Tolkku
pois –viinakulttuurin peruskysymyksiä
Martti Julkunen
kertoo kirjassaan Talvisodan kuva,
että ulkomaiset kirjeenvaihtajat olivat kovin imponoituja suomalaisten
rintamaupseerien lyhyestä maljapuheesta ”Tolkku pois!”.
Oikeastaan se
viinan viljely rintamalla olikin tietyistä syistä kiellettyä, vaikka
tosiasiassa suosittuakin. Naapurin puolella sen sijaan alettiin juuri tuohon
aikaan pitkän tauon jälkeen tarjota päivittäistä vodka-annosta (100-150 g.),
kuten Pavel Aptekar on osoittanut. Tämäkös suomalaisia moraalisesti
kauhistutti, kuten piispa Eino Sromunen on kuvannut.
Viinaryyppy oli
sotilaan perinteinen ilo ja lohtu. Se poisti ahdistuksen –hetkeksi- ja antoi
rohkeutta hyökätessä. Perinne oli ikivanha ja tsaarin armeijassa ryypyn koko
oli yksi tšarka eli 1,299 desiä. Kelpo moukku siis. Sellaisen myös Mannerheim ilmeisesti kumosi päivittäin
ja vieläpä kaadatti piripintaan. Se saattoi jo hiukan laulattaa.
Toki ryyppy
kuului siviilienkin päivittäiseen ruokavalioon, herrasväen piirissä. Jopa
Ylioppilastalon ravintolassa oli vodkasamovaari, josta jokainen sai laskea
itselleen mieleisensä moukun voileipäpöydän kyytipojaksi. Talonpojat taas
ottivat herättyään aamuryypyn, kun ei kahviakaan lämmikkeeksi ollut. Näinhän
myös Runeberg muistaa hirvenhiihtäjiensä tehneen.
Moninaiset ovat
viinan funktiot olleet. Ei pelkkä šamaanimainen ryyppääminen tiedottomuuteen
asti, vaan myös ruokahalun herättäminen ja pintaverenkierron piristäminen. Ja
mainitsematta jäi myös juhlapöytä. Mitäpä olisi suomalainen juhlapöytä ilman
viinaa?
Vastaus taitaa
olla, että viina kuului vain herrojen kesteihin, vaikka vähänkö niitä
jäljiteltiin. Rahvas joi juhlissa pari kertaa vuodessa sahtia ja ainoastaan parempi
väki otti kammarin puolella isännän nurkkakaapin pullosta jonkun ryypyn taikka
peräti totin, kuten kanttoori Sepeteus Nummisuutarien
loppusivuilla. Mutta eihän viinapulloa pöytään pantu, tolkku se oli
maalaisihmisellä.
Herroilla oli
toisin ja ruotsinkielisellä puolellahan asian ympärille kehittyi kokonainen
snapsilaulujen kasvusto. Itsellänikin on levy 100 bästa snapsvisor. Siitä riittää jo pitemmällekin lounaalle.
Viinaa, luoja
paratkoon, kansamme on kyllä osannut juoda niin kauan kuin sitä on ollut
tarjolla tai laillista tehdä. Silloin kun se oli laitonta, sen juominen vain
lisääntyi.
Muistuupa
mieleeni Joel Lehtosen Henkien taistelun
hahmo Hirvo Törsö, joka oli Pariisiin siirtynyt suomalainen eläinlääkäri,
muistaakseni. Hirvo oli sydämistynyt ranskalaisille siitä, ettei koko maassa
saanut kunnon paukkuja ravintolassa. Kotimaan pirtu oli sentään ihan toista…
Sama se on
nykyäänkin. Ravintolassa Ranskassa eteen kannetaan väkevät (joita kaupassa
pidetään lukollisessa kaapissaan) kahden sentin annoksina. Särvipä siitä nyt
muka tunnin verran likööriä tai konjakkia kahvin höysteeksi ja ole vielä
tärkeän näköinen…
Suomalaiselle
tällainen teeskentely sopii huonosti ja saman koskee venäläisiä. Neuvostoaikana
kunnon ryyppy oli minimissään sata grammaa eli viisi ranskalaista ja usein tuli
otettua –mitäpä syntiä salaamaan- aikamiehen annos eli kaksisataa grammaa.
Pariisissa olisi sitä varten pitänyt juoksuttaa edeskäypää peräti kymmenen
kertaa.
Eivät ole kansat
veljeksiä, eivät. Ranskalaisia emme ole ja italialaisiksi tuskin tulemme. Mutta
missä määrin oma viinakulttuurimme on sukua naapureille?
Luulen, että
olemme aika omaperäisiä tässäkin suhteessa. R.E. Palmroth –Palle-vainaa yritti
aikoinaan importoida maahamme ruotsalaista perinnettä ja käänsi suuren määrän
snapsilauluja. Käännökset ovat hänelle ominaiseen tapaan ihan nokkelia, mutta
eihän niitä kukaan laula. Sarkka, tai
meikäläisittäin neljän sentin tuplaryyppy kulautetaan asiaankuuluvasti kerralla,
kuten myös naapurin helan. (Den som går).
Joskus pidetään
maljapuhe eli tost, kuten venäläiset
tekevät, mutta yleensä siihen riittää kaksi sanaa. Lakonisimmat suosivat
lyhyttä muotoa: asiaan!
Tämä kaikki on
jo esimerkiksi Brittein saarilla eksotiikkaa. Muistan, miten Suomen Lontoon
instituutin johtaja parikymmentä vuotta sitten sai paljon mainetta ja kunniaa
ottaessaan instituutissaan käyttöön suomenruotsalaisen snapsin sillin kera. En kyllä tiedä, jäikö lontoolaiseen
kulttuuriin tästä pysyvä jälki. Toivotaan. Olisihan se rikastumista.
Mutta jos ihan
suoraan sanotaan, on maassamme viinakulttuuri tuuliajolla. Meillä ei ole pyhää
vodkaa, kuten venäläisillä emmekä kunnioita sitä lauluilla kuten ruotsalaiset.
Meillä suhde koko juttuun on niin sanoakseni uusasiallinen, joka kyllä hyvin
sopii kulttuurimme yleisiin piirteisiin.
Miltäpä tuntuisi
ottaa ruokaryyppy Alvar Aallon suunnittelemassa pöydässä Paimion parantolan
parvekkeella, äärimmäisen pelkistetysti ja ilman sanoja, vain pienen ähkäisyn
kera? Siinä sitä voisi sanoa olevansa suomalaisen kulttuurin ytimessä.
Vastuunalaisissa
piireissä on kuitenkin herännyt ajatus, että viinakulttuuriamme pitäisi viljellä. Viljelyähän se kulttuuri juuri
tarkoittaa. Viinan viljely on sitten asia erikseen.
Itse asiassa
aihepiiriin liittyy tavattomasti kysymyksiä, sekä käytännöllisiä että teoreettisia.
Millainen on/olisi paras ryypyn koko? Milloin sellainen kannattaa ottaa ja milloin
ei? Mikä on oikea vahvuus? Huomautan, että venäläisten keskuudessa esiintyvät
väitteet Dmitri Mendelejevin suuresta tieteellisestä löydöstä, joka todistaa 40
tilavuusprosentin ainoaksi oikeaksi, perustuvat väärinkäsitykseen.
Entä mikä on
oikea lämpötila? Millaiset zakuskat
ovat parhaita ja miksi? Lisäksi tulee erilaisten maustettujen viinojen paremmuudesta
ja soveliaisuudesta eri ruokiin (Korn, akvaviitti, Kirsch, pontikka,
pomeranssiviina, vääpeli Ryhmyn sipuliviina jne.).
Luultavasti
viinaan kannattaa olla tykkänään koskematta mahdollisimman paljon. Vain sillä
tavalla se saa ympärilleen sen tietyn sädekehän, joka vasta tekee juhlaryypyn
juhlalliseksi ja taikoo koko tapahtuman irralleen arjesta. Mutta montako ryyppyä
sitten otetaan? Mannerheimin Chevalier-kaartin tapaan lukuisia vielä piiskaryypyn jälkeenkin?
Entä itse tuo
piiskaryyppy (venäläisittäin посошок).
Sehän otetaan matkaa varten kuten piiska hevosta varten. Paljonko? Millaisin
menoin sen tulee tapahtua? Kysymyksiä,
kysymyksiä…
Monenlaisia
asioita nousee mieleen, kun kuulee sanan viinakulttuuri. Vaikka eihän sitä
missään kuulekaan. Olisiko kuitenkin aika ruveta siitäkin huolehtimaan?
Kyseessä on joka tapauksessa kansallisesti tärkeä kulttuurin sarka, jonka
jättäminen vaille huomiota olisi väärin.
Toki asian
historiasta on kiitettävästi tehty tutkimusta ja esimerkiksi Ilkka Mäntylän ja
Kustaa H. Vilkunan kirjat ovat tästä hieno osoitus. Kesannolla sen sijaan näyttäisi
olevan niin sanoakseni asian käytännöllinen puoli, vaikka samaan aikaan maamme
on täynnä erilaisten viinihörhöjen yhdistyksiä.
Olisiko viinamiesten
aika nousta ja järjestäytyä?
Kohtuullisen hutikan pyhä veljeskunta - KHPV = ?
VastaaPoistahttp://www.khpv.org/
Viinan on nyt todettu virallisessa tutkimuksessa edistävän oppimista (jossain verkkolehdessä se oli, Tekniikan Maailma tms.). Ilmankos opiskelijat "nollaavat" ahkerasti muistinsa ylimääräisestä tauhkasta.
VastaaPoistaVerisuonten "puhdistamiseen" sinne kertyneestä rasvasta viina sopii erinomaisesti, ja iltamyssynä konjakkinaukku auttaa univaikeuksiin. Sitä viinaa vaan pitää osata nauttia oikein, samoin kuin lääkkeitä tai mitä tahansa elintarvikkeita. Alkoholivalistus on paikallaan ja myyntiä alaikäisille valvottava, mutta miksi viina on vieläkin EU Suomessa tabu vaikka meidän pitäisi nyt elää rajattomassa eurooppalaisessa yhteisössä, jossa kaikilla pitäisi olla/on sama "arvopohja" elämisen suhteen. Emmekö olekaan yhtä suurta perhettä?
Setarkos
En pidä Venäjästä mutta työvuosina oli mukava ryypätä venäläisten kanssa. Eivät saaneet minua koskaan juotettua pöydän alle.
VastaaPoistaRuotsalaisten kanssa touhu oli sievistelyä. Ryypynvälit pitkiä ja lasit pikkiriikkisiä (2 cl).
Yli 40 vuotta oli viina maullaan vaan eipä ole enää; vain kaksi känniä vuodessa lapsuudenystävän kanssa.
Mikään ei poista omaa ahdistusani, kuin jaloviina ryyppy, se on se "kuparinen suudelma".
VastaaPoistaMärän sukupolven täysivaltaisena edustajana osallistuin suomalaisen viinakulttuurin viljelyyn, ettenkö sanoisi ryöstöviljelyyn, riemurinnoin ja vakaasti uskoen valinneeni oikean elämäntavan. Myönnettävä on, ettäihan olihan meillä kivaakin, väliin ratkiriemukastakin.
VastaaPoistaVähemmän kuitenkin olisi ollut riittävästi, sillä ikäväkseni huomasin, että lähestyessäni neljääkymppiä sivuvaikutukset peittosivat vähän väliä riemunhetket. Onneksi olen vaihtelunhaluinen periodi-ihminen, joten minun oli helppo oppia, että elämänjanon voi sammuttaa muullakin kuin viinalla.
Voin olla väärässäkin, mutta olen antanut kertoa itselleni että ranskalaisten suhdetta pirtuun värittää kyseisen kemikaalin sikäläinen luokittelu teolliseksi liuottimeksi. Niinpä sillä ei siellä ole samanlaisia ostorajoituksia kuin vaikkapa Suomessa, koska sitä ei ymmärretä käytettäväksi muuten kuin ulkoisesti.
VastaaPoistaSama ajatusmalli tietääkseni rasitti suomalais-brysseliläisiä suhteita EU:n määrätessä taannoin metanolin merkittäväksi tuulilasin- ym. -pesunesteiden vaikuttavaksi ainesosaksi. Suomalaisen terveysväen protesteihin koskien kyseisen määräyksen lähitulevaisuudessa aiheuttamia tuhoisia terveysvaikutuksia vastaus oli, että älkää nyt höpöttäkö.
Eihän kukaan juo jotain lasinpesunestettä.
Itseasiassa ns. korvikealkoholeista neuvoteltiin liittymissopimusta suunniteltaessa. Samoissa neuvotteluissa Suomalaiset yrittivät saada sulatejuuston luokiteltua juustoksi. Ei onnistunut vaan se laitettiin -aivan oikein- juustojalosteisiin.
PoistaTätäkään ei moni tiedä: kun maatalousministeriö neuvotteli EUn ruoka-avusta, joka on siis osa maatalouspolitiikkaa ja ns. interventiovarastojen hoitoa, suomalaiset halusivat vaihtaa oliiviöljyn rypsiöljyyn, koska suomalaiset eivät pidä oliiviöljyn mausta. Kysymyksessä oli siis virkamiesten mielipide.
Neuvottelujen aikana suomalaisia vietiin kuin mätää kapuunia ja sinisilmäiset juntit oikeasti luulivat, ettei kysymyksessä ole sanelu vaan neuvottelu. Noista ajoista saisi mielenkiintoisen kirjan.
Ranskassa on tietty alkkis-tyyppi nimeltään clochard (asunnoton kai oikeasti), joka on jopa juoppojen asteikolla alinta lajia. Tuosta alemmaksi pääsee enää korvikeaineita juova.
Lisääkö viina viehätysvoimaa, charmia? Ihmisluonteen perimmäiset tarpeet paljastuvat teerenpelinä baaritiskin äärellä valomerkin lähestyessä.
VastaaPoistaYhteistä kieltä ei aina tarvita katseiden kohdatessa, saati samaa ihon väriä.
Läntisen ajattelun suurista myyteistä vain Jeesus Kristus elää! Ihminen on vapaa valitsemaan elämänsä kangaspuita kutoakseen säikeitä räsymattoonsa.
"Neuvostoaikana kunnon ryyppy oli minimissään sata grammaa"
VastaaPoistaMistähän syystä Venäjällä votka annosteltiin grammoina, kun taas lännessä se ennen ja nyt annosteltiin tilavuusmittoina?
Varmaan siksi että Neuvosto-Venäjä ja -liitto pani voimalla toimeen metrijärjestelmän. Kyseisen täivaltion ainoa onnistunut projekti.
PoistaEn tiedä. Myös Suomessa alkoholipitoisuus ilmoitettiin pitkään aina painoprosentteina ja muualla taas tilavuusprosentteina. Sekaannuksia oli loputtomasti.
VastaaPoistaMutta nyt venäläinen perusryyppy on 5 senttiä, siis tilavuuden mukaan. Toki vanhat mittayksiköt otetaan mukisematta vastaan.
Vilkunan kirjassa pienin suomalainen juomamittayksikkö on jumpru, eli noin 8 cl. Oisko perus viinahörppy ollut tuon kokoinen?
VastaaPoistaEi pysty nykyisten työelämän normien voimassaollessa luomaan mitään ruokaryyppy-kulttuuria. Hevosmiehelle sopi piiskaryypyt, kun polle toimii tarvittaessa autopilottina, mutta auto miehen viina vie turmioon.
VastaaPoistaSuomalaiselle alkoholi kuuluu vapaa-aikaan ja vapaasta sitten välillä nautitaan "täysin siemauksin".
Muutama kerta vuodessa tulee kavereiden kanssa järjestettyä joku mökki-ilta alkoholin ja hyvän ruuan merkeissä. Kohtuudella otetaan ja väki ilmeisesti vanhetessa viisastuu, kun nykyisin on ruokaa enemmän kuin huomaa ja juotavaa ei kuitenkaan lopu kesken ja uusia pulloja ei enää aamuyöllä avata?
Sata grammaa votkaa vastannee noin 11 cl, siis viisi ja puoli ranskalaista. Tämä on tietenkin saivartelua, mutta tuo pieni ero oli ennen sovjetissa sadan gramman juojien eduksi.
VastaaPoista