maailmankirjallisuuteen ja intellektuaalisesti aivan
toisenlaiseen maailmaan, jossa elämistä on joskus vaikea sovittaa yhteen yläsavolaisen
maalaiselämän kanssa. Opiskelu kansakoulunopettajaksi ei auta asiaa. Opettaja
jää yhä sen maailman ulkopuolelle, josta hän lapsena erkaantui.
Päähenkilö on
joka tapauksessa enemmän tai vähemmän poikkeusyksilö. Hänen kohtaamisensa
ympäristön kanssa toki kuvastavat kiinnostavasti maailmojen rajoja, mutta
teoksen mielenkiintoisin osa on kylän kehitys, nousu ja hiipuminen.
Jälleenrakennusajan
kuumeinen ja riemukas työnteko näyttää hyvältä ajalta ainakin parinkymmenen
vuoden takaa katsottuna. Aineellinen niukkuus ei paljoa merkitse. 1960-luvun
rahan perässä juokseminen sen sijaan näyttää tympäisevältä rappiolta, jolle
uhrataan koko se elämänmuoto, joka näytti jo nousevan kukoistukseen.
Kirjassa on kiinnostavia
ja ilmeisen osuvia havaintoja muuttuvan ajan ilmiöistä, jotka tulevat ja
menevät. Arkipäivän banaalisuuksiakin huomioidaan tarkkasilmäisesti ja
seniorikansalaiselle kirja tarjoaa aineksia muistin virkistämiseen. Toisaalta
teksti rönsyilee hyvin vapaasti ja monet kertomukset jäävät hieman
kummallisiksi koristeiksi.
Joka tapauksessa
kylä, joka miesten palatessa sodasta heräsi ja alkoi elää, tekee sitten hyvin
pian, jo 1970-luvun koittaessa kuolemaa. Kylän keskukset kuten rautatiepysäkki
ja kansakoulu tulevat tiensä päähän. Rannoista tulee mökkiasutuksen aluetta ja
televisio täyttää ihmisten kulttuurin tarvetta. Viinan kanssa aletaan läträtä
ja pornoa harrastaa enemmän tai vähemmän hyväksytysti ja sossun rahoittamasta
huliganismista tulee joillekin nuorille uusi ammatti.
Toki työttömyys
ja sen kirot olivat tuttuja jo 1950-luvulta, mutta nyt on uusi ääni kellossa.
Hyvettä ei palkita eikä pahetta rangaista, päinvastoin. Vanha elämänmuoto hajoaa,
vasta hiljattain raivatut pellot joutavat pakettiin ja karja korkealaitaiseen.
Turhautuminen on
käsin kosketeltavaa ja se näkyy vuoden 1970 protestivaaleissa. Hallituksen
nähdään jostakin syystä olevan vastuussa siitä rappiosta ja lähinnä
moraalisesta kurjuudesta, jota maaninen rahan perässä juokseminen on kylälle
tuonut.
Jopa Kekkonen
joutuu syntipukin osaan ja näinhän asia SMP:n nousun aikana tietyissä piireissä
olikin. Samaan aikaan Kekkonen toki oli koko kansaa ajatellen suuressa suosiossa,
vaikka hänen apoteoosinsa aika olikin vielä edessäpäin.
Säisän
kirjasarjaa voi pitää ainakin jossain määrin historiallisena romaanina. Se on
nimenomaan yhden tietyn sukupolven edustajan näkökulma suureen murrokseen ja se
on kirjoitettu niin lähellä tuota aikaa, että moni myöhemmin jo unholaan
painunut asia on vielä ollut tuoreessa muistissa.
Historian
tutkimus, historiallinen romaani ja muistelmat ovat kaikki eri asioita.
Kaikilla niillä saattaa olla annettavaa sille, joka tahtoo niistä oppia ja osaa
niitä lukea. Jokaisella on myös omat rajoituksensa.
Säisän teos ei
kukaties aivan saavuta enempää taiteellista huippua kuin parhaiden muistelmateosten
elävyyttä ja tarkkuutta. Viime mainittuun se tuskin pyrkiikään. Sen sijaan se
on tietyn, kansakunnan historiassa hyvin dramaattisen aikakauden kirjallinen
kuvaus, jollaisia meillä on vähän.
Kotiseudullaan
Säisä näyttää saaneen jonkinlaisen kulttikirjailijan maineen, minkä hän
ansaitseekin. Tästä käsitellystä romaanista tehtiin aikoinaan jo heti vuonna
1981 televisiosarja, joka jäi minulta joskus katsomatta. Luulen, että se
kannattaisi uusia.
Vihavaisen blogiin kun kirjoittaa, ei koskaan tiedä mitä Kaarle Kustaalle tapahtuu. Viime päivinä hän on patsastellut Lahden kisakatsomossa Siiri "Äitee" Rantasen seurassa.
VastaaPoistaKirjoitin tänne Roomasta käsin 15.2. näin:
sattumalta majapaikkani sijaitsee tuon huvilan nurkan takana. Niinpä pistäydyin siellä, enkä malta olla laittamatta linkkiä kuvaan omassa blogissani jossa kuvataan naisia kumartamassa Kaarle Kustaata ensi kesänä Suomessa. Löytyy siis myös Villa Farnesinasta 1500-luvun ruhtinashuvilasta Roomassa.
Pitäisi, pitää lukea tuo Säisän kirjasarja. Minä ( yritän välttää itse -sanaa, joka on korvannut minä-sanan) olen suuria ikäluokkia, kotoisin Kainuusta. Kirjoitin ylioppilaaksi -68 ja muutin syksyllä Helsinkiin opiskelemaan. Väitän, että lapsuudessani näin vielä vanhan Suomen, melkein saman, millaisena se oli ollut vuosisadan alusta saakka. Koin myös optimistisen ajan paranemisen kauden. Sähkövalojen tulon, asvalttipäälysteiden lisääntymisen. Kouluun ei tarvinnut enää ajaa housunlahkeet kurassa. Avattiin kauppa kaupattomaan paikkaan. Tästä linee jäänyt jonkinlainen optimistinen usko eteenpäinmenoon. Muutto Helsinkiin katkaisi suhteeni ainakin maaseutu- ja pikkukaupunkiyhteiskunnan muutokseen.
VastaaPoistaAllekirjoitan eli yhdyn kokemukseesi. Synnyin 1947 ja menin Hkiin 1969. Olen kokenut isovanhempieni luona keskisessä Lapissa maauskon ja ihmisten ihmetyksen, kun pellot pannaan pakettiin. Ihailin nuoruudessani maalaispoikien kunnollisuutta ja rehtiyttä. Olin itse työväenluokkainen ja enempi kaupunkilainen taustaltani. Olen juuri lukenut Kukkivat, 1-6. Ihastellut myös Jukka Sipilän tv-version. Olen säisäfani, mutta en missään nimessä minkään värinen persu. Katselen maailmaa rakenteina.
PoistaVillasukka
Näin minäkin. Kauppa-autot tulivat ja kaiken maailman palvelut, sähköt, jossain vaiheessa jopa päällystetyt tiet (öljysora). Syrjäseuduillakin tuntui menevän hyvin.
VastaaPoistaEino Säisä on pieni sivumerkintä ns. älymystön käsityksissä Ylä-Savosta Juhani Ahon rinnalla.
VastaaPoistaOlen esittänyt synnyinkuntani Sonkajärven väelle heidän etsiessä Facebookissa paikallisia 100v- tarinoita tutkilemaa eukonkannon yhteydestä Juhani Ahon romaaniin Juha jossa "shemeikka" vie Juhan vaimon Venäjälle, sekä linkitystä nykyaikaan jossa "kasakka vie kaiken mikä on löyhästi kiinni".
Luulisi kiinnostavan ainakin Helsingin Sanomien päätoimittajia, jotka väittävät jatkavansa Juhani Ahon työtä tämän perustaman Päivälehden jalanjäljillä.
Tuttu juttu. Olin työni takia mukana tekemässä tv-sarjaa ja montaa muutakin juttua, joita silloin tehtiin ympäri Suomea. Koska edustin ansiokkaasti ns. märkää sukupolvea minulle tuo aika jäi elämänmakuisena ja tapahtumarikkaana episodina, mutta näin ja koin kyllä paljon tapauksia päinvastaisistakin kohtaloista. Säisä itse jäi mieleeni vain hiljaisena ja rauhallisena miehenä. Hän ei oikein kuulunut meihin eikä heihin. Iisalmen Seurahuoneella tapahtui ja sattui. Silloin vielä hotellin sängyissä olivat viiden sentin superlon patjat ja sekös minua ärsytti, kun olin jo tottunut parempaan.
VastaaPoistaOlisi kiinnostavaa tietää miten suuri murros Kiinassa on vaikuttanut maaseutuun. Se lienee kaikille selvää että taloudellinen eteenpäinmeno Kiinassa on ollut joitakin negatiivisia asioita (joista ilman saastuminen pahimpia) lukuunottamatta myönteisempiä asioita viimeisen 30 vuoden aikana koko maailmassa. Mikään kasvu ja edistys ei milloinkaan kulje ilman aiheuttamiaan uhreja. Toisaalta eipä olisi Kiina tuota menestystä kokenut mikäli sille olisi karvaina lääkkeinä syötetty typerät länsimaiset keksinnöt kuten "demokratia", "ihmisoikeudet" ja "tasa-arvo". Silloin sitä tuhoa vasta aikaan olisi saatukin.
VastaaPoista