Kansallinen identiteetti

Kansallinen identiteetti ja sen pohtijat

Akateemikko Oiva Ketonen julkaisi vuonna 1980 esseekokoelman Rajalla, jossa hän pohdiskeli elämän ja maailman suuria kysymyksiä, ihmisenä olemisesta ja lapsen parhaasta kansakunnan identiteettiin. Mielenterveyteen liittyvät asiat näyttävät olleen hänelle myös tuolloin syystä tai toisesta läheisiä.

Tuon ajan suomalaisten intellektuellien joukossa toki olivat erilaiset rabulistit jo päässeet arvoon arvaamattomaan, alkaen kymmenen sanan tekeleitään suurena runoutena senttaavasta Pentti Saarikoskesta aina äkkiväärään ympäristöhurmokselliseen Pentti Linkolaan.

Kuitenkin, tuohon aikaan erotettiin toisistaan vakava ajattelu ja henkinen lättähattuisuus. Edellinen kiinnosti sivistyneistöä ja jälkimmäinen sitä uutta lukeneistoa, joka ehdottomasti halusi esiintyä älymystönä, mutta kykeni vain radikalismiin.

Siltä toisin sanoen puuttui kapasiteettia vallitsevan kulttuurin ymmärtämiseen ja siksi se väistämättä ajautui radikalismiin, joka nimenomaan edellytti, ettei mitään tarvinnutkaan ymmärtää. Sen sijaan voitiin keskittyä toiveajatteluun ja vaatia sen asettamista uudeksi normiksi.

Kuten tunnettua, tie kulki sitten nopeasti avoimeen totalitarismin ihannointiin, joka päättyi vasta sitten, kun itse tuo totalitarismi romahti. Muutenhan se jatkuisi yhä.

Tämä vain tuli mieleeni, kun rupesin silmäilemään tämän juhlavuoden symbolisesti tärkeitä merkkitapahtumia ja hengentuotteita.

Ketonen pohdiskelee kirjassaan suomalaista identiteettiä ja arvelee sen olevan hyvin vanhaa perua. Itse asiassa suomen kieli todennäköisesti jo parituhatta vuotta sitten, eli paljon aikaisemmin kuin esimerkiksi ruotsi tai saksa -englannista nyt puhumatta- esiintyi muodossa, jota nykyihminen saattaisi enemmän tai vähemmän ymmärtää.

Tosin suomen kirjakieli alkoi kehittyä vasta 1500-luvulla ja otti suuren harppauksen eteenpäin vasta 1800-luvulla, kun naapurien kielet olivat jo paljon pitemmälle kehittyneet, mutta se on jo toinen juttu. Ei kansallisen identiteetin perustekijä, kieli, mikään äskeinen keksintö ole. Toki se on syntynyt lukemattomien lainojen avulla, kuten kaikki muutkin kielet.

Identiteettimme oli Ketosen mielestä kuitenkin ”jotakin muuta kuin erikoislaatumme. Kansan, kuten yksilönkin minuus on sisäinen kokemuksellinen asia, jolla on pohjansa ympäristön suhtautumisessa meihin ja omassa suhtautumisessamme itseemme ja muuhun maailmaan… Ihmisen ja kansakunnan minä jakaa maailman kahtia. Minään kuuluu kaikki, mikä koetaan omaksi”, kirjoitti Ketonen.

Minään ei voida valikoida vain hyviksi koettuja asioita. Siihen kuuluvat myös ne menneisyyden teot, jotka ovat todella tapahtuneet, valehteleminen tai itsensä pettäminen ei sitä muuta.

Tämän kirjoitti Ketonen, joka noina aikoina sangen ansiokkaasti pohdiskeli myös vuoden 1918 tapahtumia, joiden tilinteko oli alkanut vasta puolitoista vuosikymmentä aiemmin. Hän ei ollut mikään anti-intellektuaalinen pölhönationalisti.

”Ihminen on muodostanut itselleen vahvan identiteetin, kun hän lapsesta aikuiseksi tullessaan tietää osapuilleen mitä hän on, mitä hän haluaa ja mihin pyrkii”, pohtii kirjoittaja.

Kuten yksilölle, identiteetin perusainekset saattavat kansakunnalle olla äärimmäisen tärkeitä ja se voi nousta uskomattomalla voimalla niitä puolustamaan, tietyissä olosuhteissa, hän kirjoittaa.

Toki kansankaan identiteetti ei ole muuttumaton, mutta se säilyy kuin Theseuksen laiva, joka on yhä olemassa, vaikka sen kaikki osat voidaan uusia monta kertaa niin, ettei mitään alkuperäistä ole jäljellä.

Suomalaisilla huomaa Ketonen olevan taipumuksen negatiivisten asioiden ja myös omien puutteiden ja kärsimysten korostamiseen. Ei kai siinäkään mitään objektiivista, saati erinomaista ole, mutta kysymys sattuu olemaan juuri meidän suomalaisten eikä muiden minuudesta, identiteetistä.

Minusta yhtä sympaattinen kuin nykyälymystölle näköjään käsittämätön on Ketosen johtopäätös, jonka mukaan vahva minuus ei ole tarkoitettu herättämään pelkoa, sen sijaan se herättää kunnioitusta.

Se on myös joustava ja sopeutuva. Kansa, joka on tietoinen omasta minästään, voi parhaiten jatkaa elämäänsä itsenäisenä kansakuntana tuleviin aikoihin. Vahvuus ei tietenkään ole eristäytymistä, mutta ei myöskään persoonattomuutta, voisin tuohon lisätä.

Tähän tapaan pohdiskeli akateemikko Ketonen itsenäisen Suomen täytettyä kuusikymmentä vuotta. Se oli aika virkistävää lukea nyt hiukan myöhemmin.

Kun tässä on seurannut tätä ”yhdessä tekemisen” Suomi 100 juhlintaa, on tullut yhtä ja toista mieleen. Ilmeistähän on, että juhlavuodesta on haluttu tehdä mahdollisimman arkinen tapahtuma, joka sisältää kaikenlaisen tekemisen. Toisaalta siinä on pyritty nimenomaan yhdistämään kansan erilaiset ainekset, jotta koko suomalaisuus ei hajoaisi.

Näissä perusajatuksissa on epäilemättä jossakin määrin järkeä, niin kummallisia kuin tulokset suurelta osin ovatkin.

Näyttää nimittäin siltä, että jokaisessa mahdollisessa paikassa on nyt haluttu korostaa sitä, että kaikki maahamme saapuneet uudet ryhmät ja kulttuurit ja jopa ensi sijassa ne ovat ilman muuta ja ehdottomasti osa suomalaisuutta. Tämä siitä riippumatta, ovatko nämä ainekset omaksuneet suomalaisen identiteetin vai eivät.

Suomalaiset identiteetin esittäminen aivan alkeellisena Suomessa asumisena on yksinkertaisesti väärin. Suomalainen identiteetti voidaan toki hankkia ja ansaita, mutta ei sitä noin vain mennä omimaan julistamalla tässä maassa omia oikeuksia jonkin yleismaailmallisen periaatteen voimalla.

Toinen silmiinpistävä seikka on, että suomalaisuuden kuvitteellista luonnetta korostetaan aivan estottomasti sellaisilla tahoilla, joita voisi nimittää puolivillaiseksi älymystöksi, jollaisen haluttaessa varmuudella löydämme valtalehdistön kulttuurisivuilta. Tässä ilmeisesti vaikuttaa taustalla pahoin ymmärtämättä jäänyt Benedict Anderssonin kirjanen.

Vai mitä nyt olisi sanottava siitäkin, että Finlandia-palkinnon voittajaksi kaunokirjallisuuden alalta valitaan joku kynäilijä, joka on saanut päähänsä osoittaa, ettei suomalaisessa kulttuurissa ole mitään omaa.

Näin typerä pyrkimys on sitten palkittu sillä perusteella, että arvioitsija on uskonut kansan sellaista haluavan.

Jääköön tässä tarkemmin pohtimatta, millaisen arvosanan tässä ansaitsevat sekä arvioitsija että kirjoittaja, jotka ovat voimakkaasti nostaneet esille tällaisia syitä kirjan palkitsemiseen, sopivasti näin merkkivuonna.

Epäilemättä kansamme identiteettiin kuuluu masokismin aineksia ja kun haluamme rangaista itseämme, on meillä huomattava joukko sellaisia intellektuelleja, joiden teosten lukeminen tarjoaa runsaasti yhtä epämiellyttävää kuin älyllisesti matalatasoista ainesta.

Ikävä kuitenkin alkaa tulla niitä menneitä aikoja, jolloin sivistyneet ja suuren henkisen kapasiteetin omaavat ihmiset halusivat vakavasti pohdiskella kansakunnan identiteetin peruskysymyksiä.