Koskessa kolisten, myötävirrassa vilisten
Pekka Visuri, Saksan kenraali Suomen päämajassa vuonna
1941. Suomalais-saksalainen yhteistyö Waldemar Erfurthin päiväkirjan valossa.
Docendo 2017, 372 s.
Pekka Visuri on
parhaita toisen maailmansodan asiantuntijoitamme ja on hienoa, että hän on
toimittanut lukijoiden ulottuville Suomen päämajan saksalaisena yhteysupseerina
toimineen Waldemar Erfurthin päiväkirjan kohtalokkaalta vuodelta 1941.
Näinä päivinä,
kun kiinnostus viime sotiimme näyttää räjähtäneen aivan hallitsemattomaksi ja
vakavien tutkimusten joukkoon on alkanut yhä enemmän tulla myös löysiä
spekulaatioita ja suoranaista humpuukia, tarvitaan juuri tällaisia kirjoja,
jotka ainakin jostakin näkökulmasta vastaavat lahjomattoman koruttomasti
kysymykseen ”wie es eigentlich gewesen?”
Kirjan pääosa
nimittäin koostuu Erfurthin päiväkirjasta, joka ilman jälkiviisautta kertoo
sen, miten tämä parhaalla mahdollisella näköalapaikalla ollut ja saksalaisten
tavoitteet tuntenut kenraali aikanaan asiat koki, mitä tiesi ja mitä odotti.
Yksiselitteiset
faktat ovat toki historiassa vain tarttumakohtia, tiettyä raaka-ainetta, joiden
varaan on rakennettava, kun halutaan rekonstruoida kuva koko menneisyydestä
laajemmalti. Eihän sitä itseään enää ole, vain jäänteitä, jotka ovat sattuneet
käsiimme jäämään.
Miten ja miksi
Suomi joutui sotaan? Mitä Suomi sodalla tavoitteli ja oliko se Saksan
liittolainen vai ei? Mikä osuus Leningradilla oli Suomen suunnitelmissa?
Näitä asioita on
vatvottu yhä uudelleen ja kuten tavallista on, käy helposti niin, että sinänsä
osuva ja perusteltu ja henkevä kiteytys saa löysässä keskustelussa palvella
olkiukkona, jonka kaataminen tuottaa tekijälleen ainakin omasta mielestään
suurta kunniaa.
On myös aivan
tavallista, että sellaisen pohjalta edetään reippaasti syvälle tuntemattomaan
ja tehdään toinen toistaan hullumpia johtopäätöksiä ja usein loikataan vielä
parin lisäolettamuksen päähän sinne, mitä ei koskaan ollut.
Muistan, että
venäläinen kirjailija Viktor Astafjev joskus perestroikan aikaan sanoi, että
lukiessaan sotahistoriaa hänestä tuntuu, että se kertoo aivan jostakin muusta
sodasta kuin siitä, missä hän itse oli ollut.
Siksi tarvitaan
yhä uudelleen dokumentteja, jotka palauttavat lukijan lähtöruutuun. Erfurthin
kirja ei toki kerro rivisotilaan kokemuksista mitään, mutta siitähän vähemmän
harrastetaankin spekulointia. Ylijohdon sen sijaan kuvitellaan tehneen milloin
mitäkin ja pyrkineen milloin mihinkin.
Sanottakoon
heti, ettei päiväkirja ainakaan minun käsityksiäni tapahtumien kulusta muuta
millään tavalla, mutta kyllä sen sijaan tarjoaa hyvinkin kiinnostavia
näkökulmia siihen, miten asiat koettiin ja millaista tulevaisuutta odotettiin.
”Ajopuuteoria”
on ainakin minusta outo termi, jonka oletetaan viittaavan johonkin suoranaiseen
teoreettiseen viitekehykseen, jota ei koskaan kirjoiteta auki. Käytännössä se
palvelee jonkinlaisena sylkykuppina, johon viitaten voidaan syyttää ja suorastaan
sättiä joitakin tutkijoita, joiden johtopäätöksiä vastustetaan.
Se tuo mieleen
Stalinin NKP:n keskuskomitean plenumissa 3.3.1937 esittämät teesit ”kuudesta
mädästä teoriasta”, jotka eivät olleet oikeasti mitään teorioita, olivatpahan
vain normaalin, rauhallisen mielenlaadun ilmentymiä tilanteessa, jossa korkein
taho halusi häikäilemätöntä radikalismia.
No, toki tässä
liikutaan eri tasolla. Suomen joutuminen Saksan kelkkaan ei ollut sattuma, sen
vaihtoehtona oli samanlainen kohtalo, joka Baltian maille oli valmistettu.
Berliinissä, marraskuussa 1940, Molotov sanoi asian niin suoraan kuin se
voidaan sanoa.
Sivumennen
sanoen Visuri muuten hyvin ansiokkaassa pitkässä analyysissään viittaa tähän
tapahtumaan kertomalla, että ”saksalaiset vihjailivat suomalaisille” Hitlerin
torjuneen Molotovin vaatimuksen. Tästähän saattaisi tulla käsitys, että koko
juttu oli keksintöä, mitä se ei suinkaan ollut.
Suomen
vapausasteet olivat siis ennen operaatio Barbarossaa kovin vähissä ja
turvautuminen siihen ainoaan tukeen, joka oli saatavissa ei aikanaan ollut useimmille
-vaikka kyllä monille- mikään ongelma, vaikka Saksa oli maassamme erityisesti
talvisodan jälkeen ja ennen sitäkin erittäin huonoissa kirjoissa.
Tätähän monet
eivät millään ymmärrä ja tämän perusasian vääristyminen tekee historiankuvasta
helposti harhaisen.
Kun Saksan tuki
oli saatu, ei aktiivinen osallistuminen sotavalmisteluihin sen rinnalla ollut
mikään ongelma. Voi päinvastoin sanoa, että jääminen passiiviseksi odottajaksi
-sikäli kuin se olisi ollut mahdollista- olisi jo täyttänyt rikoksen tunnusmerkit.
Na vojne kak na vojne sanotaan
venäjäksi. Kun sodassa ollaan, niin ollaan sitten. Ajatus siitä, että Suomi
olisi voinut olla puolueeton sijaitessaan tässä maantieteellisessä asemassaan,
ei kuulu vakavasti otettavien mahdollisuuksien piiriin.
Kuitenkin, kun
sota syttyi, se tuli yllätyksenä kaikkein korkeimmillekin tahoille. Olihan
Suomeakin kehotettu esittämään vaatimuksensa Neuvostoliitolle niissä
neuvotteluissa, joita Saksa muka oli käymässä.
Vielä 12.6.
Erfurth kirjoitti, että on vielä aivan epävarmaa, syttyykö sota. Kun
hyökkäyksestä ilmoitettiin Heinrichsille 21.6. eli edellisenä päivänä, ”hän oli
selvästi yllättynyt. Näköjään hän ei ollut tosissaan uskonut
Barbarossa-suunnitelman toteutukseen”.
Mutta jo 16.6.
Erfurth oli todennut, ettei suomalaisille jää ”muuta vaihtoehtoa kuin hypätä kyytiin”.
Saman olisi toki voinut sanoa jo paljon aikaisemmin.
Kyyti oli kuitenkin
kovaa. Siitä saattoi todella käyttää sitä vertausta, että kun tiikerillä
ratsastaa, ei kyydistä ole kesken kaiken pois lähtemistä.
Saksalaisten
kaavailut Suomessa olivat täysin epärealistisia. Heidän joukkonsa joutuivat
riippuvaisiksi suomalaisten avusta, mikä ärsytti Mannerheimia ja Siilasvuota.
Sitä paitsi korskealla hyökkääjällä ei ollut tarjota edes ilmavoimien tukea
aseveljelleen, joka puolestaan ylitti kaikki odotukset.
Suomalaiset
eivät olleet mitään saksalaisten renkejä, vaikka kyllä joutuivat ottamaan
huomioon heidän suurstrategisia toiveitaan sodan alkuvaiheessa eli suuntaamaan
hyökkäyksen Syvärille. Tuo strategia osoittautui pian kuitenkin
epäonnistuneeksi, eikä asia jäänyt Mannerheimilta huomaamatta jo syksyllä 1941.
Miksei Suomi
hyökännyt Leningradiin? Vaikka kesällä 1941 meiltä löytyi jopa ajatuksen kannattajia
ja se ehkä olisi voinut aluksi saavuttaa menestystä, ovat syyt siihen niin
ilmeiset, että niitä ei tarvitse edes luetella. Mannerheim piti päänsä ja oli
sen verran arvokas liittolainen, ettei saksalaisilla ollut häntä varaa
suututtaa.
Kyllähän
saksalaiset vaativat aktiivista sodankäyntiä Leningradia vastaan, mutta kun he
itse eivät puolestaan kyenneet siinä oikeastaan mihinkään, oli aika paha mennä
vaatimaan apua Suomelta, jonka suoritus oli kyllä ylivertainen, mutta myös
tappiot vaarallisen suuria.
Ja mikäpä
olikaan se noiden kahden sotaakäyvän maan suhde? Visuri puhuu koalitiosta, mikä on mielestäni hyvin
osuva termi. Neuvostoliitto ja Yhdysvallat olivat myös oman koalitionsa osia ja
pyrkivät kaikin tavoin edesauttamaan toistensa sotilaallista menestystä.
Amerikkalaisia
ei kuitenkaan yleensä ole edes yritetty saattaa vastuunalaisiksi Gulagista ja
muusta Neuvostoliiton terrorista ja eipä tainnut rivi G.I. asiasta edes paljon
tietää. Yhtä vähän oli suomalaisella sotilaalla tekemistä saksalaisten
tihutöiden kanssa.
Ymmärrän, että
sellainen henkilö, joka pyrkii todella syvällisesti mieleltään lännettymään, ei
voi enää käsittää, että Suomella olisi oma, suomalainen historiansa. Se on
hänen ongelmansa, mutta olisi kovin huolestuttavaa, mikäli laajemmankin
kansanosan näkemykset irtaantuisivat todellisuudesta.
Ettei niin
kävisi, kannattaa julkaista ja lukea yhä uudelleen tämän kirjan tapaisia
dokumentteja. Takavuosina arvelin, että nimenomaan Venäjällä on aivan erityinen
tilaus dokumenttien julkaisemiselle, kun siellä historioitsijat olivat
neuvostoaikana niin totaalisesti menettäneet uskottavuutensa.
Meillä heitä
toki vielä yleensä uskotaan, ainakin niitä, jotka ovat sen väärttejä. Kuitenkin
myös meillä alkaa media yhä laajemmin ja yksinomaisemmin tarjota kansalaisille
jonkinlaista eurohistoriaa, jossa suomalaiselle näkökulmalle ja meidän todellisuudellemme
ei ymmärrystä riitä kuin korkeintaan alaviitteessä.
Osaksi kysymys
näyttää olevan siitä ilmiöstä, jota Richard Pipes on nimittänyt historian
primitiivistymiseksi. Se tarkoittaa sitä, että erilaiset ”matalan katseen”
tutkimukset pyrkivät korvaamaan perinteisen tapahtumahistorian.
Ettei niin
tapahtuisi, tarvitaan myös ja ennen muuta tuota perinteistä historiaa. Kiitos
Pekka Visurille ja Docendolle tästä erinomaisesta kontribuutiosta
menneisyytemme ymmärtämiselle.
"Suomen joutuminen Saksan kelkkaan ei ollut sattuma, sen vaihtoehtona oli samanlainen kohtalo, joka Baltian maille oli valmistettu. Berliinissä, marraskuussa 1940, Molotov sanoi asian niin suoraan kuin se voidaan sanoa."
VastaaPoistaOn hyvä, että tämä fakta taas kerran tuodaan esiin. Kuten jossain aiemmassa kommentissani olen todennut, että selkiytyisi tyhmemmällekin kun joku laatisi kartan, jossa olisi kuvattu vuoden 1941 alun Pohjois-Eurooppa niin, että Saksan hallitsemat omaat olisi väritetty mustalla, Neuvostoliiton punaisella: siitä näkisi, että Suomi oli täysin saarrettu. Lisäksi Suomi ei ollut elintarvikkeiden osalta omavarainen.
Historia näkyy taas unohtuvan: Heikki Pursiainen vaatii uudessa kirjassaan, että maataloustuet pitäisi lopetta. Kyllä tuolle miehelle pitäisi tulevassa elintarvikesäännöstelyssä antaa 0-kalorin elintarvikekortti.
Aika moni mm ylipainoinen on sitä mieltä, että vain Suomessa maataloustuet pitäisi lopettaa eikä koko U:ssa.
Poista...EU:ssa.
Poista"Miksei Suomi hyökännyt Leningradiin?"
VastaaPoistaEikö tuokin ollut täysin selvää: suomalaisilla ei ollut riittävästi raskasta tykistöä eikä kokemusta kaupunkisodasta eikä johto ei halunnut lisää tappioeikäverisen hyökkäysvaiheen jälkeen. Ei tuohon lopulta ollut valmis Hitlerkään, joka määräsi Leningradin saarrettavaksi.
Eivätkä suomalaiset ilmapommittaneet Leningradia. Neuvostoliitto puolestaan aloitti jatkosodan 500 pommikoneen hyökkäyksellä suomalaisiin kaupunkeihin eli siviiliväestön kimppuun.
PoistaMutta jo muutama päivä ennen noita pommituksia suomalaiset sukellusveneet miinoittavat Neukkulan aluevesiä. Ja minusta kyllä toisen valtion alueen miinoittaminen on sotatoimi.
PoistaPitäisi kyetä erottamaan se, että se makrosyy jatkosotaan asusti Moskovassa, mutta mikrotasolla Suomi kyllä ampui ensin.
Enkös minä sitä sanonutkin?
VastaaPoistaSyvärille tunkeutunut Karjalan Armeija oli osa Leningradin ulompaa saartorengasta. Kaupunki olisi mitä suurimmalla todennäköisyydellä nääntynyt, jos Hitlerin armeijaryhmä Nord olisi pystynyt sulkemaan renkaan Laatokan etelä- ja kakkoispuolelta ja "lyömään kättä" liittolaistensa kanssa. Mutta kun ei pystynyt. Suomen pelastus?
VastaaPoistaVoihan se olla. Mutta toki aluksi oli tarkoitus vallata kaupunki. Kysyä yös voi, mitä olisi tapahtunut, jos siviiliväestö olisi lähtenyt purkautumaan kohti länttä. Täsä kuulemma keskusteltiin, mutta kirjoittaja ei kerro mitä. Helge Seppälä, joka oli rivimiehenä kannaksella, muisteli asiasta puhutun ja sanoi, ettei niitä ainakaan ammuttu olisi. Toisaalta sellainekin käsky löytyy. Eipähän ruokaa olisi löytynyt edes suomalaisille ilman Saksan apua.
VastaaPoistaMartti Turtola kertoi aikoinaan ns. presidenttifoorumissa isänsä kertoneen käskystä, jonka mukaan Leningradin motin lähtiessä purkautumaan Kannaksen suuntaan ammuttu olisi.
PoistaJotenkin haluaisin uskoa, että jos sieltä olisi alkanut tulla ryysyisiä naisia ja lapsia eivät suomalaiset siviilitaustaiset asevelvolliset olisi lähteneet niitä systemaattisesti lahtaamaan. Ennustaminen - vaihtoehtoisen menneisyydenkin - on kuitenkin vaikeaa.
PoistaEiköhän ne olisi olleet varoituslaukauksia. Stalin muuten oli kuullut, että Leningradiin marssitettaisiin alueelta naisia ja lapsia ja niiden takana tulisi sitten sotilaita. Hän antoi käskyn teloittaa heti sellaiset, jotka kieltäytyvät ampumasta tulijoita, keitä tahansa.
PoistaIlmeisesti olen kuullut juuri samasta käskystä. Onneksi Stalin huolehti siitä, ettei kukaan uskaltanut tulla. Ikävä puoli asiassa oli, ettei hän myöskään huolehtinut evakuoinnista ajoissa. Tuottihan kaupunki suuren määrän sotatarvikkeita koko ajan.
VastaaPoistaEhkä Suomi olisi siinä tilantessa voinut tehdä kylmästi niin, että olisi antanut tulijoitten marssia suoraan Ruotsiin...
VastaaPoistaTalvisodassa Stalin ryösti Suomelta maa-alueilta. Miten joku voi pitää epämoraalisena Suomen hyökkäystä kesäkuussa 1941 tarkoituksena ottaa ryöstetyt maat takaisin. Hyökkäys tosin meni vähän "pitkäksi", kun ylitettiin vanha raja Laatokan pohjoispuolella. Kuten sotamies Lahtinen sanoi Tuntemattomassa, että nyt siirryttiin rosvoretkelle kun vanha raja ylitettiin. Lopputuloksen kannalta voidaan kuitenkin vanhan rajan ylitystä pitää järkevänä tekona.
VastaaPoistaKoskessa kolisten, myötävirrassa vilisten
VastaaPoistaPekka Visuri, Saksan kenraali Suomen päämajassa vuonna 1941. Suomalais-saksalainen yhteistyö Waldemar Erfurthin päiväkirjan valossa. Docendo 2017, 372 s.
Prof. Vihavaisen kirjaesittelyn kritiikki.
Lähtökohdat:
-- ”Ajopuuteoria” on ainakin minusta outo termi, jonka oletetaan viittaavan johonkin suoranaiseen teoreettiseen viitekehykseen.”
-- Miten ja miksi Suomi joutui sotaan? Mitä Suomi sodalla tavoitteli ja oliko se Saksan liittolainen vai ei?
-- "Suomen joutuminen Saksan kelkkaan ei ollut sattuma, sen vaihtoehtona oli samanlainen kohtalo, joka Baltian maille oli valmistettu. Berliinissä, marraskuussa 1940, Molotov sanoi asian niin suoraan kuin se voidaan sanoa."
-- Leopold von Ranke: "wie es eigentlich gewesen" (as it actually happened).
-- Tärkein lähtökohta lienee se, että suomettuneen suomalaisen historiankirjoituksen kenraalikuvernöörinä oli Baryshnikov-vanhempi. Erään Suomessa pidetyn luennon aikana Baryshnikov-vanhempi pröystäili/vittuili että kun neuvostolentokoneet pommittivat Tamperetta, niin ainoastaan yksi siviilihenkilö sai surmansa. Tämän pröystäilylogiikan mukaan bolshevikit olivat sekä ylhäällä pommittamassa, että samaan aikaan maan päällä tarkastamassa kuolonuhreja. Tämän pröystäilylogiikan mukaan Suomessa piti unohtaa "wie es eigentlich gewesen" (as it actually happened). Piti totella vain sitä, mitä suomettuneen suomalaisen historiankirjoituksen kenraalikuvernööri Baryshnikov-vanhempi määräsi. Suomessa oli julkaistu myös tekele nimeltään ”Suomi hyökkääjänä”.
--”Ajopuuteoria” on ainakin minusta outo termi, jonka oletetaan viittaavan johonkin suoranaiseen teoreettiseen viitekehykseen.” Jostain syystä prof. Vihavainen ei näe sanassa ”ajopuuteoria” dialektiikkaa. Toisin sanoen kysymys on itse asiassa ajan virrasta eikä ainoastaan ”koskesta”. Ja tämän dialektiikan ja ”ajan virran” kannalta katsoen kysymyksiin (Miten ja miksi Suomi joutui sotaan? Mitä Suomi sodalla tavoitteli ja oliko se Saksan liittolainen vai ei?) voidaan vastata, että kysymys on jatkumosta. Prof. Vihavainen kuitenkin myöntää osittain että kysymys on jatkumosta: "Suomen joutuminen Saksan kelkkaan ei ollut sattuma, sen vaihtoehtona oli samanlainen kohtalo, joka Baltian maille oli valmistettu. Berliinissä, marraskuussa 1940, Molotov sanoi asian niin suoraan kuin se voidaan sanoa."
Mitä jää käteen tämän jälkeen? Tietysti se, että Lokakuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1918 bolshevikit järjestivät Baijerin Neuvostotasavallan Saksassa ja yrittivät järjestää Suomen Neuvostotasavallan ns. vallankumouksen/sisällissodan/kapinan/kansalaissodan muodossa/jälkeen. Eikö niin? Onko se sitä "wie es eigentlich gewesen" (as it actually happened)? Miksi se ("wie es eigentlich gewesen" (as it actually happened) piti unohtaa Suomessa. Vaikuttiko siihen suomettuneen suomalaisen historiankirjoituksen kenraalikuvernööri Baryshnikov-nuorempi? Sekin on ollut liikkeellä. Onko ajopuuteoria sittenkin teoreettinen viitekehys?
Kun Leningradista on ollut puhetta, niin todettakoon seuraavakin. Väestöhistoriaan ym. syvällisen tuntuisesti perehtynyt tutkija Miikka Voutilainen toteaa mielestäni erittäin terävästi kirjoitetussa teoksessaan Nälän vuodet. Nälänhätien historia (Atena 2017) mm. seuraavaa:
Poista"- -toisen maailmansodan aikana saksalaiset ja suomalaiset joukot piirittivät Leningradia 1941 - 1944, jolloin jopa 800 000 ihmistä kuoli, lähinnä suoraan nälkään."
Tuohan nyt tiedetään muutenkin, mutta tällaissa asioissa on niiden iänikuisten valkopesijöiden vuoksi syytä puhua suulla suuremmalla. Tuo luku taustana olisi hyvä hieman suhteellistaa niitä Helsingin "suurpommituksia" ym. sinänsä traagisia tapahtumia jatkosodan aikana.