Vanhat ja vanhimmat

Vanhat ja vanhimmat

Vanha on ylpeä sana ja kun asiaa ajattelee, niin on kovin kummallista, ettei sillä enää juuri ole entistä komeaa kaikuaan. Kun muistelen arvokkaasti keppi kädessä kulkevaa isoisääni, joka tuntui olevan isä Jumalan kanssa samassa kastissa, huomaan, että on se maailma muuttunut.

Lykurgos, Spartan lakien nerokas säätäjä, katsoi, että tärkeimmät asiat oli annettava vanhojen neuvostolle gerousialle (γερουσία), jonka 30 jäsenestä 28 oli oltava 60 vuotta täyttäneitä.

Koska elinikä on nykyään pidentynyt, olisi vastaavaan elimeen pääsyvaatimuksena varmaankin 80 vuoden ikä.

Tällainen, ainakin neuvotteleva elin kannattaisi kai nytkin ehdottomasti nimittää jokaiseen maahan ja sen neuvoille olisi syytä antaa ainakin yhtä paljon merkitystä kuin nykyään annetaan puolueista erillään olevien valtionpäämiesten painaville esiintymisille.

Tällaiseen elimeen päässeillä ei olisi yleensä painolastinaan karrierismia eikä muita paineita päästä johonkin. Ainoa paikka, johon neuvostosta pääsee, olisi hauta. Sinne taas useimpien kai tekee mieli päästä tilit mahdollisimman selvinä tämän maailman kanssa ja velat maksettuina. Niin sanotut kalavelat voivat vanhat ihmiset useimmiten jo unohtaa.

Usein tuppaa unohtumaan sekin, että myös useiden kielten herraa merkitsevä sana tulee latinan sanasta senior, vanhempi. Sellaisia ovat esimerkiksi italian signor ja espanjan señor ja jopa vielä komeampi ranskan seigneur, jota englannissakin tarpeen vaatiessa käytetään, kun ei haluta pelkästään herroitella. Ilmeisesti jopa Ranskan kuninkaille varattu puhuttelu sire on samaa kantaa.

Ja kukapa ei tietäisi, miten erilaisissa oppilaitoksissa ja vastaavissa vanhat ovat aina olleet jotakin aivan erinomaista, korkeampaa kastia ja pitävät ajasta aikaan oikeutenaan ylenkatsoa uusia keltanokkia, joista ei ole oikeastaan mihinkään.

On siis, kuten sanotaan, hienoa olla kultapossukerhon jäsen. Junnujen on nykyään kaiketi mahdoton asiaa ymmärtää ja yhä useammin saa lukea myötätuntoisuuteen pyrkiviä artikkeleita, joissa kerrotaan, että vanhakin voi olla sitä ja tätä, ihan melkein kuin olisi nuori!

Voi tätä onnen päivää! Jospa se toinen lapsuuskin sitten olisi tulossa, jos kerran nuoruus on vielä mahdollinen? Ehkäpä ympyrä sulkeutuu?

Asia ei varmaan kaikista ole houkutteleva, vaikka epäilemättä vanhuudellakin on hintansa. Miltäpäs näyttäisi, jos ukko alkaisi juosta jokaisen hameen perässä kuin teinipoikana aikoinaan? Miten osaisi suhtautua, jos ns. (pian) menevien miesten joukkoon jo kuuluva alkaisi kukkoilla erilaisilla ns. katu-uskottavuuteen, punkkiin tai vaikkapa metroseksuaalisuuteen kuuluvilla vaatteilla ja eleillä?

Asia olisi luultavasti säälittävämpi kuin varhaisteini-ikäisen kehuskelu suurilla seksikokemuksillaan. Niitähän toki ikä vielä on tuova tullessaan aivan tarpeeksi, kun taas menevän miehen rooliin ne eivät enää kuulu. Sellainen on luonnon normaali kulku.

Normaali on tietenkin nykyään kovin halveksittu ja ehkä jopa vihattu käsite. Siihenhän sisältyy juuri tuo normi, joka yrittää määrätä meidän käytöstämme. Ikään kuin naisten pitäisi olla naisellisia, miesten miehekkäitä, nuorten nuoria ja vanhojen vanhoja.

Tuntuu siltä, että normaaliuden vastustamisesta on monelle tullut pakkomielle, jota pidetään jonkinlaisena vapaustaisteluna, jossa vihollisiksi projisioidaan ne ihmiset, jotka muka ovat sen keksineet.

No, gerousian jäsenet tietävät asian paremmin. Kysykää siis heiltä, jos ahistaa ja ottakaa vastaan lohdutuksen sana, sillä viisasten kieli on lääke, sanoo Saarnaaja.

Eipä itse asiassa taida vanhuuskaan olla niin kuin ennen. Menevien miesten ja naisten taivalta elämän kalkkiviivoilla yritetään vimmaisesti helpottaa julistamalla, että he voivat jatkaa elämäänsä joka asiassa aivan kuin joskus nuorempana. He eivät siis ole enempää eikä vähempää kuin vain suhteellisesti alempiarvoisia, mikä ilahduttanee useimpia.

Totta puhuen, olen verrattain usein vieraillut vanhusten hoitolaitoksissa ja todeta täytyy, että kun ihminen menee siihen kuntoon, ettei enää pysty kunnolla kommunikoimaan eikä viestejä vastaanottamaan, saati liikkumaan ja päivittäisistä tarpeistaan huolehtimaan, niin silloin alkaa puhe vanhuudesta pelkkänä asennekysymyksenä kuulostaa ontolta.

Kun me tänä päivänä taas niin suuresti ihailemme kaikkea, mikä on luonnollista, saatamme joskus unohtaa, että sitähän se on myös ruumiin rappeutuminen ja viimein mekanismin pysähtyminen. Mikäli prosessia saadaan pitkitettyä, mutta pelkästään sieltä vuodeosaston päästä, ei asia suurelta edistykseltä vaikuta.

Entä tuo vanhojen neuvosto? Perinteisessä yhteiskunnassa vanhuus oli ilman muuta arvo sinänsä eikä syitä kannata luetella. Ilmiön näemme vielä hyvin nykyistenkin toisesta aikakaudesta saapuvien uussuomalaisten keskuudessa ja sen voi havaita jopa eteläeurooppalaisilla kansoilla.

Venäläisilläkin vanhuus on poklonnyj vozrast, mikä mielestäni voisi viitata sekä iän mukanaan tuomaan kunnioitettavuuteen, että myös kumaruuteen, jonka se ainakin tuo mieleen.

Vielä isäni sukupolvi kunnioitti vanhuksia ja jopa teititteli omia vanhempiaan. Tosin tämä ei merkinnyt sitä, että nuoriso olisi suostunut jämähtämään vanhoihin tapoihin. Kyllä se vaan meni ja hoiti asiat omaan tyyliinsä. Ukko sai urputtaa ja hänelle voitiin kohteliaasti myönnellä, mutta eihän se sellainen talo kukoistanut, jossa isännällä ei ollut valta käsissään. Se olisi ollut kuin laiva, jossa kapteenin päältäpäsmärinä olisi ollut vielä joku asioista jo irrallaan oleva päällysmies.

Mutta juuri tuo irtautuminen suorittamisen pakosta ja iänikuisesta pyrkimisestä johonkin antaa vanhuudelle tiettyä omalaatuista hohtoa. Vanhojen ääntä kannattaisi kuunnella jo siksi, että heillä on asioihin perspektiiviä eikä heillä todennäköisesti ole niin sanotusti oma lehmä ojassa.

Mutta turhapa tietenkään olisi väittää, että pelkkä ikä kenestäkään viisasta tekee enempää kuin tyhmääkään. Kyseessä on vain tietty todennäköisyys, kuten muissakin erilaisten joukkojen ominaisuuksia koskevissa väittämissä.

Vain todennäköistä on sekin, että tietyssä iässä ihmiset saavat harmaakaihia, ikärappeumaa, nivelrikkoa, eturauhasen liikakasvua, Alzheimerin tautia ja ties mitä. Se on samalla tavalla todennäköistä kuin nuoremman sukupolven naiivius ja kyvyttömyys viileään harkintaan, saati tasapuolisuuteen.

Noita ikäänsä kuuluvia asioita tuppaa ihmisellä aina olemaan ja joissakin asioissa niiden esiintymisen todennäköisyys lähenee sataa. Toki on tapauksia, jolloin nämä myötäjäiset jäävät tulemattakin.

Niinpä ontuva Eriksson, joka laulun mukaan täyttää pian seitsemänkymmentä vuotta ja on ihan sen näköinenkin, kuuluu ymmärtääkseni normaalitapauksiin. Hänen vaivansa tulee todennäköisesti paranemaan sitä tunnettua normaalia tietä, eikä asialle välttämättä muuta voi.

Mutta kaikellahan on hintansa, myös vanhan komealla tittelillä. Se nyt vain on normaalia. Pisteet muuten Erikssonille siitä, että jaksoi hoitaa yövartijan tointa, joka aikoinaan muuten olikin kokonaan vanhuksille varattu toimiala.