Eurooppalaisen perinteen ydin

Eurooppalaisen ihmisen maailmankatsomus

Oiva Ketonen, myöhempi akateemikko piti vuonna 1961 luentosarjan Eurooppalaisen ihmisen maailmankatsomus. (Kirjana WSOY 1961, 222 s.)

Yrittäessään kiteyttää antiikista nykypäivään ulottuvaa kohdettaan, hän totesi, ettei yhtä ainoata sellaista uskomusten joukkoa, suurinta yhteistä tekijää, joka erottaisi eurooppalaiset kaikista muista, ollut helppo löytää, ei edes mahdollista.

”Parhaassa arvopitoisessa mielessä” sellainen, siis ilmeisesti lähinnä sellaista muistuttava kokonaisuus kuitenkin voisi löytyä kaikkein vanhimmista eurooppalaisen perinteen aineksista.

Niinpä Ketonen siteerasi pitkästi Perikleen puhetta peloponnesolaissotien ensimmäisissä sankarihautajaisissa, jossa tämä hahmotteli Ateenan etevyyden ja henkisen voiman lähteet.

Niistä ensimmäinen oli kansanvalta: Ateenassa kansan enemmistö teki päätökset eivätkä muutamat harvat. Yksityisinä ihmisinä kaikilla oli samat oikeudet ja valtion toimissa riippui kunkin arvo hänen kyvyistään eikä syntyperästään. Julkisessa elämässä oltiin vapaamielisiä eikä urkittu kansalaisten yksityisiä toimia. Lakeja ja esivaltaa toteltiin.

Myös sielulle hankittiin suuria määriä viihdytystä julkisten juhlien ja kilpailujen kautta. Rakastettiin kauneutta ilman koreiluja ja tiedettä ilman velttoutta. Asioita mietittiin ja niistä päätettiin yhteisesti eikä katsottu, että keskustelu olisi haitaksi toimelle.

Vaikka ateenalaiset viettivät miellyttävää elämää, he menivät silti yhtä urhoollisina taisteluun kuin ne, jotka jo lapsuudesta lähtien koettivat vaivalloisilla harjoituksilla karaista itseään. He rakastivat vapautta, sillä he tiesivät, ettei ollut onnea ilman vapautta eikä vapautta ilman uljuutta.

Katoamaton oli yksin kunnia, eikä vanhus tuntenut tyytyväisyyttä rikkaudesta, niinkuin usein sanottiin, vaan kunniasta.

Perikles, huomauttaa Ketonen, ei puhunut mitään uskonnosta tai muustakaan sellaisesta, jota voitaisiin nimittää maailmankatsomukseksi. Ketosen mielestä ei kaikille samaa uskontoa tai maailmankatsomusta voisi edes olla olemassa, sillä ihmiset ovat sisäisesti niin erilaisia.

Sen sijaan olemassa voi olla yhteinen ihanne, tavoiteltavaksi asetettu elämän muoto ja se oli jotakin sellaista, jota Perikles puheessaan kuvaili. Jokaista maailmankatsomusta, jonka varaan sellainen elämänmuoto voitiin rakentaa, voi parhaassa, velvoittavassa mielessä pitää eurooppalaisen ihmisen maailmankatsomuksena.

No, Perikles toki vertasi ateenalaisia erityisesti spartalaisiin, joilla oli olennaisesti sama uskonto, vaikka yhteiskunta noudattikin toisenlaista ideologiaa.

Ketonen joka tapauksessa pyrki ilmeisesti löytämään nimenomaan kaikille mahdollista normatiivista eurooppalaisuutta, mutta hän oli johtopäätöksissään äärimmäisen varovainen ja läheni jo pyrrhonismia. Mutta se on ymmärrettävä aikakauden (1961) taustaa vasten.

Kunnia oli vielä arvossaan, mutta eurooppalaiset arvot oli haastettu. Marxilaisuus toki oli saksalaisen filosofian, englantilaisen taloustieteen ja ranskalaisen sosialismin yhteisluomus, mutta kun sitä toteutettiin venäläisen perinteen mukaisesti, sen yhteensopivuus muun eurooppalaisen arvopohjan kanssa oli kovin problemaattinen.

Joka tapauksessa ateenalaisuus nostettiin tässä Ketosen luennossa korkealle. Ateenalaisuus, nimenomaan totalitaarisen spartalaisuuden tai aasialaisen persialaisuuden vastakohtana olikin perinteisesti ymmärretty läntiseksi erikoisuudeksi ja sen vapausarvojahan Perikles juuri korosti.

Ketonen ei varmastikaan voinut olla ajattelematta vaihtoehtona sen itäblokin ideologiaa, joka tuolloin ulottui Keltaiselta mereltä Elbelle. Kuulijoille ja lukijoille se myös oli itsestään selvä taustatekijä. Suomessa asia oli ymmärretty jo ammoin.

Vuonna 1959 oli muuten ilmestynyt myös kirja Työväenluokan maailmankatsomus, kirjoittajana Tuure Lehén, myös alan jonkinlaisena professorina Neuvostoliitossa toiminut, tiettävästi kenraalimajurin arvon saavuttanut ja Terijoen hallituksen ministerinäkin figureerannut hahmo.

Lehénin tarjoilema maailmankatsomus oli tietenkin suoraan Neuvostoliiton virallisista käsikirjoista kopioitu, koska mitään muuta ei tuon maan ”tieteellinen maailmankatsomus” tunnustanut mahdolliseksi. Pienetkin poikkeamat ja ne erityisesti olivat vaarallisia ja jopa hengenvaarallisia.

Tuolle ajalle oli siis maassamme ja paljon laajemmaltikin ominaista maailmankatsomusten välinen taistelu. Toisaalta tarjottiin täydellistä epävapautta täydelliseksi vapaudeksi naamioituna ja toisaalta pluralismia, joka usein, kuten juuri Ketosen tapauksessa, saattoi suurestikin kainostella normatiivisten väittämien esittämistä.

Itse asiassa juuri oikeus olla epävarmuudessa tuntui olevan yksi länsimaalaisuuden ja eurooppalaisen perinteen suurista viehätyksistä vaikka, kuten Ketonen toisaalla kirjassaan arvioi, ihmisellä on luonnostaan taipumusta ja halua alistua auktoriteettiin, mikä vapauttaa hänet vapaudesta.

Tuona aikana länsimaisen ihmisen hengenlennon nähtiin yltäneen korkeimmille huipuille loogisessa empirismissä, joka valitettavasti oli niin latteaa ja sisällyksetöntä, ettei se juuri tarjonnut hengenravintoa niille, joita kiinnosti elämän kosminen ongelma.

Vaihtoehtoina toki oli liikkeellä niin uustomismia kuin eksistentialismia. Sitä paitsi looginen empirismikään ei ehkä lopulta ja välttämättä ollut tylsyyttä rikkiviisaudeksi naamioituna.

Ehkäpä sentään oli mahdollista sellainen syvähenkinen elämä, josta Eino Kaila puhui ja joka nousi korkeammalle kuin 1800-luvun puolitieteellinen materialismi, jonka Kaila rinnastaa poroporvarillisuuteen. Poroporvarihan …ei voi uskoa muuta kuin että todellisuuden pohja on yhtä matalalla kuin hänen oma olentonsa, sielläkin missä toinen näkee loppumattoman syvyyden.

Ehkäpä uudessa, uljaassa maailmassa tulee vielä aika, jolloin ei ole enää tarpeen puhua ’filosofisista kysymyksistä’, koska kaikista kysymyksistä puhutaan filosofisesti, toisin sanoen mielekkäästi ja selvästi siteeraa Ketonen erästä toista kirjoittajaa.

On kiinnostavaa asettaa nuo puolen vuosisadan takaiset näkemykset nykyisten rinnalle. Mistä nyt löydämme Perikleen kuvaileman ihanteellisen ateenalaisuuden vastineen?

Ovatko nyt poissa ne viholliset eli sellaiset ”vapauden” saarnaajat, joiden mielestä vapaus toteutetaan parhaiten kaiken kattavalla tarkkailun ja rangaistusten järjestelmällä? Entä onko asioista ruvettu puhumaan mielekkäästi ja selvästi?

Ketosen kysymys on tänään mitä ajankohtaisin. Häntähän kiinnosti, paitsi ajattelun historia, myös ja aivan erityisesti se arvopohja, joka meillä oli tuhatvuotisen kehityksen perintönä. Vapaus ja kunnia, pluralismi ja pyrkimys maksimaaliseen selkeyteen. Eikö siinä olla eurooppalaisuuden ytimessä?

Vai onko nyt todella löydetty jotakin sellaista uutta, joka on suorastaan korvannut sen tuhatvuotisen perinnön, jota Euroopan etevimmät ajattelijat kehittivät yhä pidemmälle?

 Onko lahjomattoman rationaalisuuden, vapauden ja selkeyden syrjäyttänyt jokin muu ja mistä se olisi voinut tulla? Onko sen peräti poliittisesti päättänyt joku EU:n elin? Jos näin on, olemmeko siirtyneet aivan uuden kulttuurin piiriin vai olemmeko vain lukeneet väärin perintöämme?

Kun katselee ympärilleen ja yrittää hahmottaa sitä maailmankatsomusta, jota erilaiset, tieteen nimellä ratsastavat suuntaukset nykyään noudattavat tukiessaan milloin minkin ryhmän herruusvaatimuksia, tulee kyllä ajatelleeksi, ettei modernia suotta ole julistettu kuolleeksi.

Kun samaan kuoppaan on joutanut myös rationaalisuus ja kun vapaudella on alettu tarkoittaa samaan aikaan tiettyjen pyrkimysten rajoittamattomuutta ja toisaalta toisinajattelijoiden tiukkaa tarkkailua ja valvontaa, tuntuu, ettei länsimaisesta perinnöstä enää puolen vuosisadan takaisessa mielessä ole jäljellä paljon mitään.

Ketonen piti nuo luentonsa ennen kulttuurivallankumousta. Silloin vastarinta pöyhkeälle kommunistiselle haastajalle oli vielä arvossaan ja jopa sana kunnia voitiin esittää aivan luontevasti kuvaamaan eurooppalaista henkeä.

Nyt voisi olla aika koota asiat yhteen ja pitää jälleen luentosarja tuosta samasta aiheesta, siis otsikolla Eurooppalaisen ihmisen (eikä siis Euroopan yhteisön) maailmankatsomus kolmannella vuosituhannella j. Kr.

Ehkä sen vastapooliksi löytyisi joku oman aikamme Lehén, joka voisi pitää omat luentonsa vaikkapa otsikolla Globalistin maailmankatsomuksen aineksia. Vai saisiko siitä kasaan mitään koossa pysyvää? Vai joko niille molemmille tulisi samanlainen sisältö?