Aikansa sankari

Aikansa sankari

Touko Perko, Haastaja Saksasta 1918. Von der Goltz ja Mannerheim. Docendo 2018, 431 s.

Suomen vuoden 1918 sota on malliesimerkki siitä, miten historia ja menneisyys eroavat toisistaan. Vaikka kaikki olennaiset tosiasiat annettaisiin ihmisten eteen tarjottimella, tekisivät eri ihmiset niistä itselleen aivan erilaiset historiat jopa siinäkin tapauksessa, että pystyisivät erottelemaan asioiden sekamelskasta olennaisen.

Toki tuo olennaisuuskin määräytyy sen mukaan, millaisen tarinan tarkkailija rakentaa, mutta tarkoitan tässä sellaisia seikkoja, jotka merkittävästi vaikuttivat taphtumiin.

Joka tapauksessa on silmiinpistävää, miten suuressa määrin vuodesta 1918 kertovia ja sen selittäviä tarinoita on maassamme kyetty muuntelemaan riippumatta siitä, onko tietoon tullut jotakin uutta vai ei.

Suuria uutuuksiahan ei ole näkynyt sitten tuon tapahtumavuoden, asiat vain ovat kertojan mielessä painottuneet eri tavoin johtuen muuttuneesta odotushorisontista ja asioiden priorisoinnista. Kun oltiin suursodan keskellä ja kohtalonkysymykset olivat yhä avoimina, oli fokus aivan toisissa asioissa kuin sitten vuosikymmeniä myöhemmin.

Vuoden 1918 sodan kohdalla ovat sen tulkintoja ajan mittaan määränneet myös sellaiset aivan irrelevantit asiat kuin Saksan historiassa vuosikymmeniä myöhemmin sattuneet tapaukset ja tietenkin myös Suomen oma, melko mutkikas yhteiskunnallinen ja aatteellinen kehitys.

Ajatelkaamme nyt vaikkapa sitäkin, että meillä joskus pidemmän aikaa oli tapana asettaa tarkastelun fokus siihen aktiin, joka tapahtui Pietarin Smolnassa juuri ennen vuoden vaihtumista joulukuussa 1917.

Siinä nyt sitten ikään kuin ratkaistiin maamme kohtalo eli itsenäisyys Venäjästä ikuisiksi ajoiksi. Jopas olikin syvällinen näkökulma, jonka kautta kaikki mahdolliset tekijät punnittiin perusteellisesti, kuin hyvässä väitöskirjassa ikään.

Yhtä omituisia vaikutuksia kokonaiskuvalle oli myös sillä, että huomio keskitettiin sodan kauheuksiin ja vääryyksiin ja pyrittiin aikaansaamaan maksimaalisen pöyristymisen kokemuksia, joiden tuloksena teki mieli mennä vaikkapa virtsaamaan toisten haudoille.

Näiden tarinoiden sitten kaiketi ajateltiin edustavan historiallisen tiedostamisen huippua ja ilmeisesti olevan koko historiankirjoituksen varsinainen tarkoitus.

Vuoden 1918 sodan näkeminen kansainvälisen politiikan perspektiivistä eli siis fokuksen asettaminen yhden kansakunnan irtoamiseen vanhoista yhteyksistään tarkoittaa, että sitä käsitellään vapaussotana.

 Vapaussodan näkökulma on tämän kovin tärkeä aspektin ymmärtämiseksi välttämätöntä, vaikka eihän se menneisyys silläkään fokuksella tyhjene. Joka tapauksessa tämän näkökulman unohtaminen on varma merkki tarkastelukulman vajavaisuudesta.

Meillähän toki on jo kauan ollut myös erinomaista kansainvälisen politiikan tutkimusta tästä aihepiiristä. Tuomo Polvisen kirjan tasoa ei ole kukaan vielä ylittänyt eikä ole tainnut saavuttaakaan. Hyvin se sen sijaan on onnistuttu unohtamaan.

Mutta sellaistahan se on. Muodit seuraavat toisiaan ja tietenkin on myös niin, että Polviselta puuttui se sodan sirkkeliin juosseiden ja päähän potkittujen vammaisten näkökulma, joka myös on omalta kannaltaan hyvinkin tärkeä, mutta kaukana tyhjentävästä. Pelkästään sitä kautta koko asiaa voi ymmärtää vain hyvin vajaasti.

Tuosta vuoden 1918 sodasta on jo tullut luettua sellainen liuta kirjoja, että alkaa unohtua, mitä uutta itse kukin on asiaan tuonut. Päällimmäiseksi on kyllä jäänyt se vaikutelma, että tuota uutta on kaiken kaikkiaan tullut hyvin vähän. Olennaista on se, mihin fokus asetetaan.

Marjaliisa ja Seppo Hentilä herättivät vuosi sitten huomiota kirjallaan, jossa ei uusia lähteitä juuri ollut käytetty, niitä vain oli luettu Saksan näkökulmasta. Touko Perko toteaa, että myös hänellä uutta on nimenomaan näkökulma, Rüdiger von der Goltzin näkökulma.

Tämä voi kuulosta hieman suppealta, mutta vähänkö asioita on tarkasteltu myös esimerkiksi Mannerheimin tai Leninin näkökulmasta. Sitä paitsi Perko jättää mainitsematta, että kenraalin huolena toki oli joukkojensa ja koko Saksan menestys ja siinä samalla myös Suomen, sillä tavoin hän tehtävänsä ymmärsi.

Tutkimuksessa on aikoinaan suurenakin uutuutena osoitettu, ettei Saksan toiminta Suomessa tapahtunut ensi sijassa Suomen, vaan Saksan omien etujen takia. Muuta tuskin voi totaalisessa sodassa henkensä edestä kamppailevalta valtiolta odottaakaan.

Joka tapauksessa saksalaisten Suomessa valkoiselta väestöltä saama vastaanotto oli ylenpalttisen kiitollinen, mikä toki on aina tiedetty. Tosin jossakin vaiheessa muistettiin aina mainita joukkojen haalineen mukaansa kaiken mahdollisen arvometallin Saksaan lähetettäväksi. Mutta olihan avulla tietenkin hintansa ja se ymmärrettiin. Siitähän oli myös sitouduttu maksamaan.

Suomessa ymmärrettiin aikanaan hyvin se, että sotilaallinen apu Suomen punaisia vastaan merkitsi myös saksalaisen veren vuodattamista. Yli viisisataa kuollutta ja satoja, ellei tuhansia haavoittuneita koettiin myös meillä verivelaksi, jota kunnia ei sallinut unohtaa silloinkaan, kun politiikan konjunktuurit vaativat hylkäämään Saksa-suuntauksen.

Tavaksi on tullut selittää, että vasta Saksan romahdus teki Suomen itsenäisyydestä todellisen. Maa oli muka joutumassa tai peräti joutunut Saksan protektoraatiksi, alusmaaksi tai siirtomaaksi. Muuten hyvässä kirjassaan Anthony Upton puhuu itsenäisyyden irvikuvasta.

Kaikki on kuitenkin suhteutettava omaan relevanttiin kontekstiinsa. Ei Suomen asema Saksan kumppanina sentään ollut mikään Irlannin asema ennen Home Rulea tai sen jälkeenkään.

Toki tehtiin sopimuksia, jotka erityisesti sodan aikana antoivat Saksalle ja saksalaiselle pääomalle paljon mahdollisuuksia Suomessa, mutta sellaisia sopimuksia tehtiin myös 1990-luvulla, jolloin maatamme ei uhannut mikään hengenvaara. Vuonna 1918 tilanne oli toinen.

Olen aina ihmetellyt noita Saksan Suomessa vuonna 1918 omaaman vaikutusvallan kauhistelijoita, jotka samaan aikaan ovat silmät kirkkaina ihastelleet sitä, miten esteet ulkomaisen pääoman tuonnilta Suomeen on EU-jäsenyyden myötä poistettu.

Niin ne poistettiin silloinkin. Meillähän oli aika lailla luonnonvaroja, mutta niukasti pääomaa ja teknologiaa. Itse kuvittelen, että niiden avaamisessa ulkomaalaisille pitäisi aina olla jokin tolkku, niin vuonna 1918 kuin vuonna 2018, mutta taidan kannattaa epämuodikasta näkemystä.

 Jostakin syystä saksalaisen pääoman tunkeutuminen maahamme nimenomaan suursodan keskellä 1918, kun olimme lähes täysin vailla ulkomaisia kauppayhteyksiä, herättää monissa kauhistusta, kun taas luonnonvarojen kenkkääminen kenelle tahansa maksutta on nykyään nerokasta ja kansallisen edun mukaista politiikkaa.

Saksastahan piti muuten saada myös viljaa, sillä nälänhätähän se uhkasi. Sitä ei juuri saatu sieltä eikä edes Ukrainasta, mutta hyviä toiveita oli ja siinä nähtiin syystäkin hyvä vaihtoehto nälkäkuolemalle. Valitettavasti tosin petyttiin.

Kaiken kaikkiaan saksalaissuuntauksen kiroaminen suurena tyhmyytenä ja onnettomuutena on jälkiviisautta tai pikemmin jälkityhmyyttä. Tuskin myöhemmin on ilmennyt mitään sellaista, joka osoittaisi tuon politiikan vääräksi.

Kun suurta kuvaa katsotaan, on selvää, ettei Suomessa olisi tapahtunut mitään sisällissotaa ilman venäläisten bolševikkien määrätietoista politiiikkaa. Yhtä selvää on, ettei Suomi olisi jäänyt Venäjästä erilliseksi valtioksi ilman Saksan toimintaa. Asia koskee niin valkoisen puolen aseistamista, Brest-Litovskin määräyksiä kuin von der Goltzin apuretkikuntaa.

Viime mainitun merkityksestä on kiistelty ja Perko korostaa sitä, että vähättely on paljolta jälkikäteen syntynyttä ja tendenssinomaista.

Itse asiassa se ratkaiseva voima, joka lopetti sodan lyhyeen ja vähensi tarpeettomia uhreja, olivat saksalaiset. Mannerheimin ryhtyminen ennenaikaisesti veriseen ja huonosti valmisteltuun Tampereen operaatioon johtui pitkälti hänen turhamaisuudestaan ja koko operaation mielekkyydestä voidaan kiistellä.

Saksalaiset olivat maassa kutsuttuja vieraita ja ymmärsivät roolinsa. Heistä jäi hyvä muisto sekä valkoiselle että jopa punaisellekin osapuolelle.

 Suomi on siitä erikoinen maa, etteivät saksalaiset joukot ole täällä koskaan syyllistyneet terroriin, vaikka ovat kahteenkin otteeseen viettäneet täällä pitkiä aikoja. Onko olemassa mitään toista esimerkkiä?

Joukkojen hyvän käytöksen selittää se, ettei Suomea miehitetty. Suomalaisella sivistyneistöllä oli sitä paitsi tuohon aikaan melkoisesti saksan kielen ja kulttuurin tuntemusta ja ihailu meni joskus naiiviuksiin asti, kuten V.A. Koskenniemellä, joka runoili Versailles’n sopimuksen jälkeen:

Voi paljon alas lyödä raaka mahti,

ei ajatuksen työtä milloinkaan

ja hengen maailmassa Reinin vahti

on yhä horjumatta paikallaan

Itse asiassa VAK ei malttanut olla yksin tein ylistämättä myös Saksan sotilaallista mahtia ja suoritusta:

sen asetakin kunniakkaan alla

viel’ ihmiskunnan suurin sydän lyö!

No, Saksahan joka tapauksessa hävisi sodan. Von der Goltz toimi sen jälkeen Baltiassa, jossa kantaväestö ei -balttilaisia paroneita lukuun ottamatta- jaksanut samassa määrin innostua vieraista kuin suomalaiset ja suuren katastrofin jälkeen nöyryytetty kansakunta oli Saksassa valmis ottamaan vastaan Hitlerin messiaanaan.

Vanhoilla päivillään kreivi Goltz kannatti sitten Hitleriä, kuten niin monet muutkin. Suomalaisten yhteyksiä kreiviin ja Finnlandkämpfereihin ei uusi komento toki haitannut. Itse asiassa jokunen vuoden 1918 Suomen-retken osanottaja palasi tänne sotilaspuvussa vielä jatkosodan aikana. Tällainenhan oli Norjan-armeijan komentaja Falkenhorst.