Imperiumin ikävä
Stanislav
Govoruhin teki perestroikan aikana elokuvan Venäjä,
jonka menetimme. Siinä hän asetti vastakkain Venäjän uljaan menneisyyden ja
viheliäisen nykyisyyden.
Toisaalla olivat
sivistyneet ylimystön edustajat ja toisaalla puliukot; toisaalla loistavat
palatsit ja toisaalla ryysyköyhälistön asuttamat slummit.
Tuo ajatus
Venäjän kulkemisesta äärimmäisyydestä toiseen tuli pikkuhiljaa osaksi ihmisten
mielenmaisemaa. Hyvä esimerkki siitä on vaikkapa elokuva Metsästyksen kansalliset erikoispiirteet: toisaalla olivat
juopottelevat rentut (mukaan luettuna vieraileva Ville Haapasalo) ja toisaalla
upeissa metsästyspuvuissaan jalorotuisten hevosten ja koirien kanssa
metsästävät ylimykset. Jälkimmäiset tosin vain unessa nähtyinä, mutta
ilmeisesti Vanhan Venäjän todellisuuteen kuviteltuina.
Myös virallinen
historiankuva korostaa tätä nykyä vallankumousta edeltäneen Venäjän mahtia ja
dynaamisuutta. Sitä ei suinkaan nähdä lahona ja kehityksen kyydistä pudonneena
muinaisjäänteenä, vaan syntyvaiheessa olevana supervaltana.
Kontrasti on
merkittävä verrattuna kommunistiseen historiankirjoitukseen, joka ihasteli
aikansa saavutuksia ja maalasi menneisyyden mahdollisimman mustin värein.
Myös jotkut
läntiset historioitsijat, kuten Lionel Kochan suomeksikin käännetyssä
kirjassaan (The Making of Modern Russia)
korostivat, että vallankumousta edeltävä Venäjä oli ruutitynnyri, jossa raju
modernisaatio oli repinyt yhteiskunnan kahtia ja jossa paineet vallankumoukseen
kasvoivat koko ajan. Itse asiassa vallankumous oli Venäjän kohtalo.
Kochan muuten
korostaa suuresti rautateiden merkitystä Venäjän modernisaatiolle. Ne olivat
koko tuon prosessin kova ydin. Sergei Witte, jonka ajaman politiikan ansioksi
kukoistava kehitys voitiin panna, suosi varakkaita ja houkutteli maahan
valtavan määrän ulkomaista rahaa.
Tällä rahalla
rakennettiin rautateitä, jotka olivat Venäjän modernisaation välttämätön ehto.
Koska ne samalla olivat myös välttämättömiä tulevassa sodassa Saksaa vastaan,
lainasi myös Ranska auliisti rahaa hyvään tarkoitukseen.
Rautateiden
rakentamisessa keräsivät monet satumaisia omaisuuksia. Asiassa ei sinänsä ollut
mitään uutta, sillä Venäjällä oli jo ammoisista ajoista ollut tapana, että
valtion suuria tilauksia täyttävät henkilöt täyttivät samalla myös omat
taskunsa.
Tämä ei ollut
vierasta missään maassa, mutta Venäjän jättiläismäisen laivaston ja armeijan
tarpeet olivat omaa luokkaansa. Kun asiat sitten hoidettiin valtavilla
urakoilla ja tilauksilla, tuli myös otkatin
eli urakoitsijan omaan taskuun valuvan palautteen määrä sen mukaiseksi.
Loisto keskittyi
pääkaupunkiin eli Pietariin. Toki myös Moskovaa nimitettiin yhä vanhaksi
pääkaupungiksi, mutta vasta Pietari oli varta vasten kokonaan loistavaksi ja mahtavaksi
rakennettu.
Moskovalaiset
kauppiaat olivat toki vauraita, mutta ei siellä ollut sitä kultaa hehkuvien
palatsien määrää, joka antoi leimansa Pietarille. Kirkkoja toki riitti, mutta
se vain todisti paikkakunnan nurkkakuntaisesta provinsiaalisuudesta.
Kun keisarikunta
romahti, vandalisoitiin sen mahtirakennukset ja korostettiin kaikkialla sitä
totaalista katkosta, joka avautui entisen harvainvaltaisen ja taantumuksellisen
ja uuden ja edistyksellisen maailman välillä.
Se, joka vielä
muistaa Leningradin ja on käynyt vaikkapa ruhtinatar Dolgorukovan palatsissa
(ent. Eurooppalainen yliopisto) ennen sen restaurointia, ymmärtää asian koko
kaameuden. Govoruhinin visiot eivät olleet tuulesta temmattuja.
Koska nykyinen
Venäjä, entisen imperiumin ydinalue, vai pitäisikö sanoa tynkä, nyt haluaa palauttaa
tuon vanhan Venäjän aseman, se uhraa myös valtavia summia menneen loiston
palauttamiseen.
Paroni Stieglitz
oli yksi niistä pankkiireista, jotka rahoittivat rautateiden rakentamista.
Valtavasta omaisuudestaan hän lahjoitti osan taideteollisuusmuseolle. Tämä
tuotannonalahan edusti modernisaation uusia tuulia.
Museo, joka
välillä kantoi Vera Muhinan nimeä, sijaitsee Liteini prospektin ja Fontankan
välissä, Kesäpuiston kohdalla. Se ei
taida olla tämän uuden restauraatiokauden kärkihankkeita, mutta vaikuttava se
on silti. Sen suuri lasikattoinen halli edustaa kunnialla aikakauden rohkeita
innovaatioita.
Sangen suurta
panostusta vanhan loiston palauttamiseen voi ihailla Beloselski-Belozerskin ruhtinassuvun rakennuttamassa palatsissa
Anitškovin
sillan korvassa.
Upeassa talossa,
jossa aikoinaan asui suuriruhtinas Sergei, keisarin setä, toimi neuvostoaikana jokin
puolueen paikalliselin. Sodan aikana se myös kärsi pommituksista. En nähnyt sen
sisustaa perestroikan kaudella, mutta voisin kuvitella tilanteen, jos
haluaisin.
Palatsin
seinillä ja katoissa on valtava määrä stukkokoristeita ja kipsipatsaita, jotka
on nyt täysin entisöity. Se toimii nyt konserttissalina, jonka akustiikka
pidetään verrattomana. Viime lauantaina siellä oli Pariisin
emigranttimusiikkiin keskittyvä ohjelma, joka oli vetänyt salin täyteen, kuten
tavallista.
Pietarissa on
muistaakseni parisataa palatsia, joista olen käynyt muutamassa kymmenessä.
Muutama toki kunnostettiin jo parina ensimmäisenä sodan jälkeisenä vuosikymmenenä,
mutta kyllä ilmeistä on, että vasta Putinin kaudella Pietarin koko vanhan
loiston palauttamiseen on sijoitettu huikeita summia.
Menetetyn (ja
osin kai myös luovutetun) Venäjän palauttamiseen liittyvät myös museot, joita
on Pietariin ilmestynyt koko ajan lisää. Esimerkiksi Nekrasovin ja Deržavinin
museot ovat varsin uusia ja sama koskee vaikkapa näyttelijäperhe Samoilovin
museota.
Kaikki ne näyttävät luovat illuusiota Venäjän
suuresta ajasta, jonka inha vallankumous sitten katkaisi. Suuri digitaalinen Rossija -moja istorija -museo palvelee
samaa asiaa. Aikakausi, joka oli aikoinaan yritetty kokonaan unohtaa, on palannut
ja palautettu voimalla ihmisten tietoisuuteen.
Varsin
kiinnostava on monessa suhteessa Rautatiemuseo,
joka sijaitsee Baltian asemalla, metrolinja ykkösen varrella. Hallit ovat
siellä täynnä toinen toistaan mahtavampia vetureita ja vaunuja ja pihalla
seisoo myös järeä rautatietykki (305 mm).
Näyttelyesineet
ovat uudessa maalissa ja digitaalitekniikkaakin löytyy. Suomalaiselta kannalta
on kiinnostava myös yksi Tampellan sotakorvausveturi.
Tuntuu kuitenkin
siltä, että tähän komeuteen voisi vielä lisätä yhtä ja toista, onhan rautateiden
teema niin olennainen Venäjän suurelle modernisaatioajalle, sekä vallankumousta
edeltävälle, että sen jälkeiselle.
Mikäli museota
vertaa Hyvinkään rautatiemuseoon, joka myös on erinomainen ja aivan liian vähän
muistettu, on erona se, että Hyvinkäältä löytyy myös keisarillinen
salonkivaunu. Venäjällä ei sellaista kaiketi ole säilytetty?
Puutteena voi
pitää myös sitä, ettei matkustajavaunuihin pääse sisälle. Kukaties ne ovatkin
vielä sisustamatta. Komeita ne toki ovat molemmissa paikoissa.
Olisin ollut
kiinnostunut myös näkemään stolypinkan
eli vankivaunun, mutta nähtävillä oli vain siirtolaisvaunu (vagon pereselentsev) ja ns. härkävaunuja.
No, yhtä kaikki,
myös tämä museo teki kyllä vaikutuksen valtavilla, monen tuhannen hevosvoiman
vetureillaan. Venäjän oloissa myös veturien oli kaiketi oltava valtavia
kolosseja. Idealtaan museo kyllä on pikemmin tekninen kuin historiallinen,
mutta löytyyhän Pietarista myös jälkimmäinen sitä tarvitsevalle.
Kaiken kaikkiaan
Venäjällä ja erityisesti Pietarissa havaittava, sanoisinko, addiktio
menneisyyteen on hyvin silmiinpistävä asia. Toki siinä on mukana kansallisen
narsismin aineksia, mutta sellaisiahan me kaikki jonkin verran tarvitsemme.
Onhan se parempi vaihtoehto meillä nyt niin suositulle presentismin ja
idiotismin yhdistelmälle.
Minusta
sympaattista ja tarpeellista on, niin Venäjällä kuin muuallakin, sen nostaminen
esille, että historia on keskeinen nykyhetkeä hallitseva voima.
Vielä hiljattain oli Venäjällä tapana korostaa
neuvostokauden historian merkitystä tässä suhteessa. Vallankumousta edeltävän
kauden nostaminen esille saattaisi kyllä tässä suhteessa olla, niin, edistysaskel.
Radiotekniikkaa esittelevä A.S.Popov museo on kanssa ihan mielenkiintoinen. Neuvostoliittolaisen tekniikan lisäksi siellä oli myös suomalaisia puhelinkeskuksia. Mutta ehkä nekin sitten luokitellaan kotimaisiksi tuotteiksi.
VastaaPoista"vallankumousta edeltävä Venäjä oli ruutitynnyri, jossa raju modernisaatio oli repinyt yhteiskunnan kahtia ja jossa paineet vallankumoukseen kasvoivat koko ajan. Itse asiassa vallankumous oli Venäjän kohtalo."
VastaaPoistaEikö tuon vaiheen voida katsoa alkaneen voitollisesta Napoleonin sodasta, jonka seurauksena upseeristo sai valistuksen basillin. Kohtalo saavutti no turning point -pisteen Aleksanteri II:n murhassa, jonka jälkeen mahdollisuus rauhanomaisesta tiestä demokratiaan oli poissuljettu 1900-alun nopea teollistuminen loi vain vallankumousten välttämättömän aineksen eli Pietarin köyhän teollisuustyöväestön, joka ryhtyi helmikuun vallankumoukseen. (Lokakuun vallankumous taas oli pienen porukan vallankaappaus.)
No jälkeenpäin katsoen tietenkin voi. Mutta oliko se niin, on toinen juttu.
PoistaFysiikan professori Popov oli venäläinen idealisti sanan parhaasa merkityksessä. Hnm ja Marconi keksivät langattoman lennättimen jokseenkin samoihin aikoihin. Ajatus oli ilmasa ja Maxwellin yhtälöissä.
VastaaPoista*
Popov kiistatta lähetti ensimmäisen sähkösanoman, jolla pelastettiin ihmishenkiä. Hän lähetti sen Kotkan edustalta. Venäläinen jäänmurtaja kutsutiin apuun pelastamaan irronnelle jäälautalle jääneitä kalastajia.
Kolminkertainen uraa-huuto hänelel.