Turhan englannin vääntäjät

Turhan englannin vääntäjät

Aina silloin tällöin tekee mieli puuttua siihen tuhotyöhön, jota englanninkieli päivittäin tekee meidänkin kansallisessa yrttitarhassamme. Facebookissa on tarpeellinen keskusteluryhmä turhaa englantia, johon tutustuminen olisi monelle tarpeen.

Joskus (22.7.2015) bloggasin siitä, miten eurooppalaiset kielet muodostavat oikeinkirjoituksensa puolesta hirveän sekasotkun, jota niiden hahmottaminen englannin kautta vielä suuresti pahentaa.

Ajatelkaa nyt vaikkapa niitä eri tapoja, joilla eri kielissä äännetään kirjainyhdistelmä ch (ruotsi, saksa, englanti, italia, espanja…). Samaan törmäämme esimerkiksi ci ja ce-yhdistelmien kanssa.

On helppo sanoa, että ne nyt pitäisi vain opetella. Tosiasia on, ettei suurin osa kansojemme syvien rivien edustajista tule koskaan sitä tekemään.

Winston Churchill oli sitä mieltä, että jokaisella on oikeus lausua vieraskieliset sanat siten kuin haluaa ja tätä näkemystä voi toki ymmärtää. Esimerkiksi suomalaisille vieraiden kirjainyhdistelmien lausuminen saattaa kuitenkin olla yhtä vaikeaa kuin on suomalaisten sanojen lausuminen ulkomaalaisille. Voi käydä niin, ettei puhujaa ymmärretä.

Lukekaapa muuten huviksenne berlitzistä, miten suomea opetetaan lausumaan. Mitä tarkoittavat esimerkiksi ilmaukset  pahl-yon-koa muck-sah tai hew-ah roo-o-kuh-hu-loa? Ja nämä nyt ovat helpommasta päästä.

Heitin esille ajatuksen eurooppalaisesta pinyin-kirjoituksesta ja sain tietenkin vastaukseksi erilaisia näkemyksiä olemassa olevan pinyin-systeemin puutteista kiinan lausumisen kuvaajana. Onhan niitä, toki, mutta eri asiasta minä kyllä siinä yritin puhua.

Toki äidinkieli on useimmille rakas. Katteetonta hienostelua harrastavia itsetuntovammaisia en tässä ota lukuun. Onhan heitäkin enemmän kuin soisi, luoja paratkoon.

Kun kielipatriotismia nyt joka tapauksessa on ja syystäkin, yrittävät kaikkien maiden ja kielten patriootit kehittää omaa kieltään kohti sen omimman ilmaisuvoiman ja kauneuden täydellisyyttä ja korostavat siksi sen erityispiirteitä.

Tämä on hieno asia, jota vaistomaisesti ymmärtää ja kannattaa. Seurauksena vain on eriytyminen muista ja erikoismerkkien viidakko, joka käy ainakin vielä nykytekniikalla aika vaikeaksi kirjoittamisen kannalta. Ajatelkaamme nyt vaikkapa turkin kirjoittamista normaalilla qwerty-näppäimistöllä. Kyllä siinä saa toisenkin kerran kaivaa erikoismerkkejä esille.

Mutta mikäpä kieli olisi tässä suhteessa viaton? Meillä on omat skandimerkkimme, etenkin slaavilaisissa kielissä on hattuja, aksentteja ja muita kommervenkkejä kiusaksi asti. Virossa, latviassa, ranskassa, espanjassa, puolassa, tšekissä, tanskassa ja norjassa ja jopa saksassa täytyy välillä kaivella esille kunkin kielen erityismerkkejä. Vain italia ja englanti pärjäävät ilman sellaisia.

Mutta englannin edun tässä suhteessa tuhoaa sen mieletön ääntämys tai oikeinkirjoitus, josta puuttuu johdonmukaisuus.

Mikäli englanti olisi vain yksi kieli muiden joukossa, ei asiaan kannattaisi kiinnittää huomiota. Se on kuitenkin viimeksi kuluneiden parinkymmenen vuoden aikana muodostunut koko maailman lingua francaksi ja siihen rooliin se sopii huonosti.

Maailman kehittynein ja siksi monessa mielessä helpoin kieli on kiina, jossa sanat eivät taivu eikä kieliopista muutenkaan voi puhua, ellei sellaiseksi lueta sanayhdistelmien idiomaattisuutta. Mutta yhtä hyvinhän noita yhdistelmiä voidaan pitää myös sanoina, eihän parilla sadalla tavulla voida kovin paljon kommunikoida.

Maailman helpoin kieli onkin tiettävästi pidginenglanti, jossa yhdistyvät englannin sanat ja kiinan kielioppi eli siis sen puute. Pelkään kuitenkin, että tämän kielen kirjoittamisessa ovat englannille ominaiset epäjohdonmukaisuudet yhä säilyneet.

Englanti on monessa suhteessa hankala kieli, etenkin jos sitä puhutaan natiivien tapaan. Nykyään onkin otettu tavoitteeksi opettaa ulkomaalaisille nimenomaan lingua franca-englantia, josta alkuperäisen kielen loputtomat finessit on poistettu. Se toimii kansojen välisessä kommunikaatiossa paljon paremmin, mutta on tietenkin varsin köyhä ilmaisuväline, kun ajatellaan vaikkapa kaunokirjallisuutta.

Koska englanti on varsin sekalainen kooste keskenään aivan erilaisia aineksia, sen varsinainen ymmärtäminen edellyttää esimerkiksi latinan ja kreikan ainakin jonkintasoista osaamista. Ranskan merkitystä englannin kehitykselle tuskin myöskään voi liioitella. Germaaniset ainekset ovat niinikään selvästi esillä ja kelttiläisiä sanoja vilisee etenkin paikallisissa murteissa.

Sitä paitsi erilaisia englanteja lasketaan olevan maailmassa monia. Niiden puhujat eivät useinkaan helposti ymmärrä toisiaan. Luulen, että itse kullakin on asiasta kokemuksia.

Neuvostoliitossa vieraiden kielten osaaminen oli varsin kurjalla tasolla, mikä tietenkin johtui puolueen määrätietoisesta politiikasta. Kommunismin romahdettua tilanne on nyt täysin muuttunut ja nykyään Venäjällä osataan yleisesti englantia jopa hyvin. Sen sijaan muiden eurooppalaisten kielten osaaminen on romahtanut, mutta samahan on tapahtunut kaikkialla.

Venäjän translitterointi muodostaa vielä oman ongelmansa, johon en viitsi enemmälti puuttua. Totean vain, että se muun muassa synnyttää jatkuvasti hullunkurisia tuloksia, kun eri kieliä translitteroidaan englannin käytäntöjen mukaisesti. Aikoinaan samaa syntiä oli tapana tehdä ranskalaisittain.

Tarkoitan sitä, että esimerkiksi suomenkielisiä nimiä translitteroidaan englantilaisittain. Kukapa ei muistaisi jossakin Kivennavalla olevaa taulua, jossa kerrotaan Khel´sinki-nimisen kaupungin sijaitsevan niin ja niin monen kilometrin päässä. Mutta se siitä asiasta.

Joka tapauksessa ei-anglosaksisen vieraan maan ja kielen lähestyminen englannin välityksellä tuottaa loputtomasti muitakin sekaannuksia. Tässä hiljattain esitettiin muuan kuvaelma, jonka nimenä oli Prinsessa Daškovan seikkailut vai mikä se taas olikaan.

Kyseessä oli tietenkin tuo varsin kuuluisa ruhtinatar Daškova, eihän Venäjällä ylipäätään ollut prinssejä eikä prinsessoja, paitsi muualta tulleita. Ruhtinaita ja ruhtinattaria (knjaz, knjagina) siellä sen sijaan kyllä oli vaikka kuinka.

No, pientähän tämä on, eikä siitä vielä pitäisi kenellekään tulla vammaa sieluun. Huolestuttavaa on kuitenkin se, että englannin mukaiseen kääntämiseen ja sen mukaisiin virheisiin suhtaudutaan kuin täysin hyväksyttävään, ellei nyt suorastaan ansiokkaaseen asiaan.

Joskus tuntuu jopa siltä, että turhien englantilaisten ilmausten esittämisessä suorastaan kilpaillaan ja briljeerataan sillä, että henkilön tiedossa näyttää olevan jokin ihan oikea englantilainen ilmaus, jota ei edes osata kääntää suomeksi.

Joissakin tapauksissa on tietysti tarpeellista, oikein ja kohtuullista käyttää vieraskielisiä ilmauksia, mikäli ne auttavat asian esittämistä joko ajatuksen tarkkuuden tai myös tyylin kannalta. Valtava enemmistö kieleemme päivittäin tungetuista yhä uusista englannin sanoista on kuitenkin täysin tarpeettomia ja niiden käyttö antavaa vain vaikutelman siitä, ettei käyttäjä osaa kunnolla äidinkieltään ja se on kyllä puute se.