Herkkujen hinta

Herkkujen hinta

Tähän ikään mennessä on jo oppinut ymmärtämään, etteivät ruuat synny kaupassa ja että niiden oleminen tarjolla koko kansalle kohtuuhintaan ei ole noin vain itsestään selvä asia.

Kyseessä on tietenkin koko kansan tulotason nousu, mutta ei pelkästään se.

Silloin ennen muinoin eli 50-luvulla, jonka vielä osittain ihan hyvin muistan, eivät kaupat pursuneet ympäri vuoden etelän hedelmiä ja vihanneksia. Kaikissa ruokakaupoissakaan ei ollut edes jääkaappia.

Omat talviomenat säilöttiin syksyllä pyykkikoriin tai suureen pahvilaatikkoon, jokainen erikseen sanomalehteen tai vessapaperivihon silkkipaperisiin lehtiin (uutuus!) käärittynä. Sieltä niitä sitten oli mukava jouluna ottaa ja jouluomenoiksihan niistä taidettiin joitakin myös nimittää.

Keväällä sitten alkoi monia vaivata ankara kevätväsymys, joka johtui vitamiinien puutteesta. Sitä torjuttiin rohdoilla, kuten kalanmaksaöljyllä ja jotkut ottivat jopa alppiaurinkoa erityisen ultraviolettilampun avulla. C-vitamiinistakin oli pulaa.

1960-luvulla alkoi jo kauppoihin tulla kaikenlaista. Banaanit olivat aluksi pieniä kanarialaisia ja niitä nimitettiin lentobanaaneiksi. Sitten tuli omenoita ja sellaistakin eksotiikkaa kuin paprikaa ja mitä lienee ollut, ulkomailta joka tapauksessa ja kai jonkin verran kotimaankin kasvihuoneista.

Kurkkuja ja tomaattejakin tuli.

Mutta kunnon kurkut ja tomaatit hävisivät. Nytkin löytyy enää, ainakin talvisin, vain lajikkeita, joiden syöminen on tuskallista, kuin lapikkaanvarsia natustelisi, kuten muuan ikätoveri totesi. Kunnollista tilliä saa vain satunnaisesti. Ymmärrän hyvin sitä tillinhaistelijaa, joka lehtien mukaan taitteli väärennöksiksi huomaamiaan kasveja.

Ruuan herkullisuus ei tietenkään ole lainkaan riippuvaista sen hinnasta. Hyvä uuniperuna (ei Rosamunda) voin kanssa päihittää useimmat kalliit herkut, mutta eihän kukaan kauan sitäkään yksistään syö. Ruuan on oltava monipuolista.

Kun aikoinaan suomalaisen talouden kuluista suurimman osan muodosti ruoka ja elettiin melko lähellä nälkärajaa, oli monen tyydyttävä halvimpaan mahdolliseen dieettiin, pyrkien toki optimoimaan sen maku, energiamäärä ja terveellisyys oman budjetin puitteissa.

Kalliit herkut olivat tavalliselle tallaajille todella kalliita ja käytännössä vain juhlapäivinä saatavissa. Tällaiseksi herkuksi on kuvattu jopa riisipuuro, jota sentään jouluna sai syödä mielin määrin. Kinkku kuului jouluherkkuihin myös jo varhain. Ei sitä muulloin syötykään, paitsi savustettuna.

Sellaiset herkut kuin kana, olivat harvinaisia ja liittyivät munintauransa päättäneiden kotkottajien loppusijoituksessa hyödyntämiseen. Lihaksihan kanoja ei kasvatettu.

Myös lohikalat olivat aitoa luomutavaraa ja huomattavan kalliita, ei missään tapauksessa arkiruokaa, jota erikoistarjouksessa saa pari annosta limunaatipullon hinnalla.

Silli oli sen sijaan yhdessä veljensä silakan kanssa köyhän kansan ulottuvilla oleva proteiinin lähde, siinä kuin hapatetut eli muikeat rääpykset (muikut) ja yleensäkin kuivattu kala.

1950-luvun lopulla normaalin suomalaisen kaupan ruokatarjonta oli nykyisessä vertailussa hyvin yksipuolinen. Kuitenkin sieltä löytyi lähes kaikki tarpeellinen, lukuun ottamatta nyt juuri noita vihanneksia talvisaikaan. Herkullisen ruoan valmistaminen oli silloinkin lähinnä taidoista kiinni, ei raaka-aineista.

Mutta noin kymmenen vuoden kuluessa tapahtuikin sitten mullistus, jonka kohtuullisen hyvin muistan.

Etelän hetelmien ohella kauppoihin tulivat monilukuiset juustot, joita aluksi tehtiin Suomessakin hyvin monta sorttia. Aiemmin laatuja oli ollut kaksi: emmental ja edam, 1800-luvun jälkipuolella Suomeen tuodulla teknologialla tehtyjä. Nyt tuli senkin seitsemää sorttia: roquefort, camembert, castello, romadur, limburg ja mitä lieneekään.

Sitten pöllähtivät kaupat kukkuroilleen pakastettuja broilereita. Suurtuotanto toi tämän herkun tavallisen kuluttajan jokapäiväiseen pöytään. Aiemminhan se oli ollut muuan yltäkylläisyyden symboli (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kana+joka+pataan ).

Sitten seurasi kotimaiseen kirjolohen hyökyaalto ja sitten norjalainen kassilohi. Itse asiassa koko kaupan tarjonta suorastaan räjähti 1970-luvulla, jolloin myös valintamyymälät syrjäyttivät palvelutiskikaupat.

Halpojen herkkujen saannin edellytyksenä on tietenkin ollut tehdasmainen tuotanto. Sillä on tietenkin myös varjopuolensa. Eläinten kasvattaminen lihaksi oli ennen pikemmin poikkeus kuin sääntö. Yleensähän niillä oli aina elämänsä varrella muitakin tehtäviä kuin joutua lopulta ihmisen ruuansulatuskanavaan.

Se, että broilereilla oli vain tämä yksi kutsumus, tuntui jo aikanaan melko omituiselta.

Tämä on epäilemättä muuan yltäkylläisyyden nurja puoli, mutta se vaatii oman käsittelynsä. Tässä olennaista on todeta, että keskivertosuomalaisen budjetista ruokamenot ovat muodostaneet yhä pienemmän osuuden, mikä on mahdollistanut myös haluttaessa ruokavalion tekemisen aika pitkälle itse kunkin mielen ja tarpeiden mukaiseksi. Mikäli nyt elämänhallintaa yleensä riittää.

Kerran maailmassa ylellisyyden symboleja olivat esimerkiksi ananakset, joista Majakovski runoili:

Ananasta ahmi, hotkaise pyy,

loppusi, porvari, lähestyy!

(Ешь ананаса, рябчиков жуй,

день твой последний,

придет, буржуй!)

Mutta suurilla herroilla sellaisia piti olla, ainakin, mikäli he edustivat koko kansaa. Jo Pietari Suuri kasvatti ananaksia Moskovassa ja 1700-luvulla kaikilla hallitsijoilla piti olla oma katettu appelsiinitarha: orangerie.

Ranskalainen keittiö, joka syntyi nimenomaan hovikeittiöksi, kunnostautui kehittämällä kalliita ja monimutkaisia herkkuja. Eivät ne tietenkään välttämättä niin ihmeen maukkaita olleet halvempiin verrattuina, mutta merkitsivät erottautumista rahvaasta.

Muistelen muuten, että joskus 1970-luvulla heräsin hämmästelemään pihvilihan huimaksi kohonnutta hintaa. Se johtui ilmeisesti siitä, että nyt oli pihvien -jopa raakapihvien- syöminen tullut muotiin ja raaka-aineen kysyntä sitä mukaa kasvanut. Nyt alettiin ravintoloissa kysyä, miten kypsäksi pihvi paistetaan.

Aiemminhan liha meillä yleensä aina paistettiin kunnolla läpikotaisin ja mahdollisimman mureaksi.

Toki pihvikarjan kasvatuskin on sittemmin alkanut ja tuottanut erinomaisia tuloksia. Hinta on joka tapauksessa pysynyt varsin korkeana, eikä kunnon sisäfileepihvi taida kuulua useimpien arkiseen ruokapöytään, vaikka senkään kotona syötynä ei voi kustannuksiltaan olla suurimmalle osalla palkannauttijoita ylivoimainen. Mutta priorisoinneistahan budjeteissa on kysymys.

Yhtä kaikki, nykyinen elintasomme ja tarkoitan nyt niitä, jotka mahtuvat ylä- ja aladesiilien väliin, on huimasti korkeampi kuin vielä puoli vuosisataa sitten ja tämä näkyy myös ruokataloudessa. Pelkkä nykyisten tulojen muuntaminen 1960-luvun valuutaksi taulukon mukaisesti kertoisi vain osan muutoksen koko merkityksestä.

Kanaa padassaan alvariinsa kiehuttava, lohikeittoa särpivä ja ananaksia ahmiva henkilö olisi vielä pari sukupolvea sitten ollut ilman muuta suurporvari tai tuhlari.

Nyt moinen ruokavalio ei kai herätä kenessäkään erityistä kaunaa tai paheksumista, kuten vielä Majakovskin aikoina. Tai mistäs minä tiedän. Kyllähän pieni vähemmistö aina voi kadehtia suurta enemmistöäkin.

Mutta ruoka ei ole mikä tahansa osa elämäämme. Sen suhteen olemme tekemisissä itse luontoäidin kanssa ja se saattaa antaa aika paljonkin, mikäli osataan kauniisti pyytää.

Merkittäväksi tieteen eturintaman toimihenkilöksi aikoinaan pyrkinyt ja noussut kasvinjalostaja Mitšurin lausui aikoinaan aika pöyhkeästi, ettei luonnolta kannata odottaa armopaloja, vaan siltä on otettava väkisin se, mitä tarvitaan (Мы не можем ждать милости от природы: наша задача, взять их у нее).

Kaipa tässäkin on jotakin totta. Totta joka tapauksessa lienee myös se, ettei luonnoltakaan voi vaatia saati saada enempää kuin se pystyy antamaan.

Toivotaan nyt edes, että saadaan vastakin edes tuo välttämätön ravinto. Herkkuja voi aina valmistaa miltei mistä vain ja niiden hinta taas liittyy enemmän sosiaalisiin kuin aidosti gastronomisiin asioihin.

Halpa voi vielä tulla kalliiksi ja päinvastoin. Näin on ennenkin käynyt.