Hokkus pokkus

Hokkus pokkus

Luin tässä juuri Samuel Davidkinin romaanin Sodomasta pohjoiseen (Johnny kniga 2017), jonka tekijä oli ystävällisesti minulle toimittanut.

Kirja oli ihan laatuunkäypää viihdettä ja muistutti minusta kovasti Ilkka Remeksen dekkareita, ainakin sitä yhtä, jonka olen lukenut. Yhteistä oli paitsi hurja vauhdikkuus, myös se, niin sanoakseni okkultistinen juonne, joka yhdistää tämän normaalin tai siltä näyttävän elämämme salaperäisiin voimiin.

Tuli mieleen, ettei silloin, kun enemmän dekkareita luin eli 1950-luvulla tainnut olla mitään tai juuri mitään vastaavaa.

Toki joissakin kirjoissa sivuttiin vaikkapa esineiden mahdollisia salaperäisiä ominaisuuksia. Egyptiläisestä pyramidista peräisin oleva pyhä sontiainen kuitenkin saattoi ehkä lopultakin olla vain tavallinen esine. Ainakaan kukaan ei tiennyt, millaiseen kulttiin se tarkkaan ottaen liittyi.

Näin nyt ainakin muistelen. Joka tapauksessa  joskus 1980-luvulla taisi populaarikulttuuriin tulla jokin uusi piirre, joka on vain vahvistunut.

Tarkoitan okkultismia ja magiaa. Taru sormusten herrasta taitaa yhdessä Star Warsin kanssa nykyään korvata nuoremman sukupolven mielissä sen taruaineksen, joka aiemmin saatiin antiikin tarustosta.

Sopii kysyä, olivatko kreikkalaisten verenhuuruiset jumalaistarut jollakin korkeampitasoisia ja rationaalisempia kuin Tolkienin luomukset. Jokseenkin yhtä vauhdikkaita ja fantastisiahan ne tuntuvat olevan. Jälkimmäisistä taitaa kuitenkin olla liikkeellä enemmän liikkuvaa kuvaa ja siitähän uudet sukupolvet kiksinsä saavat eikä painetusta sanasta, jonka lukeminenkin lienee monelle hankalaa.

Varsin totaalisesti näyttää unholaan painuneen myös vanha testamentti, jonka jakeet usein kuulostavat komean juhlallisilta ja usein nykylukijan korvaan taas absurdeilta ja loukkaavilta.

Juutalaisuudessa vanha testamentti, toora, joka tapauksessa on kaiken perusta ja sen ympärille kasvanut talmud ja kabbala sekoittuvat monen mielessä luontevasti yhdeksi kokonaisuudeksi, jonka piirissä järki pääsee lomalle ja jossa asiat eivät saa pelkästään mystistä valaistusta, vaan jopa maagisen merkityksen.

Muistan, miten Daniel Katz joskus muutama vuosikymmen sitten teki pilkkaa vanhasta testamentista, jossa Jahve määräsi, että rukousmaton neljään kulmaan oli tehtävä tupsut. Miksi ihmeessä?

Mutta lakiuskontojen adepteilla ei ole lupa kysyä, ainoastaan velvollisuus totella. Tässä suhteessa juutalaisuus ja islam näyttävät olevan samalla viivalla.

Sodan jälkeen läntistä maailmaa hallitsi positivistinen ajattelu, josta kaikki järjen ylittävä ja sitä loukkaava aines oli karkotettu. Edes mystiikka ei kuulunut suvaittavien asioiden joukkoon ja kieltämättä maailmankuva näillä eväillä tuppasi muodostumaan kovin kuivettuneeksi ja tylsäksi.

Oli asiassa kuitenkin se puolensa, että järjen aseilla oli lupa käydä kaikkien asioiden kimppuun ja itse asiassa niin oli velvollisuus tehdäkin. Kaikki ylijärjellinen, metafysiikasta lähtien, toivotettiin historian roskatunkiolle ja vain rationaalista käyttäytymistä ja ajattelua pidettiin vakavasti otettavana.

Ajat muuttuvat. Nyt tuntuu siltä, kuin tuosta olisi jo kulunut kokonainen ihmisikä. Maailma, jossa loogisen analyysin filosofia vallitsi yksinvaltiaana, tuntuu toivottoman kaukaiselta.

Olemme jo tottuneet siihen, että tänne, valistuneeseen Eurooppaan, saapuu väkeä, jolla ei ole työkalupakissaan mitään valistuksen antamia eväitä ja jotka siitä huolimatta ja kai myös sen takia kehtaavat vaatia uskomuksilleen ja irrationaaliselle käytökselleen ehdotonta kunnioitusta ja vaativat muitakin huomioimaan ne jokapäiväisessä elämässään.

Joskus 1950-luvulla tällainen olisi ylittänyt mielikuvituksen rajat. Toki tärähtäneinä pidettyjä lahkolaisia ja ilmestyskirjan tulkitsijoita oli silloinkin ihan omasta takaa, mutta enemmistö suhtautui heihin tietyllä tavalla, kuka suvaiten, kuka pilkaten. Missään tapauksessa näillä ryhmillä ei katsottu olevan oikeutta sanella ehtoja valtaenemmistön elämälle.

Kuten tunnettua, taikurit käyttävät esityksissään taikasanoja, joista tunnetuimpiin kuuluu hokkuspokkus. Sehän juontuu katolisen messun latinalaisista sanoista ”Hoc enim est corpus meum, quod pro vobis tradetur”. Tämä on minun ruumiini, joka teidän edestänne annetaan.

Tässä on siis kyseessä yksi kristinuskon harvoista mystisistä riiteistä, johon osallistuminen kuuluu perinteisesti kristityn elämään. Nykyään asia alkaa jo olla kovin harvinainen, kuten ns. uskovaisuus yleensäkin.

Kuitenkin esimerkiksi meillä valitseva kristinuskon muoto on jo niin riisuttu kaikesta mystiikasta, että nuo muutamat jäljelle jääneet sakramentit ovat tuskin muuta kuin symbolinen muistutus siitä, että uskontoon oikeasti kuuluisi myös uskominen siihen, mikä on järjen vastaista. Harva kuitenkaan antaa sen vaikuttaa ajatteluunsa tai toimintaansa.

Lakiuskonnoissa asia on toisin. Jos tupsut käsketään tekemään, niin ne tehdään. Myös tuhannet muut arkipäiväänkin vaikuttavat asiat juonnetaan suoraan pyhästä Jumalan sanasta, josta ei valitusoikeutta ole. Uskonnon puhuessa aivot on syytä jättää narikkaan.

Kirjoitin joskus, että Vanhan ylioppilastalon luovuttaminen kabbalismia markkinoivalle tilaisuudelle osoittaa symbolisesti uuden sukupolven nyt kumartavan irrationalismille. Sellainen ei olisi tullut kysymykseenkään joskus sata vuotta sitten. Edes 1930-luvulla, jolloin ”muinaissuomalaiset” kultit nauttivat tiettyä suosiota joissakin marginaalisissa äärioikeistolaisissa piireissä, olisi ollut vaikea kuvitella ylioppilaiden, noiden valistuksen airuiden antavan tilojaan pimeiden kulttien käyttöön.

Davidkinin romaanin päähenkilö on Suomen juutalainen, joka ottaa uskontonsa kaikkine kieltoineen ja käskyineen täydestä aivan horjumattoman vakavasti. Myös kabbalan totuus näyttää olevan itsestään selvää, kuin jokapäiväistä leipää.

Kaiketi kyseessä katsotaan olevan romaanihahmon kannalta tarpeellinen rooli. Siitä huolimatta tuo hahmo, joka näyttää tulevan vuosituhansien takaa tähän valistuneeseen pohjolaan, tekee kammottavan vaikutuksen.

Ymmärrän, että kyse on kirjallisuudesta, mutta myös kirjallisuuden muutos heijastaa kulttuurin muutosta. Kulttuurissamme on nähdäkseni nykyään paljonkin merkkejä siitä, että ollaan palaamassa barbariaan ja tähän prosessiin kuuluu erilaisten mielettömyyksien hyväksyminen vaihtoehtoina järjelle ja sen hyökkäyksiltä suojattuina.

Juutalaisia on usein syystäkin pidetty avainryhmänä siinä rationaalisuuden kehittymisessä, joka länsimaille on ollut tunnusomaista hamasta valistusajasta lähtien ja sitäkin ennen.

Tähän on kuulunut, ettei uskonnolle ole annettu valtaa, vaan sitä on käsitelty reippaan eklektisesti ja tyydytty osoittamaan rituaalista kunnioitusta menneille sukupolville ja heidän perinnölleen. Erinäiset tabut ja järjettömät määräykset sen sijaan on tarpeen tullen sivuutettu. Vanhakantaiset ainekset ovat jääneet takapajuiseksi kuriositeetiksi.

Tämä kai se tilanne vieläkin on, suuresti ottaen. Ehkäpä kaunokirjallisuuden ja erityisesti populaarin viihteen siirtyminen yhä useammin niin sanoakseni hokkuspokkuksen maailmaan sentään jotakin myös lukijoista ja tästä maailmanajasta todistaa.