Leikki leikkinä?

Leikki leikkinä

Kun Johan Huizinga kirjoitti kirjansa Leikkivä ihminen, ei kustantaja aluksi ymmärtänyt, että kyseessä tosiaan oli yritys analysoida kulttuuria leikkinä eikä leikin asemaa kulttuurissa.

Ihminen voidaan toki määritellä eri tavoin, kun hänen erikoislaatunsa ydintä pyritään kiteyttämään yhteen sanaan. Joidenkin mielestä hän on poliittinen olento, toisten mielestä naurava olento ja kolmansien mielestä rakentava olento.

Homo eli ihminen (tämä latinan sana ei ole samaa kantaa kuin kreikan homos, joka tarkoittaa samanlaisuutta) on myös suuri leikkijä, homo ludens (lat. ludo, leikkiä, kisailla, pelata, tehdä piloillaan).

Tässä suhteessa hän ei ole ainutlaatuinen, kuten jokainen eläimiä hoitanut tietää. Kissanpoikien ja ihmislasten leikit saattavat jopa usein olla samantasoisia ja sen takia ne myös viihtyvät keskenään erinomaisesti.

Saarnaaja vakuuttaa, että kun hän mieheksi varttui, hän jätti pois sen, mikä lapsen on. Tätähän pidettiinkin ennen yleisesti tarpeellisena ja jopa välttämättömänä. Ei kovassa reaalimaailmassa pärjätty haihattelemalla ja olemattomia kuvittelemalla. Siellä oli omat sääntönsä.

Itse asiassa nuo säännöt kuitenkin ovat suurelta osalta myös leikin eli pelin sääntöjä. Kaikkien osapuolten hyväksymät säännöt määräävät sen, miten asioita ratkaistaan myös kaikkein korkeimmalla tasolla. Säännöt -sinänsä useimmiten mielivaltaiset- määräävät miltei kaikkea kanssakäymistä, aina sotaa myöten.

Mitä sotaan tulee, voitaneen katsoa, että totaalisessa sodassa säännöt alkoivat jo unohtua. Miltei kaikkia normaalin kanssakäymisen sääntöjä rikottiin järjestelmällisesti molemmissa maailmansodissa. Tämä oli kukaties inhimillisen kulttuurin suurin syväsukellus pohjamutiin sitten kivikauden. Leikki unohtui.

Entäpä uudet totalitaariset kulttuurit? Leikkiaineksen tavaton keskeisyys niissä näkyy tarkkailijan silmille jo kauas. Rituaalit, viralliset sadut, roolileikit ja kilpailut olivat niin kommunismin kuin fasismin ja natsisimin peruselementtejä.

Olennaista niissä oli, että niiden todellisuutta tavattomasti korostettiin. Kukaan ei saanut epäillä, että skeptinen mieli voisi hajottaa koko rakennelman alkutekijöihinsä ja nähdä koreiden kuvittelujen läpi, että keisari oli alasti. Jo tällaiseen mahdollisuuteen vihjaaminenkin oli ankarasti kiellettyä.

Mutta tottahan se leikki kyllä myös on, silloinkin kun se on kulttuuria. Leikin sääntöjen puitteissa kansat ja ihmiset kokevat ilojaan ja surujaan, oikean elämän diilit ja heikoimmat lenkit ovat melkein samaa realityä kuin TV-ohjelmien lavastukset. Ne vain tulevat spontaanimmin.

Aikakausien leikit eroavat toisistaan. 1800-luvulla kansakunnat järjestivät koreasti pukeutuneita armeijoita, jotka kekkaloivat loistavissa paraateissa ja joskus ihan oikeastikin pantiin syöksymään toisiaan vastaan tositarkoituksella eli siis henkensä uhalla.

Kulttuurin alalla järjestettiin upeita spektaakkeleita, joissa etenkin musiikki oli pääosassa. Yleisönä oli kunkin maan yläluokka, jonka leikit erotettiin jyrkästi rahvaan alkeellisesta huvittelusta, joka yleensä oli paljon tiiviimmin kiinni konkreettisessa todellisuudessa: kukkotappelut, karhun kiusaaminen, härkätaistelut, nyrkkeily ja niin edelleen. Henkisyyden aste erotti tingeltangelin korkeakulttuurista.

Ajatellessa 2000-lukua tulee joskus mieleen, ettei kulttuuri liene koskaan näin suuressa määrin keskittynyt ruumiillisuuteen, parikymppisten nuorten, itse asiassa vielä lasten kisailujen ja dresseerauksen ympärille.

Myös musiikin alalla on alettu järjestää kilpailuja, jotka laajat kansalaispiirit kaikkialla ottavat täydestä todesta. Tuntuu olevan ja siis on hyvinkin tärkeää, minkä maan jonninjoutava lauluesitys äänestetään muita paremmaksi. Esityksiin uhrataan valtavia rahasummia ja lavasteista tehdään fantastisia, vaikka kaiken ytimessä on vain tavattoman banaali laulunrenkutus.

Mutta onhan maailmassa tärkeämpiäkin asioita. Mikä niistä mahtaa olla kaikkein tärkein?

On kiinnostavaa kuvitella, millaisen asian saavuttamisesta kansakunnat olisivat valmiita uhraamaan eniten. Mahdollisestiko sen vuoksi, että niiden todettaisiin erilaisilla mielekkäillä mittareilla elävän muita onnellisemmin? Vai olisiko tärkeämpää olla muita rikkaampia, mahtavampia, pelottavampia tai jotakin vastaavaa? Vai kiinnostaisiko enemmän kauneus, hyvyys, hurskaus, tieteellinen etevyys tai vaikkapa businessajattelun metkujen hallinta?

Luulen, että mikään noista ei enemmälti kykene sykähdyttämään kansan syvää ydintä, sitä, joka saa maan räjähtämään omasta erinomaisuudestaan ja näköjään jokaisen sen jäsenen kuvittelemaan olevansa jotakin erinomaista ja kadehdittavaa.

Mitäpä ei mikä tahansa maa olisi valmis maksamaan, mikäli vastineeksi saataisiin oman joukkueen voitto potkupallon maailmanmestaruuskisoissa?

Luulen, että mikäli vaihtokaupan ehdot olisivat selkeät ja varmat, otettaisiin vaikkapa reilu aineellisen elintason alennus vastaan riemuhuudoin, hyväksyttäisiin vaikkapa yhden maakunnan siirtyminen toiselle valtiolle juhlien kera, painettaisiin villaisella parin pataljoonan (miehiä) menehtyminen jossakin mielettömässä tehtävässä kaukomailla, koko oman maan asuttaminen vihamielisellä väestöllä tai poliittisen määräysvallan siirtäminen kotimaasta jonnekin hevon kuuseen.

Tässä esimerkissä en tarkoita vain Suomea. Itse asiassa potkupalloleikeissä saavutettava onni on kiertänyt maamme aina niin kaukaa, että meillä tuskin osattaisiin edes unelmoida moisesta onnesta. Pelkkä provinsiaalisten jääkiekkokisojen voittaminen on jo riittänyt nostamaan riemun kattoon.

Yhtä kaikki, uskon olevani oikeassa siinä, että leikki on ainakin tässä kohden paljon vakavampi asia kuin varsinaisen reaalimaailman saavutukset. Tämä tuntuu jollakin tavalla lohdulliseltakin.

Leikin ominaisuuksiin, toisin kuin varsinaiseen kovaan, eli kulttuurin ulkopuolella sijaitsevaan todellisuuteen, kuuluu, että se ennen muuta toimii ja toteutuu siihen osallistuvien aivoissa.

Koska kyseessä ei ole esimerkiksi lisääntymisbiologiaan kuuluva kova tosiasia, on myös mahdollista sekä kuvitella koko maailma jollakin aivan uudella tavalla että saada se myös toimimaan.

Noissa nykyisissä sukupuolenvaihtoleikeissähän ei koskaan voida täysin onnistua, koska lisääntyminen voi tapahtua vain aivan tiettyjen solujen yhtyessä, vaikka mitä leikittäisiin.

Mikään ei kuitenkaan pakota ketään antamaan pennin vertaa merkitystä sille, pärjääkö joku potkupalloleikeissä vai ei. Tämän ihmiskunnan kaikkein suurimman juhlan kohdalla kysymyksessä on siis puhtaasti mielikuvituksen tasolla toimiva asia, mitä sen suuruuteen tulee, mutta sitähän kulttuuri yleensäkin on.

Huomiota joka tapauksessa kiinnittää se, että urheilu on nyt, aivan  toisin kuin vielä 1800-luvulla, myös kansainvälisen kanssakäymisen tärkeimpiä kenttiä.

Kotimaisen kiinnostuksen kannalta urheilu taitaa nyt olla samalla, eli siis aivan keskeisellä tasolla, kuin se oli muinaisessa Bysantissa, jossa poliittiset puolueetkin lopulta koottiin eri joukkueita kannattavista ihmisistä.

Olemmeko jo itsekin henkisesti kypsiä tähän? Miksi meillä edes kannattaisi kiinnostua varsinaisesta politiikasta, jonka vähänkään tärkeitä kysymyksiä emme kuitenkaan pysty ratkaisemaan? Tarjoaako se muka suuria elämyksiä, mitä tarpeita se ylipäätään enää palvelee?