Euroopan konsertti II
Joissakin spekulaatioissa parinkymmenen
vuoden takaa pohdiskeltiin sitä, että EU:n kannattaisi liittoutua Venäjän
kanssa. Venäjähän oli nyt tarpeeksi pieni ollakseen muodostumatta liian
mahtavaksi ja sitä paitsi liian riippuvainen EU:n kanssa käytävästä kaupasta
käydäkseen kovin hankalaksi…
Siihen aikaan oli paljonkin puhetta
myös yhteisestä eurooppalaisesta kodista, joka ulottuisi Lissabonista
Vladivostokiin. Venäjän puolella asiaan oli selvää kiinnostusta. Eurooppa oli
siihen aikaan siellä kova sana.
Siinä kodissapa olisikin riittänyt
lääniä eurooppalaiselle yritteliäisyydelle, joka nykyään taitaa kainostella
investointeja Venäjälle. Niinhän sen maan omatkin uusrikkaatkin tekevät.
Mutta nyt Venäjästä näyttää enemmän
tai vähemmän tulleen eurooppalaisen politiikan musta pekka tai, kuten ennen
sanottiin bête noire. Venäjän ja
Euroopan vastakohtaisuus oletetaan nyt suorastaan vakioksi.
Eihän tässä toki paljoakaan uutta ole.
Venäjän-vastaisuus nousi Euroopassa aina silloin tällöin myös 1800-luvulla. 1900-luvulla
ns. reaalisosialismi jähmetti Venäjän politiikan. Ei ideologia toki estänyt
liittoa Hitlerin kanssa ja kommunistien väliset ristiriidathan ne vasta jyrkkiä
olivat, kuten saatiin huomata Kiinan irtautuessa Moskovan liekanarusta.
Mutta Venäjän ja Länsi-Euroopan
välinen vastakohtaisuus pysyi joka tapauksessa selviönä. Useimmat lienevät
kuvitelleet, että kyseessä oli kommunismin ja kapitalismin ristiriita, joka
loppuisi sitten, kun toinen noista ismeistä häviäisi keskinäisessä kilpailussa.
Näinhän ei sitten käynytkään.
Mikä sitten tällä hetkellä on se
perimmäinen syy, joka taas erottaa Venäjän Euroopasta?
Izborskin klubin lunatic fringe on kaivanut esille sekä
geopolitiikan nimellä tunnetun pseudotieteen että slavofiilisen obskurantismin
saavutukset todistellessaan, syyn olevan siinä, että Eurooppa on turmeltunut,
kun taas Venäjä ei ole. Tuosta mätäpesäkkeestä irti pysymistä vaatii jo oman
maan terveys ja kunnia. Sitä paitsi kyseessä on maan turvallisuus.
Mutta tämä ei vakuuta. Mikäli
Venäjä pysyy sille vuonna 1991 jääneissä rajoissaan, ei sitä voi uhata mikään
hyökkäys. Tämä ymmärretään siellä varmasti.
Suurvaltaisuus, державность,
on kuitenkin paha tauti. Kysymys ei ole vain siitä, että venäläistä
nationalismia on loukattu tuossa geopoliittisessa katastrofissa, Venäjä on yhä
myös imperiumi ja aikoo sellaisena pysyäkin.
Mutta imperiumin palauttaminen ei
enää ole vapaaehtoisesti mahdollista, kun henki on kerran päästetty pullosta. Jos
sen tekee väkisin, se tuskin toimii.
On hyviä syitä päätellä, että
ukrainalainen nationalismi olisi vielä ennen Neuvostoliiton hajoamista ollut
yleensä valmis hyväksymään valtioliiton Venäjän kanssa. Sehän olisi jopa ollut
radikaali parannus vallitsevaan tilanteeseen. Nyt sellainen olisi hyvin vaikea
tehtävä, sillä ajat ovat muuttuneet.
Muistan, venäläisten kollegojen
kanssa keskustellessani joskus 2000-luvun alussa ottaneeni esille sellaisenkin
mahdollisuuden kuin Venäjän ja Ukrainan välinen sota. Reaktiona oli yleinen
naurunpurkaus ja hieman alentuvaa selittelyä siitä, millainen on Venäjän ja
Ukrainan suhde. Niiden välillä ei ole mitään selkeätä eroa. Ja kuinkas nyt
valtio voisi itseään vastaan taistella?
Mutta onhan näitä sisällissotiakin
ollut, luoja paratkoon. Venäläisten taitamaton toiminta Krimin asiassa ja
sisällissodan pönkittäjänä on nyt tehnyt sellaisen haavan veljeskansojen
suhteisiin, ettei se ihan helpolla parane. Nyt niiden historiakin alkaa näyttää
sovittamattoman vihamieliseltä…
Mutta tuskinpa muutos
tulevaisuudessa mahdoton lienee. Koskaan eivät poliittiset konstellaatiot ole
loputtomiin kestäneet. Kaikista vanhoista kaunoista huolimatta Venäjä kelpasi
1800-luvun lopulta taas aivan mainiosti ranskalaisille ystäväksi ja suhtautuminen
Saksaan alkoi puolestaan siellä tulla yhä nuivemmaksi, vaikka maiden välillä ei
ollut sinänsä mitään ristiriitoja. Uusi, kuuma ystävyys Ranskaan teki
tehtävänsä.
Saksassa yritettiin kyllä
lämmitellä välejä Venäjään, mutta kahden kauppa oli silloinkin kolmannen
korvapuusti. Sitä paitsi Schlieffenin suunnitelmassa moni näki isänmaan ainoan
toivon. Ehkäisysota oli Bismarckin ajan politiikassa normaalina pidetty
vaihtoehto.
Milloin ensimmäinen maailmansota
kävi välttämättömäksi? Ehkäpä jo silloin, kun Ranskan ja Venäjän liitto
1890-luvulla jämähdytti eurooppalaisen politiikan takalukkoon? Vai vasta
silloin, kun Entente cordiale eli kaikkien
vanhojen perivihollisten sydämellinen yhteisymmärrys todettiin vuonna 1907?
Ihmiset eivät lainkaan ymmärtäneet,
mitä olivat tekemässä. Sitähän voi pitää jonkinlaisena puolusteluna, mutta ei
siitä ainakaan vielä täällä maan päällä pidä synninpäästöä kiirehtiä antamaan.
Eurooppalainen politiikka ja
suurpolitiikka vähän laajemminkin näyttävät taas jämähtäneen paikalleen. Tuntuu
siltä, että diplomatian kankeus ja kyvyttömyys on meidän aikanamme saavuttanut
aivan uuden ulottuvuuden. Jonkinlaista Pyhää liittoa yritetään jatkaa, vaikka
selvästi nähdään, ettei se toimi.
Mutta mitäpä voisi odottaa siltä
kummajaiselta, jonka johdossa ovat niin sanotut EU-poliitikot… He ovat
määräajaksi valittuja poliitikkoja, sikäli kuin eivät ole virkamiehiä, jotka
tekevät virkamiestyötä kuukausipalkalla. Ei tässä pellossa mitään bismarckeja
kasva.
Tiettyä innovatiivisuutta toki
osoittaa esimerkiksi nationalismi-termin
käyttäminen EU- piireissä haukkumasanana. Olisi kuitenkin rohkeata kuvitella,
että tämä merkitsisi muunlaista luovuutta kuin kykyä tuottaa fraaseja.
No mutta mitäs sen Venäjän kanssa
pitäisi tehdä? Krimin asiassa se ei peräänny eikä sitä voida siihen pakottaa.
On totta, että porsas tekee
itselleen vahingon, kun kaukalonsa kaataa. Ratkaisuksi ei kuitenkaan kelpaa sen
jättäminen nälkiintymään, kyllä asiat pitää saada normaaliin uomaansa ja
gordionin solmu avattua.
Venäjän palkitseminen sen
törkeyksistä tuskin tulee kysymykseen, mutta siitä huolimatta olisi kukaties
mahdollista yrittää myös myönteisiä vaikuttamiskeinoja. Ne muut on jo taidettu
käyttää. Paluuta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeiseen yksinapaiseen maailmaan
ei enää ole.
Mikäli härkäpäisesti yritetään
ylläpitää nykyistä tilannetta, status
quota, saattavat tulevaisuuden ihmiset joutua toteamaan, että kyseessä oli status quo ante bellum eli siis tilanne,
joka vallitsi ennen sotaa…
Venäjän ja Putinin suuri haave on
Euraasian liitto, joka ilman Ukrainaa on yhtä tyhjän kanssa. Koko Ukrainan
kriisi syntyi siitä, että tämän liiton vastustajat olivat niukasti voitolla sen
kannattajiin nähden ja hakeutuivat kohti EU:ta.
EU:lle Ukraina alkaa merkitä
taloudellista katastrofia ja Ukrainan kansalle pyrkimys EU:hun ei suinkaan ole
merkinnyt askelta pois korruptiosta ja kohti hyvinvointia, päinvastoin.
Ukrainan kriisin ratkaiseminen
sotilaallisesti olisi absurdia. Sen sijaan koko EU-Ukraina-Euraasian
liitto-kuvio kannattaisi ottaa uudelleen esille koko laajuudessaan.
Siinä ovat kaikkien asianosaisten
kannalta kyseessä sen verran suuret arvot ja pitkän tähtäimen päämäärät, että
selväpäisten poliitikkojen pitäisi kyetä näkemään tie ratkaisuun, joka
kunnioittaisi kaikkien osapuolten intressejä.
Vain maaniset izborskilaiset
friikit voivat nähdä tulevaisuutta sellaisella Euroopalla, jossa pyssymiehet
ryömivät pitkin ojia liejussa ja ammuskelevat sokeasti linjan vastapuolella
olevia kollegoitaan.
Onhan se tapa ylläpitää ja
kärjistää Venäjän ja Euroopan vastakohtaisuutta, mutta koko tuo vastakohtaisuus
on lopultakin tarpeeton ja kurja vaihtoehto normaalille, hyvinvoivalle
elämälle.
Kyllä kait iso taustaongelma on reaalipolitiikka sinällään. Väkisinkin tulee mieleen, mitä aikanani olen lueskellut 1800-luvun kansainvälisestä politiikasta. Näin ulkomuistista, Bismarck itse sanoi 1800-luvun alkupuolesta jotakuinkin: "Olimme silloin Venäjän provinssi." Eli ongelma, miksi Venäjän ja Saksan liitto ei toiminut, oli siinä, että Saksa olisi soittanut siinä toista viulua! Yhdistynyt Saksa haki mieluummin kumppania Iso-Britanniasta, mikä toimi aikansa. Ettei asetelma ole nyt täsmälleen sama: yhdessä aidosti yhtenäisen EU:n kanssa Venäjä olisi "vain provinssi." Tämä näkymä ei taida sopia Venäjälle.
VastaaPoista1800-luvun alku oli aivan muuta kuin sen loppu. Toki Venäjä oli kasvanut valtavasti, mutta Saksakin oli jo ihan eri maa ja sitähän Venäjällä suorastaan pelättiin, mihin liittyi ny vaikkapa Suomen sortokaudet.
VastaaPoistaSiinä olisi Bismarckin aikuinen yhteisymmärrys tehnyt terää molemmille.
Kyllä kait tämä pelko itsessään on ongelman ydin: Saksassa taas oltiin lähes hysteerisiä Saksan saartamisesta, Englannin johtaman yhtenäisen vihollisketjun rakentamisesta Saksan (ja Itävallan) joka rajalle.
PoistaJos lähtökohdaksi otetaan pelkkä reaalipolitiikka, kukaan toimija ei tunne oloaan turvalliseksi, ellei hän koe, että hänellä on yliote tilanteesta. Ja tätä jonkun toisen yliotetta taas nimenomaan pelätään. Ja niinpä pelosta ja sen varaan rakennetuista laskelmista tuleekin itsensä toteuttava ennustus.
Ja mitä tulee ensimmäisen maailmansodan diplomaattiseen alkusyyhyn, niin Nial Ferguson on mielestäni onnistunut aika hyvin sen kaivamaan esiin: Iso-Britannian voimavarojen ehtyminen. Imperiumi alkoi käydä kerta kaikkiaan liian suureksi, minkä britit itse tajusivan ja siinä vuosisadan vaihteen tienoilla he siirtyivät sen laajentamisesta sen puolustamiseen. Tämä tietenkin tarkoitti täyttä käännöstä brittien ulkopolitiikassa. Ennen käännöstä brittien tärkeimmät kilpailijat olivat Ranska ja Venäjä, jolloin epämuodollinen sovun hakeminen Saksan kanssa oli järkevää, kun Saksalla kerta Euroopassa oli samat viholliset. Mutta luopuessaan laajenemisesta, Iso-Britannia pyrkikin sopimaan avoimet siirtomaakiistat juurikin näiden kilpailijoiden, Ranskan ja Venäjän kanssa, vaihtorahana tietenkin siirtyminen tukemaan ententeä. Kun näkökulman hoksaa, muutoksen näkee kansainvälisessä diplomatian tapahtumissa ongelmitta
VastaaPoistaTämä jätti Saksan sen verran tyhjän päälle omassa politiikassaan, että Saksalle jäi valittavaksi joko toisen luokan valtion rooli tai sodan avulla pelata musta pekka Ranskan käteen. Ehkä saksalaiset pelkäsivät ja ehkäpä jopa aiheellisesti, että Ranska ja Venäjä tarpeeksi vahvoina myös aivan konkreettisesti tekisivät Saksan keisarikunnasta selvää sodan avulla.
Fergusonin selitys on minulle, mutta hyvin uskottava ja selitysvoimainen. Se ei kuitenkaan täysin pois Englannin ulkopolitiikan vahvaa trendia pyrkiä vastustamaan sitä mannermaavaltiota, joka pyrkii hallitsemaan sitä: Filipp II:n Espanja, Ludwig XIV:n ja Napoleonin Ranska sekä Wilhelm II:n Saksa. Tuossa tarkoituksessa tehtiin liittokuntia, mutta niistä irtauduttiin kun tarkoitus oli saavutettu. I maailmansotaan johtaneessa kehityksessä uutta oli pysyminen liitossa lopulliseen voittoon asti.
PoistaJa pelko oli suuri vielä Kokkolassakin. Tosin linnoitukset tehtiin etelämmäksi, mutta isothan ne olivat työt.
VastaaPoistaJa ennen toista maailamansotaa säälittävä geopolitiikka pakotti sulkemaan Suomenlahtea...
Mikä Vihavaisen mielestä on syynä siihen, että Suomen ja Viron 1930-luvun alussa Svinhufvudin aikana solmimasta de facto -merisotaliitosta ja neuvostolaivaston sulkemisesta "Suomenlahden lätäkköön" on suomalaisessa historiankirjoituksessa merkitykseensä nähden puhuttu todella vähän talvisodan taustatekijänä?
VastaaPoistaOlisikohan riittävä syy se, ettei siitä mitään tiedetty ennen Leskisen kirjaa. Ei muuten ole puhuttu Venäjälläkään.
PoistaMitä Missä Milloin - kirjassa (olikohan v. 2010,no tarkistakaa jostain) oli mielenkiintoinen Leskisen laatima artikkeli tuosta Suomenlahden tykistösulusta, joka kieltämättä olisi, ainakin paperilla, ollut kirjaimellisesti varsin pysäyttävä... Mutta eiväthän ne asiat aina mene niin kuin on kaavailtu, joten todellinen teho jäi siitäkin systeemistä kokeilematta. Missä määrin tuon suunnitelman olemassaolo sitten vaikutti esim. talvisodan taustoihin... Itse suunnitelmahan oli alkujaan jo tsaari-Venäjän pääesikunnan tekoa, joten sen olemassaolosta myös Stalin & co. lienevät olleet hyvinkin perillä. Ja saihan Mannerheimkin taivuteltua alkuvuodesta 1945 Zdanovin luopumaan rannikkotykistön romuttamissuunnitelmista juuri Leningradin turvallisuustarpeisiin vetoamalla, sotahan oli tuolloin vielä käynnissä...
Poista-J.Edgar-
Kaikeksi onneksi YYA-sopimuksen sotilasklausuuleja ei koskaan tarvinnut soveltaa käytännössä, mutta hiemanpa veikkailisin, että tuo Suomenlahden tykistösulku olisi näytellyt siinäkin skenaariossa varsin keskeistä roolia, esim. ohjuksilla täydennettynä...
Poista-J.Edgar-
Paperillahan se käytävä oli helppo sulkea. Hangon tyhjentäminen osoitti, ettei se käytännössä ollut sama juttu.
PoistaMutta kyllähän valmius sellaiseen olisi sekä Suomen että Viron puolustuksen kannalta ollut ensisijaisen tärkeä. Ja Neuvostoliiton kannalta taas vähintään kiusallinen.
Kaiketikin näin, tuolloin 30-40-luvulla ainakin. Nykyäänhän nuo kiinteät linnoitteet alkavat olla jo mennyttä aikaa muutoinkin, koska ne olisivat nykyään ilmavaaralle aivan liian alttiita. Suomenkin merivoimat ovat (maalle sijoitettavien järjestelmien osalta) jo pitemmän aikaa tukeutuneet tuossa kohtaa ajoneuvoalustoilta laukaistaviin merimaaliohjuksiin. Tykistö (perinteisemmässä merkityksessä, vaikka ovathan ohjuksetkin tavallaan tykistöaseita) on muutenkin jäänyt enämpi maamiesten asiaksi, kun ilmatorjunnassakin on jo kauan aikaa jouduttu tukeutumaan lähinnä ohjuksiin.
Poista-J.Edgar-
Lukaisin taannoin sotahistorioitsija John Keeganin teoksen "Sodankäynnin historia", jossa Keegan esitti eräänä varsin merkittävänä taustasyynä 1. Maailmansodan syttymiselle ja varsinkin muodostumiselle suorastaan apokalyptiseksi katastrofiksi Euroopan silloisten suurvaltojen johtavien valtiomiesten ja pääesikuntien liiallisen indoktrinoitumisen Clausewitzin oppiin sodasta politiikan (luonnollisena) jatkeena. Ja siihenhän kuului keskeisenä myös käsitys sodan ratkaisemisesta vastustajien sotilaallisen nujertamisen kautta. No, Eurooppa sitten sai sen minkä oli tavallaan tilannutkin, tosin sepä ei tainnut ollakaan aivan sellaista kuin alunperin luuloteltiin, ei likimainkaan...
VastaaPoistaKeegan saattaa olla tässä oikeilla jäljillä. Tuo 20.vuosisadan ns. totaalisen sodan oppi (joka huipentui ydinaseiden kehittämiseen) olisi kyllä tuosta näkökulmasta aivan loogista jatkoa clausewitzlaisuuden korottamisesta sotilaallisen ajatustavan kyseenalaistamattomaksi auktoriteetiksi. (Mielenkiintoisena huomiona Keegan korostaa myös kommunistien suurta viehtymystä Clausewitziin; no tämä voisi selittää ainakin osan sosialististen diktatuurien tavanomaistakin suuremmalle viehtymykselle erittäin väkivaltaista sodankäyntiä kohtaan. Ja olivathan niin Marx kuin Clausewitzkin ns. dialektisen ajattelutavan edustajia, jossa konflikti on aivan keskeinen kaiken tapahtumisen käyttövoima. Mistä ei olekaan pitkä matka koko elämän käsittämiseen taisteluna, olipa se sitten luokkien tai kansakuntien välistä. Tai nykyjään vaikkapa sukupuolten...)
No niin tai näin, niin Eurooppa ei ole vielä vuosisadassakaan toipunut henkisesti 1. MS:n seurauksista. Nähtäväksi vielä jää, aiheuttiko se eurooppalaiseen kulttuuriin myös sellaisia henkisiä murtumia, joiden kaikkia,ehkäpä kohtalokkaitakin, seurauksia ei ole vielä tähän päiväänkään mennessä nähty. Nykylänsimaalainen viehtymys kulttuuriseen itseruoskintaan saattaisi kyllä tietyltä osaltaan selittyä myös tätä kautta...
-J.Edgar-
PS: Kun tässä tuota sotahistoriaa sivuttiin, niin tänäänhän on btw. Kaarle XII:n kuoleman 300-vuotispäivä.
Mutta eikö "turvallisuuspoliittisesti" ollut äärimmäisen vaarallista, että kaksi pikkuvaltiota (takapiruna mahdollisesti Saksa) sulkevat suurvallan laivaston Suomenlahdelle. Suomen historian yleisesityksiä on kirjoitettu Leskisen kahden kirjan jälkeenkin: Suomenlahden sulusta - ei sanaakaan. Vain joku Apunen & al. käsitellyt monografiassa aiheen edellyttämällä tavalla.
PoistaTältähän se tuntuu. Tosin nyt kaipaisi myös tietoa siitä, millaista tieta naapurilla oli. Mutta olihan se periaatteessa aivan yhtä vaarallista politiikkaa kuin hyökkäysaseiden hankkiminen Suomelle nykyään.
PoistaSodassa hyökkäys- ja puolustusaseiden erottaminen toisistaan on usein veteen piirretty viiva: puolustautuminen tarkoittaa vihollisen vahingoittamista niin niin, että tältä poistuu kyky tai halu jatkaa hyökkäystään. Tästä minusta ei ole ole Suomen kannalta huono ajatus hankkia aseita, joilla voidaan viimeisessä hädässä vahingoittaa pahasti läheistä Pietaria.
PoistaHullu ajatus: rationaalisessa maailmassa Putin möisi Suomelle muutaman kymmentä taktista ydinasetta ikuista puolueettomuutta vastaan. Silloin ei tarvitsisi pelätä talvisotaa eikä pyrkiä NATO:on kuolemaan toisten tavoitteiden vuoksi.
Näin se taitaa olla. Olihan niitä, jotka päättelivät uuden sodan olevan jotakin ihan uutta, mutta eivät ne asioista määränneet.
VastaaPoista"EU:n kannattaisi liittoutua Venäjän kanssa. Venäjähän oli nyt tarpeeksi pieni ollakseen muodostumatta liian mahtavaksi ja sitä paitsi liian riippuvainen EU:n kanssa käytävästä kaupasta käydäkseen kovin hankalaksi…"
VastaaPoistaJos tuo olisi tehty demokraatti Jeltsinin aikana ja pidetty huolta, että Venäjälle olisi syntynyt taloudellisesti Eu-suuntautunut ja demokraattisen oikeusvaltio, jota olisi kohdeltu KUNNIOITTAVASTI, maailma olisi hemmetin paljon parempi paikka! Olisi syntynyt G. Orwelin kuvaama Euraasia.
"Ukrainan kriisin ratkaiseminen sotilaallisesti olisi absurdia."
VastaaPoistaIkävä kyllä maailman maailmanhistorian valossa minä odotan uutista siitä, että Venäjän joukot ovat ryhtyneet vapauttamaan vanhaa Venäläistä kaupunkia Kiovaa. Sitten pidetään parlamentin istunto/kansanäänestys, jossa vahvistetaan ikuinen liitto. Sitten voisi pitää Maidanin aukiolla maanpetturien hirttäjäisiä. Ja vot, Euraasian imperiumia on syntynyt.
Kas kun imperiumit luodaan verellä ja raudalla ja siinä ei järkeä - lukuunottamatta kyynistä valtiojärkeä - tarvita, mutta häikäilemättömyyttä sitäkin enemmän.
Tahtoisin kovasti olla liian pessimistinen.
NO mutta eihän se, että jokin on absurdia tarkoita sitä, ettei sellaista tapahtuisi. Vähänkö häntä.
PoistaJa maidan nyt tarkoittaa vain aukiota.
Mitä blogisti on mieltä Huntingtonin Kulttuurien kamppailusta? Olisiko Ukrainan jako Itä- ja Länsi-Ukrainaan varteenotettava vaihtoehto kriisin ratkaisemikseksi?
VastaaPoistaKyllä Huntington on yhä sukottavammaksi tullut ajan kuluessa. Jaot ovat taas vaikea asia ja jopa kolmijako voisi parhaiten tuoda samanmieliset yhteen, mutta eihän sitä kukaan kannata.
VastaaPoista