Jälkidemokraattinen maailma

Jälkidemokraattinen maailma

Demokraattinen järjestelmä on tullut nykymaailmaan kolmessa suuressa aallossa. 1800-luvulla demokraattisia maita oli vain pari kappaletta, lähinnä USA, Ranska ja Sveitsi. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen niiden määrä lisääntyi melkoisesti ja sama tapahtui sittemmin myös toisen maailmansodan jälkeen ja kylmän sodan päätyessä.

Joka kerta jouduttiin näkemään myös takaisku. Maailman demokraattisin maa, Suomi, ei aluksi selvästikään kestänyt ajan paineita ja suistui veriseen sisällissotaan, mutta oppi sen jälkeen läksynsä niin hyvin, että on säilyttänyt systeeminsä varsin vakaana.

1930-luvun alun touhuista on joskus yritetty leipoa meillä suurtakin draamaa, mutta tosiasiaksi jää, että totalitarismilla oli tässä maassa vähän mahdollisuuksia, kansanvaltainen enemmistö oli aina sen verran suuri. Vuonna 1918 tilanne oli tunnetusti toinen.

Maamme on kuitenkin pitkälle riippuvainen yleismaailmallisesta kehityksestä, vaikka demokratian säilymistä maailmansotien välisenä aikana ei voikaan meillä pitää pelkkänä onnenkantamoisena. Kiinnostavaa on, mitä koko järjestelmälle on nyt maailman mitassa tapahtumassa.

Muutokset ovat olleet uskomattoman nopeita ja minun ikäluokkani edustajasta tuntuu, kuin Francis Fukuyaman uljas visio liberaalin demokratian voitosta ja historian lopusta olisi esitetty vasta eilen. Parikymmentä vuotta sitten sillä oli joka tapauksessa vielä paljon uskottavuutta, joka on nyt mennyt.

Foreign Affairsin touko-kesäkuun numeron teemana on Onko demokratia kuolemassa? Artikkelit ovat tasokkaita kuten yleensäkin ja kiinnostavaa numerotietoa ja analyysiä löytyy paljon.

Hyvin tärkeä selittävä taustatekijä demokratian suosion muuttumiselle on demokraattisten valtioiden taloudellinen ja sosiaalinen suoritus.

USA pärjäsi 1900-luvull taloudellisessa kilpailussa ylivertaisen hyvin ja tuotti yksinään 40% maailman tuotannosta vuonna 1960. Nyt sen suhteellinen osuus on puolittunut ja Kiina yksinään tuottaa kuudenneksen enemmän kuin USA.

Tämä ei välttämättä olisi kohtalokasta suuren demokratian maineelle ja sen asemalle mallina muille. Mutta eivät ne ongelmat tähän lopu.

Lisäksi tavallisen palkannauttijan tulotaso on ollut juuttunut paikalleen jo kolmekymmentä vuotta ja kun uusi tuotannon vallankumous mullistaa työmarkkinoita, löytyvät uuden työpaikat lähinnä tilapäisistä töistä ja hanttihommiksi luokiteltavista tehtävistä. Sitä paitsi todellinen työttömien määrä on USA:ssa varsin huomattava ja tosiasiassa paljon suurempi kuin virallinen luku. Erityisesti asia koskee työikäisiä miehiä.

Myös tulonjako on epätasaistunut jyrkästi niin USA:ssa kuin monissa muissakin demokraattisissa maissa ja tämä koetaan yleisesti suurena ongelmana. Itse asiassahan suuri epätasaisuus on perinteisesti ollut harvainvaltaisen valtion tunnusmerkki, mutta vielä hiljattain amerikkalaiset oligopolit olivat aika maltillisia ulosmitatessaan työntekijöiltä tulosta.

Vielä taannoin USA:n suurin työnantaja oli General Motors, joka maksoi keskimäärin 30 dollarin tuntipalkkaa. Nyt se on Walmart, joka maksaa 8 dollaria tunnilta.

Samaan aikaan Kiinassa jo 420 miljoonaa henkeä ansaitsee 23000 dollaria vuodessa ja määrät ovat nousemassa. Myös Iranissa, Kazakstanissa ja Venäjällä per capita tulot ovat yli 20000 dollaria vuodessa.

Itä-Euroopalle USA symbolisoi vielä hiljattain normaaliutta ja niiden vallankumouksissa pyrittiin normaalisuuden utopiaan, kiteyttää FA:ssa kirjoittava Ivan Krastev.

Pettymys on kuitenkin ollut suuri ja juuri sitä ilmentää Visegrád-maiden kieltäytyminen EU:n holhouksesta. Demokratian ei tarvitse olla liberaalia, ilmoittaa Victor Orban. Miten liberalismi sitä paitsi määritellään ja miksi sen pitäisi olla ihmiskunnan kehityksen päätepisteenä?

Ronald Inglehart, joka tunnetaan World Values Survey –projektin asiantuntijana, on katsonut suuren kansainvälisen vertailuaineiston perusteella voivansa osoittaa, että niin sanotut postmaterialistiset arvot astuvat etualalle, kun yhteiskunnan sosioekonominen kehitys saavuttaa tietyn tason.

Noihin postmateriaalisiin arvoihin kuuluvat suvaitsevaisuus, nonkonformismi ja itsetoteutus. Käytännössä tämä mentaliteetti näkyy esimerkiksi kaikenlaisen seksuaalisuuden sallimisena ja yksilökeskeisenä hedonismina.

Inglehart arvioi, että aikoinaan, kun eloonjääminen oli aina ajoittain vaakalaudalla, oli yhteisöjen piirissä rationaalista suosia äärimmäistä ksenofobiaa. Kun tilanne sitten muuttui varsin nopeasti toisen maailmansodan jälkeen, syntyi kuilu nuoren ja vanhemman sukupolven arvojen välille. Vanhempi oli sisäistänyt eloonjäämisarvot ja nuorempi postmaterialistiset.

Epäilemättä eloonjäämisarvojen paluu, mikä ilmenee autoritaaristen arvojen kannatuksen suurena lisääntymisenä, voidaan pitkälti selittää sillä uudella epävarmuudella, jonka nykyajan sosioekonomiset prosessit ovat aiheuttaneet. Kiinnostavaa kyllä. USA:ssakin nuorempi sukupolvi on paljon vähemmän kiinnostunut demokratiasta arvonsa sinänsä, kuin vanhempi.

World Values Surveyn inglehartilainen tulkinta on sisältänyt eräänlaisen pelastusopin, jonka mukaan sosioekonomisen tilanteen paraneminen lisää kaikkialla siirtymistä materialistista arvoista ja autoritaarisuudesta kohti liberalismia ja suvaitsevaisuutta.

Ongelmana taitaa olla vain se, että tämä kehitys on pysähtynyt tai ainakin pahasti pätkii niin sanotussa kehittyneessä maailmassa. Inglehart ei valitettavasti esitä WVS:n tuloksia siitä, miten arvot nyt muuttuvat esimerkiksi Kiinassa ja mitä siitä seuraa.

Venäjällähän muutos oli kommunismin romahduksen jälkeen varsin yllättävä ja omaleimainen, kun se ei jatkunutkaan tasaisesti kohti täydellisyyttä, jota voisi nimittää Ruotsin malliksi.

Näyttää siltä, että demokratia on taas jäämässä maailmassa altavastaajaksi. Kun pohjoisen, ihmiskunnan vaaleaihoisen osan hallitseva asema päättyy ja osin jo on päättynyt niin talouden, tieteen kuin sotilaallisen voiman suhteen, merkitsee tämä myös sen prestiisin hiipumista ja tämä koskee tietysti myös poliittista järjestelmää.
Miksi maita pitäisi hallita demokraattisesti ei ole niinkään selvä asia. Suurin osa demokraattisten maiden kansalaisista ei ole lainkaan kiinnostunut maansa hallitsemisesta ja jättää sen vaivan mielellään erilaisille lurjuksille.

Demokraattinen hallinto on kyllä modernissa maailmassa ollut monessa suhteessa tehokas, mutta toisissa myös tehoton. On kiinnostavaa, miten se sopii yhteen nyt menossa olevan digitaalisen vallankumouksen kanssa. Siitä riippuu paljon.

Sitä paitsi demokraattinen järjestelmä on pitkälti määrittelykysymys. Kun Kiina, Brasilia, Intia ja Etelä-Afrikka kieltäytyivät yhtymästä Venäjän vastaisiin pakotteisiin, ne tuskin samalla muuttuivat automaattisesti ei-demokraattisiksi maiksi.

Näyttääkin siltä, ettei kysymys valtiomuodosta ole nykyajan maailmassa enää yhtä voimakkaasti valtioita jakava asia kuin se oli viime vuosisadalla. Tämä saattaa liittyä siihen, että jokainen maa, omaksumastaan nimikkeestä riippumatta, soveltaa aika samanlaisia metodeja hallinnossaan.

Asiahan koskee jopa sensuuria, joka nykyajan demokratioissa on kasvanut huikeisiin mittoihin. Se ei ole enää vain autoritaarisen hallinnon tai tyrannian merkki. Maat eroavat toisistaan lähinnä sen mukaan, mitä ne sensuroivat.

Vielä taannoin tuntui luonnolliselta kuulla amerikkalaisten julistavan, että heidän missionsa oli tehdä maailma turvalliseksi demokratialle. Nyt sellainen kuulostaisi lähinnä vastuuttomalta vouhotukselta.

Ehkäpä tässä olisi nyt aika jo vakavasti miettiä, miksi myös sellaiset poliittiset järjestelmät, joita nykyään ei haluta nimittää demokratioiksi, voisivat olla hyväksyttäviä tai ainakin siedettyjä. Mikäli postmateriaaliset arvot todella tuottavat demokratiaa, saatamme odottaa, että tulevaisuuden suuret demokratiat sijaitsevatkin idässä ja ongelmalapset lännessä.