Rohkeita muotokuvia

Rohkeuden esimerkkejä

John F. Kennedy julkaisi aikoinaan kirjan Profiles in Courage. Kirja ei käsittele sotureita eikä temppuilijoita, vaan sen sijaan amerikkalaisia senaattoreita, jotka osoittivat ns. moraalista rohkeutta eli seurasivat omaa käsitystään moraalista eivätkä sen sijaan yleisen mielipiteen ja sovinnaisuuden sääntöjä. Sellaisistahan on nyttemmin muodostunut suorastaan ns. poliittisen korrektiuden koodeksi. Sen mestareista kannattaisi tehdä oma kirjansa.

Kennedyn sankarigalleriassa silmiin pistää senaattori Robert A. Taft, joka kritisoi Nürnbergin oikeudenkäynnin taannehtivaa juridiikkaa, joka soti normaaleja oikeudenkäytön periaatteita vastaan. Tämän ansiosta hän menetti mahdollisuutensa tulle republikaanien presidenttiehdokkaaksi.

Natsijohtajien kohtelusta voi olla montaa mieltä. Luulen, että ylivoimainen enemmistö oli useimmissa maissa hyvin tyytyväistä siihen, että kärkiryhmä sai kuolemantuomion ja monia varmaan harmittaa vielä sekin, että se pantiin täytäntöön niinkin lempeällä tavalla.

Mutta tämä on eri asia. Oikeusjärjestelmän on toimittava omien periaatteidensa mukaisesti, ellemme halua avata ovia totalitarismille, jossa se on nimenomaan alistettu korkeimmille poliittisille vallankäyttäjille.

Taftin esikuvallisuudessa kysymys ei kuitenkaan ollut edes tästä, vaan siitä, uskalsiko poliitikko riskeerata uransa puolustaakseen tunnustamiaan periaatteita vai ei.

Hän olisi varmastikin voinut juosta joukon mukana ja heitellä vielä lisää kiviä sen asian hyväksi, jota kansan enemmistö luultavasti kannatti. Sen sijaan periaatteesta kiinni pitäminen jopa sellaisessa asiassa, jossa oli odotettavissa oma tahriutuminen assosiaation kautta ja vahingoniloisen vastustajan nostama häväistyskampanja, osoitti todellista urhoollisuutta, siviilirohkeutta.

Tiedotusvälineitä seuratessa syntyy nykyään se käsitys, että yhä useamman mielestä ei ole lainkaan tärkeää tai ainakaan kovin tärkeää se, miten suuressa määrin joku henkilö pitää kiinni oikeana pitämisestään periaatteista. Sen sijaan on tärkeää ja ensisijaista se, miten hän niistä tiedottaa. Julkisuudenhallintahan se on taidoista jaloin ja sehän on kuta kuinkin sama asia kuin mainostus.

Myös jälkimmäinen yhdistettiin aikoinaan helppohintaisuuteen ja valheelliseen lipevyyteen. Kaiken maailman propagandan vastapainona nähtiin rehellinen kansan mies, joka sanoi asiat niin kuin ne olivat eikä siekaillut toimia sen mukaisesti, vaan antoi koirien haukkua.

Ajallemme hyvin vakavasti oireellisena pidän sitä, että ns. poliittisen(!) korrektiuden piiriin kuuluvat asiat ja käyttäytymismallit ovat levinneen jo kaikkialle, viruksen tavoin.

Tämän päivän laatulehdestä luen koko sivun jutun, jonka mukaan joku kaiketi jollakin tavoin tunnettu henkilö oli sähköpostissaan käyttänyt kiellettyä sanaa (neekeri). Asian kai oletetaan olevan jonkinlainen uutinen ja kukaties jopa skandaali.

Tässä tapauksessa tuo henkilö ei kai oletuksen mukaan ollut rohkea, vaan häpeämätön ja kaiketi sitten myös loukkasi jotakuta jollakin tavalla.

Rohkeutta sen sijaan nähtävästi osoitti joku Assholes-niminen teatteriryhmä, jonka hahmoihin kuului muun muassa valtavasta peräaukosta pilkistävä naama.

Arvostelun perusteella en päässyt selville siitä, miksi peräaukko tarvittiin yhdeksi esiintyjäksi ja mitä arvokasta kulttuurista hyvää mahdollisesti saisin esityksen katsomisesta.

Pääsin siihen käsitykseen, että kyseessä nyt yksinkertaisesti vain oli rohkeuden osoitus. Sitä jäin miettimään, mitä olisi tarvittu, jotta rohkeus olisi ollut vieläkin suurempaa. Olisiko esimerkiksi voitu esittää verisiä peräpukamia?

Kun nykyään puhutaan rohkeudesta, tarkoitetaan nähdäkseni juuri tämän lajin rohkeutta, ei sen lajin, jota Kennedy kirjassaan esitteli. Minusta tämä on vakava askel taakse päin, mikäli katsomme asiaa kulttuurin arvojen eikä ns. uusien ulottuvuuksien eskalaation näkökulmasta.

Samassa lehdessä on tänään myös juttu siitä, miten tieteellinen artikkeli siitä, että siirtomaavalta, kolonialismi olisikin tuonut mukanaan myös edistystä, oli aiheuttanut valtavan reaktion tappouhkauksia myöten.

Tämä jos mikä on hälyttävää. Terve järki sanoo tyhmällekin, mikäli hän uskaltaa edes vähän ajatella, että ilman siirtomaavaltaa monet kulttuurit (tai niihin verrattavat ryhmät, ellei kulttuureja ole…) polkisivat yhä paikallaan ja usein luonnon armoilla, mikä nyt sinänsä saattaisi olla hyvä tai huono asia.

Se, että ne pääsivät mukaan modernisaatioon ja osallisiksi sen siunauksista ja kirouksista, tapahtui kolonialismin kautta.

Se, mitä olisi voinut tapahtua ilman kolonialismia, kuuluu uskon, eikä tiedon alaan. Siitä sopii olla monta mieltä, eikä mikään estä vaikkapa ajattelemasta, että kolonialismin kirous oli juuri siinä, että se pelasti miljoonat ja jopa miljardit ihmiset ennenaikaiselta kuolemalta, mikä saattoi ekosysteemin pois tasapainosta.

Ehkä pahinta onkin ollut, että länsimaat irtosivat primitiivisyydestä kehittäessään nuo Niall Fergusonin mainitsemat killer apps(!), joiden ansiosta yhä enemmän ihmisiä paitsi syntyy, myös kuolee.

 Olipa asia miten tahansa, länsimainen tieteellinen ajattelu ei voi sietää kysymisen tukahduttamista ja omien asenteiden kannalta vieraiden tutkimustulosten esittämistä. Se kuuluu barbariaan ja (anteeksi nyt!) keskiaikaan.

Argumenttiin on yksinkertaisesti vastattava vain ja ainoastaan argumentilla. Tieteen maailmassakin epäilemättä saatetaan saalistaa ”klikkauksia” ja venyttää tutkimustulosten tulkintaa. Tiede ei kuitenkaan saa muodostua miksikään mainostuksen ja ”julkisuudenhallinnan” maailmaksi, muuten matkamme kohti uutta keskiaikaa nopeutuu tarpeettomasti.

Mikäli länsimainen yhteiskunta in corpore menettää sen moraalisen rohkeuden, jota Kennedyn esimerkissä edusti Taft ja pyrkii sen sijaan kunnostautumaan työntämällä päätään erilaisiin aukkoihin, voimme puhua rohkeuden, urhoollisuuden rappiosta.

Kyllä se taitaa olla tosiasia.