Homo Venäjä

Homon Venäjän ongelmia

Masha Gessen, Venäjä vailla tulevaisuutta. Yksinvaltiuden paluu. Docendo 2018, 528 s. Suomentanut Ilkka Rekiaro.

Englanninkielisen alkuteoksen nimi on The Future is History: How Totalitarianism Reclaimed Russia ja sen kerrotaan tulleen valituksi vuoden tietokirjaksi Yhdysvalloissa.

Niinpä lukija tarttuu opukseen tietyin odotuksin. Amerikkalaiset reportaasit Venäjältä ovat parhaimmillaan olleet todella laadukkaita, kuten 1970-kuvun alussa ilmestynyt Hedrick Smithin The Russians (Venäläiset amerikkalaisen silmin), jota voi pitää suorastaan paradigmaa muuttaneena analyysinä neuvostoliittolaisen totalitarismin todellisesta luonteesta.

Huomattakoon heti aluksi, ettei totalitarismi ole sama kuin yksivaltius eikä alkuperäinen otsikko liioin väitä, että Venäjältä puuttuisi tulevaisuus. Itse asiassa sekä Venäjän nykyisyys että sen tulevaisuus ovat ilmeisesti liiankin isoja ja todellisia asioita ja ne ovat sekoittaneet pahasti niiden ihmisten laskelmat, jotka ovat uskoneet voivansa nähdä ihmiskunnan lainomaisen kehityksen ennakolta myös Venäjän osalta.

Gessenin nimi on ollut asianharrastajilla tuttu jo parin vuosikymmenen ajan. Hän on asunut sekä Venäjällä että Amerikassa. Edellisen maan kulttuurissa hän on viihtynyt huonosti ja aivan keskeinen siihen vaikuttanut asia on ollut hänen homoseksuaalisuutensa, siis tässä tapauksessa lesbous, joka on taistelevaa sorttia.

Niinpä lukijan ei pidä ihmetellä sitä, että tämä asia nousee keskeiseksi myös Venäjää ja sen kehitystä kuvattaessa. Näin siitäkin huolimatta, ettei tämän ryhmän edustajia tiettävästi sielläkään ole paria prosenttia enempää. Marginaalistahan on kysymys.

Toki on asioita, jotka ovat niin sanotusti kokoaan suurempia. Homouden ja muiden poikkeamien hyväksyminen tai suvaitseminen ovat keskeisiä modernisaation indikaattoreita, näin ainakin erittäin tärkeän World Values Surveyn mukaan.

Itse asiassa kulttuurin modernisuuden aste voidaan määrätä sen mukaan, miten myönteisesti se suhtautuu poikkeavuuksiin, ainakin mikäli kyseessä on homous ja kaikesta päätellen sama koskee muitakin valtavirrasta poikkeamisia aina pedofiliasta nekrofiliaan. Kyse ei siis ole siitä, että väestö poikkeamia aktiivisesti kannattaisi, vaan siitä, ettei se vaadi niiden tukahduttamista tai poistamista näkyviltä.

WVS:n maailmankartalla Ruotsi ja sitä kulttuurisesti lähellä olevat maat ovat edenneet kauimmas sillä tiellä, joka meidän kaikkien kerran käymän pitää, kuten entinen vanhapiika sanoi hääkulkuetta katsellessaan.

Kauimpana toisessa ääripäässä ovat Somalian kaltaiset maat, joissa ahdas suvaitsemattomuus on nostettu johtavaksi periaatteeksi ja siitä jopa ylpeillään.

Yhdysvallat, enempää kuin Suomikaan eivät ole kehityksessä ihan Ruotsin tasalla. Itse asiassa mikään maa ei kuitenkaan ollut sillä tasolla vielä pari vuosikymmentä sitten. Myös Yhdysvallat oli silloin vielä kaukana siitä pisteestä, missä se on nykyisin.

Joka tapauksessa Gesseniä on kiinnostanut aivan keskeisesti se ”eloonjäämisarvojen” ja ”itseilmaisun arvojen” välinen suhde, joka Venäjällä vallitsee ja on parin viime vuosikymmenen aikana vallinnut. Vaikka kirjoittaja ei viittaakaan WVS:ään, ei ole vaikea havaita, mistä itse asiassa on kysymys.

Merkittävää on, ettei kirjoittajan ole tarvinnut tässä asiassa perustaa mutu-tuntumaan, vaan hän on voinut pitkin matkaa hyödyntää sekä Levada-instituutin tutkimuksia että eräitä muitakin.

Niinpä siis kirja, joka kertoo seitsemän ihmisen tarinaa, keskittyy hyvin pitkälti siihen, millaisten arvojen maailmassa nämä asuvat. Aivan erityisesti pinnalle nousevat homojen itseilmaisun ongelmat.

Kun Hedrick Smith aikoinaan kirjoitti kuuluisan kirjansa, hän mainitsi homouden vain ohimennen. Muistelen hänen vain todenneen, että sellaisesta puhuminen, saati sen osoittaminen oli Neuvostoliitossa erittäin sopimatonta.

Tuskinpa amerikkalaiselle lukijallekaan tuli mieleen, että kyseessä olisi ollut merkittävä ongelma Neuvostoliiton ja sen asukkaiden kannalta. Miksi olisi? Eihän homous ollut hovikelpoista Amerikassakaan, saati, että sen vapaata ilmaisemista olisi pidetty ihmisoikeutena. Käräjillehän sellaisesta joutui.

Kannattaa siis muuttaa, että maailma on Neuvostoliiton loppuajoista lähtien muuttunut erittäin paljon myös lännessä. Jostakin syytä tämä ei näytä edes juolahtaneen Gessenin mieleen. Kuitenkin sen, joka mittaa, kannattaa tarkoin miettiä, millainen hänen mittarinsa on.

Gessenin henkilögalleria ei koostu pelkistä homoista. Siinä on mukana merkittäviä intellektuelleja ja heidän lähisukulaisiaan Aleksandr Duginista Aleksandr Jakovleviin ja Boris Nemtsoviin. Heidän kehitystään on kuvattu osin kiintoisasti ja sujuvalla kynällä. Kuitenkin koko valtavan historiallisen murroksen ymmärtäminen tuntuu olevan pahasti hakusessa. Ei tässä mullistuksessa kyse ole ollut vain homoista ja suvaitsevaisuudesta.

Kirjoittaja kertookin olevansa kiinnostunut myös totalitarismista ja tätähän myös otsikossa luvataan. Hän tulkitsee, että mikä tahansa poliittinen oppi voi kehittyä totalitarismiksi, mikäli sitä pidetään absoluuttisena totuutena. Näin siis ilmeisesti on myös WVS-ortodoksian kanssa, mitä mahdollisuutta kirjoittaja ei toisaalta kuitenkaan edes mainitse.

Levada-keskuksella on pitkiä sarjoja kiinnostavia tutkimustuloksia, joiden voidaan tulkita merkitsevän sitä, että vanha Homo Sovieticus on yhä voimissaan ja jopa taas voimistumassa. Näin Gessen asian myös tulkitsee.

Koska neuvostoihminen siis on säilynyt, on myös totalitarismin perusta ja siihen suuntautuva veto säilynyt, tulkitsee kirjoittaja. Tulkinta on kiinnostava, mutta metodiselta kannalta hyvin arveluttava.

Onko Homo Sovieticus siis jostakin syystä luonteeltaan hyvin pysyvä ns. reaalisosialismin tuote? Vai onko se venäläisyyden ilmentymä, joka aikoinaan loi reaalisosialismina tunnetun totalitaarisen systeemin? Poikkeaako tällainen kansa jollakin tavoin normaaleista ihmispopulaatioista ja missä suhteessa ja miksi?

Syysuhteita on turha tästä kirjasta etsiä ja tuskinpa niitä kuvitellaan myöskään Levada-keskuksessa tunnettavan.

Muuan vastaus, yhtä valitettavan ympäripyöreä kuin toisaalta myös välttämätön on kuitenkin helppo löytää: historia.

 Amerikkalaiset eivät puoli vuosisataa sitten vielä olleet samoja suvaitsevaisia homokulttuurin ystäviä kuin heidän vakuutetaan nykyään olevan, eivätkä venäläiset olleet samassa määrin konsumerismin huumaamia kuin he ovat nykyään.

Sata vuotta sitten Venäjällä taas oltiin yltiöpäisen sallivia seksuaalielämän alalla, mikä kelpasi kaikissa länsimaissa kauhistelun aiheeksi yhdessä virallisen uskonnottomuuden ja julkisen jumalanpilkan ohella. Sellaista ei lännessä suvaittu.

Venäläisten asenteet ovat muuttuneet eri tahdissa kuin amerikkalaisten tai vaikkapa suomalaisten, eikä tämä ero ole edes historiallinen uutuus. Näin on ollut ainakin parisataa vuotta.

Muistakaamme vaikkapa sitä, milloin maaorjuus Venäjällä lakkautettiin. Neuvostososialismi ja sen surkea romahdus kansallisine häväistyksineen on myös asia, jonka vaikutukset on syytä ottaa vakavasti.

Käsite geopoliittinen katastrofi ei ole vitsi niille 25 miljoonalle ihmiselle, joita se kosketti suorastaan valtiollisen alamaisuuden muutoksena. Se ei ole merkityksetön asia myöskään venäläisen väestön valtaosalle. Kuinka se voisi olla?

Tuntuu siltä, ettei Gessen mitenkään kykene ymmärtämään asioita samalla tavalla, kuin venäläiset keskimäärin. On ilmeiestä, että tämä on hänen mielestään ansio, mutta ei se mikään intellektuaalinen urotyö ole.

Amerikkalaisilla on omat luurankonsa kaapissa, neekeriorjuudesta lähtien, ja kyllähän he niitä ovat nyttemmin tarmokkaasti tuulettaneetkin.

Olisi kuitenkin pelkästään naiivia kuvitella, että kaikkia muita kansoja olisi mitattava juuri niillä mitoilla, jotka sattuvat tietyllä hetkellä olevan Yhdysvalloissa käytössä.

Hedrick Smith ymmärsi tämän aikanaan erinomaisesti. Gessen taas ei.