Liberaali Venäjä on tulossa

Tulevaisuuden liberaali Venäjä

Joskus tuli blogattua Aleksandr Janovista (Alexander Yanov) ja hänen teorioistaan (esim. 4.3.2017, 8.4.2014 ja 4.3.2016), jotka koskevat Venäjän historian syklistä kehitystä.

Koska Venäjän historiassa näköjään aina heilutaan, vai pitäisikö sanoa pendelöidään autoritaarisuuden ja liberalismin välillä, pitäisi nykyisen, jo pitkälle kehittyneen autoritaarisuuden olla muuttunut liberaalisuudeksi vuoteen 2030 mennessä, ellei nyt jotakin uutta ja mullistavaa tapahdu. Näin arvelee Yanov.

Yanov on jo ikämiehiä ja hänen viimeisin kirjansakin on jo kyselevä ja keskusteleva pikemmin kuin saarnaava ja ennustava. Itse näen siinä aika lohdullisen pohjavireen: liberaali Venäjä on joka tapauksessa tulossa, ei siis enää fasistinen, kuten hänen 1980-luvun kirjassaan.

Vanhoissa kirjoissaan, joissa monet ilmestyivät jo Venäjän ollessa kommunistisen ideologian vallassa. Yanov oli sangen huolestunut slavofiilisyyden lainomaisista muodonmuutoksista, jotka aikanaan johtivat leppeästä liberaalisuudesta kovan nationalismin kannattamiseen ja jyrkkään länsimaisesta kulttuurista erottautumiseen.

Samalla kasvoi antisemitismi, joka tulkitsi länsimaisen kulttuurin, eritoten amerikkalaisessa muodossaan, juutalaisuuden ilmentymäksi. Näinhän myös natsit tekivät.

 Kukaties yllättävää on, että Amerikkaa pidettiin kulttuurittomana ”humpuukin maana” jo Puškinin ajoista saakka, kuten Abbot Gleason on osoittanut. Sen kulttuurista tehtiin johtopäätöksiä muun muassa Tocquevillen teosten perusteella.

Toisin kuin sittemmin 1980-luvulla odotettiin, Neuvostoliiton hajoaminen ja uuden venäläisen nationalismin synty ei johtanut mihinkään juutalaisvainoihin. Vain puheen tasolla uuden kansainvälisen massakulttuurin kriitikot selittivät koko ilmiön juutalaisten ja vapaamuurarien tai peräti juutalaisvapaamuurarien (žido-masony) vaikutuksella ja Venäjää vaadittiin pysymään kaukana moisesta.

Niin sanotun Izborskin klubin piirissä toimii useita henkilöitä, joiden yliskamarissa ei kaikki näytä olevan oikein järjestyksessä. On mahdollista, että siellä on tervejärkistäkin joukkoa, mutta ryhmän julkaisujen hallitseva henki on sen laatuinen, että se sopisi lähinnä lahkolaisille.

Liberalismi näyttää nytkin monille venäläisille hurraapatriooteille merkitsevän saatanallisuutta ja se asetetaan kommunismin kanssa samalle viivalle. Kommunismi taas oli monen mielestä lännen juoni, jolla Venäjä haluttiin tuhota.  Jumalan ihme oli, että se sen sijaan pelasti Venäjän sielun.

Aito venäläinen henki on izborskilaisten, kuten vanhojen slavofiilienkin mielestä ortodoksista ja läntisestä kulttuurista perin juurin poikkeavaa. Nykyään sitä sentään ei voida etsiä mir-kyläyhteisöstä, kun tätä ei enää vuoden 1930 jälkeen ole ollut olemassa. Kolhooseista sitä ei ole tainnut löytyä.

Toki tuo izborskilainen, itseriittoinen henki ei ole saanut venäläisessä kulttuurissa hegemoniaa vaan on pikemminkin jäänyt marginaaliin. Venäläinen populaarikulttuuri toistaa samoja formaatteja kuin amerikkalainen tai eurooppalainen. Onhan siellä omaakin, mutta yhteisyys lännen kanssa on paljon suurempaa.

Venäläisillä TV-kanavilla on toki paljon omintakeista ja venäläinen filmi ja kirjallisuus ovat mielestäni omaa luokkaansa. Silti television katsojalle jäävät helposti päällimmäiseksi mieleen ne kaiken maailman amerikkalaistyyliset showt ja kilpailut, joita meilläkin suositaan.

Olisi varmasti väärin luulla, että myöskään Kreml olisi tuon Izborskin hengen vallassa, vaikka kosketuspintaa niiden välillä onkin.

Hyvä kysymys on, missä määrin ekstremistinen nationalismi voisi tulla Venäjän hegemoniseksi ideologiaksi ja millaisissa oloissa se olisi mahdollista. Kyllä siitä vielä nykyään ollaan kaukana.

Nikolai Berdjajev väitti aikoinaan Venäjän intelligentsijan inhoavan nationalismia ja oli ainakin puoliksi oikeassa. Mutta samahan se tilanne taitaa olla muuallakin ainakin sikäli, että älymystö harvoin osoittaa alttiutta militarismille. On sitäkin toki maailmassa nähty.

Yanov on sanonut, että tällaisen mahdollisuuden -ekstremistisen sovinismin tulemisen hegemoniseksi ideologiaksi- torjuminen riippuu eurooppalaisista venäläisistä ja heidän aktiivisuudestaan ja epäilemättä näin onkin.

Tällaisia venäläisiä onkin nykyisessä nuoressa sukupolvessa hyvin suuri määrä ja eritoten älymystössä he lienevät ainakin toistaiseksi vallitsevina, mikä saattaa olla ratkaisevaa, ei niinkään tiedotusvälineiden hallinta.

Mutta millainen on tulevaisuus ja mitkä seikat tulevat vaikuttamaan Venäjän poliittis-aatteelliseen kehitykseen? Venäjä on tosin Eurooppaa enemmän kuin monet ideologit haluaisivat, mutta on se samalla myös sen ytimistä irrallaan ja altis poliittisille vastakkainasetteluille lännen kanssa.

Aatteiden vaikutusvallasta ja sen muutoksista on tuskin mahdollista tehdä kiinnostavia ennusteita, niiden kasvualustan kehityksestä sen sijaan mahdollisesti kyllä.

Tutkijat näyttävät olevan melko yksimielisiä siitä, että Venäjän talouden näkymät eivät ole hyvät. Maahan on laiminlyönyt leiviskänsä hoitamisen, kun taloutta piti kehittää ja sen eliitti on sen sijaan keskittynyt helpon rahan saalistamiseen.

Pitäisin kuitenkin vielä melko lailla tärkeänä lähtökohtana sitä, että Venäjän strategiset raaka-ainevarat ovat suurelta ja tärkeältä osin (mm. maakaasu) käytännössä ehtymättömät ja tässä maailmassa yhä niukkenevia uusiutumattomia resursseja tullaan kaiken todennäköisyyden mukaan yhä vain kysymään ja pitkällä tähtäimellä jopa kohoavilla hinnoilla. Kysymys ei ole pelkästä energiasta.

Venäjällä sitä paitsi sattuu, vastoin yleisiä väitteitä, olemaan suuret kotimarkkinat ja aika lailla niitä tyydyttävää kotimarkkinateollisuutta ja palveluja. Työttömyyskin on vähäistä. Ymmärtääkseni tilanne on paljonkin parempi kuin monissa viime vuosituhannella tehdyissä ennusteissa pidettiin todennäköisenä tai edes mahdollisena. Tulevaisuuden ennustaminen nyt vain on vaikeaa.

Poliittisesti Putin on saanut pisteet elintason huimasta kohoamisesta ja vaikka se nyt onkin jo useita vuosia polkenut paikallaan, on tilanne kaukana jeltsiniläisestä maailmasta.

Venäjän suurvalta-aseman palauttaminen on asia, johon monikaan ei edes Venäjällä uskonut vielä kymmenen vuotta sitten. Nythän läntiset tiedotusvälineetkin jo antavat sen sijaan ymmärtää, että Venäjä hallitsee koko maailman politiikkaa tavalla tai toisella…

Tähän liittyy valitettavasti vastakkainasettelu lännen kanssa ja asiaan kuuluu olennaisena osana, että kansa on palkinnut suurvaltaröyhkeyden osoitukset ylenpalttisesti.

Sama lännenvastainen nationalismin aalto on nostanut toisen maailmansodan muistot suureen kunniaan ja vielä hiljattain väheksytty sotilasura tuntuu taas nousseen arvoonsa.

Vanhan periaatteen mukaan kansalle on annettava sekä leipää että sirkushuveja, jotta se pysyisi tyytyväisenä. Jossakin määrin niitä voidaan korvata toisillaan ja tarjota siis vaikkapa enemmän paraateja ja mielenosoituksia, mikäli leipää on vähemmän. Vastaavasti marssit voi jättää poiskin, mikäli yltäkylläisyys vallitsee.

Mikäli taloudella menee todella kehnosti, saattaa poliittisella johdolla olla paljonkin paineita pullistella sotilaallisesti ja vastakkainasettelua kiristämällä tarjota sitä selitystä, että puute johtuu vihollisesta.

Silloin syntyy tilaus kiivaalle nationalismille ja erottautumiselle sekä ulkoisesta että sisäisestä vihollisesta. Tuo sisäinen vihollinenhan on älymystön länsimielinen osa, joka vieläkin lienee siinä vallitseva elementti. Pelkällä juutalaisuudella sitä ei voi kuitata vaikka sitäkin tietysti yritetään.

Älymystön hallitseminen on taitolaji. Vallanpitäjien kannalta hankala asia on, että he itsekin ymmärtävät olevansa alakynnessä tarjoillessaan älymystölle omia reseptejään ja uskomuksiaan. Väkivaltaa on Venäjänkin historiassa usein käytetty menestyksellisesti, mutta se on käyttäjälleen vaarallinen lääke, joka ei vaikuta syihin vaan oireisiin.

Länsimaisen liberalismin heikko kohta on sen nykyinen maaninen keskittyminen asioihin, jotka ovat keskivertoihmisen kannata yhdentekeviä. Kun tähän lisätään kaikenkarvaisten pride-marssien ylilyönnit ja vaikkapa lasten huostaanottoihin liittyvät kummallisuudet, on tavallinen kadunmies spontaanisti valmis puolustautumaan mokomaa ideologiaa vastaan.

Lännen missionaarinen asenne vain pahentaa sen asiaa. Kansalle vieraan ideologian tyrkyttäminen väkisin on hankala tehtävä ja sitä vastaan puolustautuminen taas on helppoa valtiolle, jolla on käytössään informaatioresurssit.

Mikäli länsi todella on kiinnostunut Venäjän muuttumisesta liberaaliksi, sen olisi syytä hoitaa asia kunnolla. Mikäli Venäjälle yritetään vyöryttää koko sitä kulttuurista pakettia, joka on viimeisten sadan vuoden aikana karttunut Yhdysvalloissa -ja jota vielä puoli vuosisataa sitten olisi pidetty sekä naurettavana että sallimattomana-  kohtaa se varmasti luonnollista vastarintaa ihmisitä, joiden kokemishistoria on toisenlainen.

Yritys kompromettoida Putinin hallinto nostamalla valtava haloo yhden tyttöyhtyeen suorittamasta pyhänhäpäisystä olkoon esimerkki säälittävän taitamattomasta kulttuurihyökkäyksestä.

Informaatiosota, johon kaikkien sotien tapaan kuuluu olennaisena osana harhautus, näyttää sen sijaan onnistuneen hyvin Venäjän puolelta, kun kansalle on syötetty mitä kummallisimpia kauhukertomuksia lastensuojelun tyranniasta läntisen liberalismin piirissä.

Kun vastaanottavassa päässä tilanne on mikä on, olisi liberalismin imagosta Venäjällä huolta kantavien syytä miettiä, millaisia ovat liberaalin valtion prioriteetit ja keskittyä olennaiseen.

Sen sijaan, että pöyristytään sellaisista Venäjällä tapahtuvista asioista, joista omassakin maassa oli tapana pöyristyä vielä pari vuosikymmentä sitten, kannattaisi kiinnittää huomiota esimerkiksi oikeusvaltion toteutumiseen konkreettisissa tapauksissa ja ilman turhaa arroganssia.

Tulkoon tässä sivumennen mainituksi, että esimerkiksi Kathryn Hendley, jonka tutkimusta on selostettu  Foreign Affairs-aikakauslehdessä, arvioi, että vain kolme prosenttia oikeudenkäynneistä on manipuloituja ja että keskivertokansalainen, joka turvautuu oikeudenkäyntiin, myös useimmiten saa oikeutta ilman lahjuksia tai vastaavaa.

Prosenttiosuus, jota ilmeisesti pidetään yllättävän matalana, ei tietenkään kerro kaikkea. Monet jättävät mieluummin menemättä oikeussaliin ja luottavat toisiin keinoihin ja esimerkiksi talouden kehityksen kannalta on tuhoisaa, ellei omaisuuden turvaa ole. Sitten on se pahamaineinen administrativnyi resurs, joka aktivoituu, kun asialla on merkitystä valtiolle.

Sekaantuminen oikeusjuttuihin ulkoapäin, mikä melkoisella varmuudella voi tapahtua vain puutteellisin tiedoin, on kuitenkin aina riskialtista ja silloin tällöin ovatkin läntiset kriitikot tainneet lyödä kirveensä kiveen, mikä on sitten jouduttu myöntämäänkin.

Joka tapauksessa puolueeton ja reilu oikeudenkäynti, sananvapaus ja muut Ranskan vallankumouksesta peräisin oleva oikeudet ovat niitä perusasioita, joiden toteutuminen tai toteutumattomuus aiheuttaa sen eron, joka on autoritaarisen ja liberaalin hallinnon välillä.

Mikäli taas jossakin maassa kansan suuri enemmistö ei halua esimerkiksi julkista homopornoa, ydinperheen hävittämistä, säätelemätöntä siirtolaisvyöryä ja muita vastaavia asioita, lienee vain hyväksyttävä se tosiasiana ja kunnioitettava kansan tahtoa.

Entä pitäisikö kansan tahtoa kunnioittaa myös silloin, kun se haluaa rajojen siirtämistä?

Duuman huuliveikko ja pelle Žirinovski ehdotti aikoinaan, että Turkki olisi liitettävä Venäjään. Tämä kävisi päinsä demokraattisesti, äänestyksellä. Kun venäläisikä on enemmän, he voittaisivat äänestyksen.

Pelkään kuitenkin pahoin, että jos sellainen äänestys pidettäisiin, äänestäisi suurin osa venäläisistäkin liittymistä vastaan. Tolkuton kasvupyrkimys on yksi hulluuden muoto, josta ei mitään hyvää seuraa, kuten voimme myös EU:n historiasta havaita.

Voisiko kuitenkin ajatella, että länttä ja Venäjää tällä hetkellä pahiten erottava asia eli Krimin ja Ukrainan konflikti voitaisiin ratkaista kansanäänestyksillä?

Krimillähän sellainen jo pidettiin, mutta sen pätevyys on syytä asetettu kyseenalaiseksi. Ehkäpä sentään voitaisiin pitää uusi ETY-kokous, jossa kansainvälinen yhteisö ratkaisisi nuo rajaongelmat ja pyrkisi siinä huomioimaan kyseisten alueiden asukkaiden tahdon.

Ripustautuminen ikuisiksi ajoiksi juridisiin muotoihin tuskin edustaa ihmiskunnan älyllisen kehityksen korkeinta astetta. Pikemminkin mieleen tulee ruhtinas Metternichin legalistinen ajattelu, jota syystäkin pidettiin taantumuksellisena.