Saksa on ihmemaa

¨

Löytöretki Saksaan

Olin hieman yllättynyt, kun Die Zeitin viime viikon numerossa oli kokonainen broadsheet-sivu kirjoitettuna arabiaksi.

Kyseessä siis ilmeisesti oli jokin tärkeä viesti arabimaailmalle ja erityisesti sen sille osalle, joka ei osaa saksaa, mutta kuuluu Die Zeitin ainakin potentiaaliseen lukijakuntaan.

Osoittautui, että kirjoittaja oli turkkilaistaustainen, Bremenissä syntynyt Murat Kurnaz, jonka kirjoittama tai ainakin sanelema artikkeli oli jostakin syystä haluttu julkaista nimenomaan arabiaksi. Turkkia ei kai nyt, sata vuotta Kemal Atatürkin edistyksellisen ajan jälkeenkään kukaan osaa arabiaksi kirjoittaa. Ainakaan niin ei kannata tehdä, mikäli haluaa lukijoita.

Mutta niinpä vain oli Muratin kirjoitus julkaistu profeetan pyhällä kielellä, minkä ehkä toivottiin antavan sille erityistä prestiisiä, mene ja tiedä. Toimitus ei vaivaantunut selittämään varsin kummallista päätöstään.

Joka tapauksessa Murat Kurnazin tarina on karuimmasta päästä. Hän on yksi niistä, joita Pohjois-Amerikan Yhdyusvallat sai käsiinsä ja kaksoistornien iskun jälkeen ja joita se kidutti vuosikausia.

Mikäli kirjoittajaan on uskominen, kidutus Guantanamossa ei ollut vain kuulustelumetodi, vaan systemaattista toimintaa, jonka tarkoituksena oli tuottaa kohteelle mahdollisimman epämiellyttävät olot sekä fyysisesti että moraalisesti. Se oli viisi vuotta kestävää mielivaltaista loukkaamista, alentamista ja kiduttamista.

Vuonna 1982 syntynyt Kurnaz joutui parikymppisenä kiduttajiensa käsiin Pakistanissa, jonne hän oli mennyt koraania opiskelemaan. Hänen syyttömyytensä todettiin jo paljon ennen vapautusta, mutta Saksa ei ollut aluksi halukas häntä ottamaan vastaan.

Niinpä helvetti jatkui viisi vuotta, mutta päähenkilö oppi elämään siinä kehittämällä jonkinlaisen nöyryysfilosofian. Tarina tuntuun tutulta siitä, joka on lukenut gulag-kirjallisuutta. Siinä samalla Murat alkoi miettiä myös lapsuuttaan ja nuoruuttaan Saksassa.

Saksassahan kaikki oli ollut hyvin. Oliko maailmassa mitään maata, joka oli ulkomaalaisille yhtä hyvä paikka? Eikö muka myös Murat kuulunut siihen maahan?

Vapautumisensa jälkeen Murat kirjoitti kokemuksistaan kirjan ja alkoi työskennellä nuoriso-ohjaajana. Hänellä oli esittää sanoma, jonka hän on pukenut sanoiksi myös tuossa jutussaan, joka ilmeisesti on sama saksaksi ja arabiaksi. Siitä en ole varma.

Joka tapauksessa tuo sanoma on lyhyesti sanoen: maahanmuuttajanuoriso, te kuulutte Saksaan, se on teidän maanne. Älkää puhuko roskaa siitä, ettei teillä muka ole tässä maassa mahdollisuuksia: teillä on KAIKKI mahdollisuudet!

Älkää siis uneksiko helposta rahasta rikollisin keinoin, huumekaupalla ja ilman ponnisteluja. Se tie vie vain vankilaan. Näytänpä teille pari videopätkää: tätäkö te haluatte?

Ainoa tie hyvinvointiin on integraatio. Minulla sattuu olemaan siitä kokemusta, nimittäin re-integraatiosta. Välillä tuli kokeiltua jotakin muutakin.

Sen jälkeen seuraa selostusta Guantanamon helvetistä ja siitä minuuden riistosta, jota pitkät erityskaudet pimeässä ja kylmässä sellissä merkitsivät, kun vielä hengitysilmakin aiotaan riistää. Vapaa maailma on sentään toista ja se on Saksassa tarjolla!

Ajatelkaamme nyt oikein kunnolla, mikä maa tämä Saksa on! Sehän tarjoaa ihmiselle kaiken, mitä tämä tarvitsee, on terveydenhoitoa ja koulutusta, on oikeutta ja armeliaisuutta. Kaikki tämä puuttuu kovin monesta maailman kolkasta!

Vasta Guantanamon jälkeen Kurnaz kiinnostui politiikasta, jos silloinkaan. Punavihreä koalitio aiheutti sen, että hän istui pari vuotta pitempään kuin olisi muuten tarvittu. Mutta hän ei ole katkera.

Nyt hän on kirjoittanut muistelmansa, jotka ovat ilmestyneet kahdellatoista kielellä ja tulee hyvin toimeen. Hän asuu maailman ehkä vapaimmassa maassa. Hän voi moottoripyörällään ajella mihin tahansa, elämällä on mieli ja tarkoitus.

Sellainen siis hyvin lyhyesti esitettynä on Murat Kurnazin tarina, joka on Die Zeitin sivulla julkaistu myös arabiaksi. Asia herättää joitakin ajatuksia.

Kurnazin yleisö, jonka puoleen hän kääntyy, koostuu taipumuksiltaan rikollisista maahanmuuttajanuorukaisista. Artikkelin sanoma on, ettei rikos kannata ja että vankilassa –Saksassakin- on ikävää. Sitä paitsi muualla maailmassa on muutenkin kakin puolin huonompi elää kuin Saksassa.

Integroitukaa siis, te tyytymättömät nuoret, ja heittäkää mielestänne rikos, te voitte menestyä myös rehellisesti!

Mutta onko Kurnaz vakuuttava esimerkki? Miten monella on mahdollisuudet kirjoittaa kokemuksistaan bestseller? Miten monella itse asiassa on edes mahdollisuutta löytää mielekästä työtä Saksassa, jossa korkean elintason takaa vain korkeatasoinen työ?

Se porukka, joka ei edes osaa saksaa ja jonka puoleen pitää kääntyä arabiaksi, on aivan ilmeistä riskiryhmää. Siinä mielessä varoitukset rikollisuudesta huonona vaihtoehtona ovat tarpeen. Toisaalta mahdollisuudet mihinkään muuhunkaan palkitsevaan toimintaan ovat vähissä sille, joka ei saksaa osaa. Mutta ehkäpä se ymmärtää, että sitä pitää ainakin ensin opiskella?

Kurnazin kokemukset voisivat olla todellinen varoittava esimerkki, mikäli samanlainen kohtelu Guantánamossa uhkaisi muitakin pakistanikaiseen koraanikouluun menijöitä. Uhka tuntuu kuitenkin tällä hetkellä varmaan pieneltä, vaikka sitä yhä ylläpidetään, barbaarista aikaa kun elämme.

Mutta marttyyrien osa on ainakin uljas. Sossun ovella norkoilu ei anna elämään sisältöä. Mikseipä turhautunut nuori voisikin Kurnazin kohtalosta oppia vain sen, että onni suosii rohkeaa. On yksinkertaisesti pantava kaikki yhden kortin varaan ja, insallah, tuloksena saattaakin lopulta olla kuuluisuus ja huoleton elämä kaiken kurjuuden jälkeen.

En osaa sanoa, miten Kurnazin viesti menee perille hänen kohdeyleisölleen. Sen voin sanoa, että minuun se teki kammottavan vaikutuksen. Milloin meillä ollaan siitä tilanteessa, että valtalehdistö julkaisee koko sivun artikkeleita arabiaksi, jotta osa kansaa pystyisi ne lukemaan? Milloin meilläkin tulee tarve vakuutella, etteivät siirtolaiset ole toivottomassa asemassa, vaan voivat löytää itselleen vihreän oksan rehellisin keinoin?

Vai voivatko he? Yksittäistapauksissa kyllä, mutta tilanteessa, jossa töitä ammattitaidottomille ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi, on osa tuomittu elämään yhteiskunnan kustannuksella tarkoituksettomassa ja kiduttavassa tiulanteessa, joka voidaan rinnastaa kerjäläisen osaan. Sellaisesta lähtevät nuo ongelmat, joita vastaan Saksassakin nyt yritetään kaikin keinoin taistella.

Entä kuka on vastuussa tästä asiain tilasta tai mikä sen aiheuttaa? Kantaväestön rasismi vaiko objektiiviset olosuhteet, jotka eivät mahdollista ihmisarvoista elämää liikaväestölle?

 On selvää, ettei edellä mainittu vaihtoehto ole mikään selitys. Ne, jotka eivät ymmärrä eivätkä halua ymmärtää, miten yhteiskunta toimii ja mitä ihminen elääkseen tarvitsee, ovat vastuussa rikoksesta, jonka nimi on ihmisarvon tuhoaminen.

Integroitumattoman liikaväestön houkuttelu arvottomaan elämään armopalojen ääressä on tuhon tie. Asioita pitäisi ymmärtää sekä lähtömaissa että vastaanottajapuolella. Vastuu tulevaisuudesta on meidän, tässä ja nyt. Oppikaamme niiden maiden esimerkistä, jotka ovat virheensä jo tehneet!