Militarismin voittokulku

Kehittynyt militarismi

Levada-keskuksen johtaja Lev Gudkov on suorasanainen mies. Tässä keväällä hän ravisteli erinäisiä tahoja kertomalla, että Venäjällä oli onnistuttu luomaan moraaliton ihmistyyppi.  Sillä hän suututti monet.

Nyt hän täräyttää suoraan Kremlin varpaille antamalla tylyn tuomionsa siitä uudesta militarismista, joka Venäjälle on kehittynyt viimeisten kymmenen vuoden aikana.

Gudkovin asiantuntemusta ei voi kiistää ja hän myös perustelee väitteensä, jotka hän usein esittää varsin kärjistetyssä muodossa, ikään kuin haluaisi niin sanotusti kerjätä verta nenästään.

Kannattaa myös huomata, että hän sentään voi ne esittää. Edes Brežnevin aikaan mikään läheskään sen kaltainen ei olisi tullut kuuloonkaan.

Nyt Gudkov kirjoittaa Novaja Gazetan sivuilla otsikolla ”Kehittyneen militarismin aikakausi”. Varttuneempi venäläinen huomaa siinä heti viittauksen Brežnevin aikaan, jolloin ylpeiltiin siitä, että oli saavutettu kehittyneen eli kypsän sosialismin kehitysvaihe.

Tuon jälkimmäisen julistettiin aikanaan olevan korkein aste, minkä mikään kansa oli yhteiskunnallisessa kehityksessään maailmanhistorian aikana saavuttanut. Koko käsitteessä kiteytyi falski itsekehu, suhteellisuuden tajun puute ja historianväärennys.

Joka tapauksessa tämä uusi militarismi on kehittynyt erittäin nopeasti, mutta selväpiirteisesti. Se kuuluu  erityisesti 2010-luvun ilmiöihin ja sen suuria vauhdittajia olivat Georgian sota ja etenkin Ukrainan ja Krimin tapahtumat.

Verrattuna 1990-lukuun voidaan havaita, että venäläisten mielipiteet monesta asiasta ovat muuttuneet suorastaan vastakohdikseen.

 Toisin kuin ennen, nyt uskotaan, että länsi uhkaa Venäjää (56%), mutta että Venäjä kyllä kykenee kaikissa oloissa itseään puolustamaan. (2005 -52%, 2018 -88%).

Toisin kuin ennen, nyt uskotaan, että yleinen asevelvollisuus on maalle tarpeen (vuonna 2000 30%, 2017 -58%)  ja että puolustusmenot on priorisoitava, vaikka sitten muun kustannuksella (52% jo kriisivuonna 2015). Vuonna 1998 kuitenkin 52% vaati puolustusmenojen vähentämistä sosiaalimenojen hyväksi. Totean, että se oli kyllä etenkin loppuvuodesta katastrofaalinen vuosi.

Toisin kuin ennen uskotaan, että venäläiset ovat suuri kansa, jolla on tässä maailmassa aivan erityinen oma tehtävänsä (1993 13%, nyt 64%) eivätkä he ole samanlaisia kuin mikä tahansa muu kansa (1992 80%, nyt 32%).

Putin on ollut suosittu koko kautensa ajan, mutta aluksi hänen suosionsa perustui kansan elintason kohottamiseen, kun taas se nyt perustuu ennen muuta suurvalta-aseman palauttamiseen. Etenkin Krimin kaappaus nosti suosion huippuunsa.

Militarismi on nyt kaikkialla. Televisiossa se tunkee läpi monien ohjelmien, kouluissa nuorisoa militarisoidaan yhä enemmän (Junarmija) ja sodasta on tullut pyhä ja tabujen saartama symboli, jota ei saa arvostella.

Jokainen lienee huomannut niin sanotut ”kuolemattoman rykmentin” kulkueet, joita venäläiset pitävät myös ulkomailla. Näitä on selitelty nimenomaan surun ilmauksiksi, mutta kyllä ne ovat mitä suurimmassa määrin osa sitä ”kehittynyttä militarismia”, josta Gudkov puhuu.

Gudkov näkee tässä kehityksessä oman logiikkansa ja katsoo militarismin kansalaisuskontona (hän ei käytä tätä termiä) olevan reaktiota siihen suureen historialliseen pettymykseen, jota Neuvostoliiton romahdus merkitsi.

Ellei Venäjä muuten ole merkittävä, niin voihan se nyt ainakin kehuskella sillä, että voisi hävittää planeetalta kaiken elollisen, mikä ei ole lainkaan vähäinen suoritus, mitä muuta siitä nyt sitten voidaankin sanoa.

Mutta miten suuressa määrin militarismi merkitsee myös valmiutta ryhtyä sotimaan?

Tämä näyttää olevan kohtuuden rajoissa, tai ainakin vähäisempää kuin voisi kuvitella muiden mielipiteiden perusteella.

Mikäli synnyinmaata pitäisi taas, vuoden 1941 tapaan puolustaa, olisi valmiita menemän rintamalle vapaaehtoisina 21%, kutsuttuna 22%, välttelisi palvelusta 31% ja 26% ilmoitti tähän, etteivät kuulu kutsuntavelvollisten piiriin.

Gudkovin mielestä tämä osoittaa, että vaikka nykyinen propaganda on saanut aikaan kollektiivisen ylpeyden, ei se kuitenkaan merkitse fanaattisuutta ja valmiutta uhrautumiseen.

No, uskonemme sen, ettei lännen puolelta ole odotettavissa hyökkäystä Venäjälle, joten niin kutsuntavelvolliset kuin vapaaehtoisetkin saavat jäädä kotiin.

Levada-keskus ei ilmeisesti edes kehdannut kysyä sitä, miten moni olisi valmis menemään rintamalle, mikäli kyseessä olisi Venäjän puolelta hyökkäyssota. On syytä uskoa, että se porukka olisi todella pieni. Nämä luvuthan koskevat ilmaistuja mielipiteitä eivätkä sellaisia todellisia tapauksia, joissa valtio lähettää miehet ja tarvittaessa naisiakin rintamalle heiltä enempiä kysymättä.

Enpä usko, että Venäjällä olisi varaa sellaiseen missään olosuhteissa. Sen sijaan militarismin suosiminen näyttää olevan Venäjällä se naru, mistä valtion kannattaa vetää, kun se haluaa kansan suosiota.

Nykyinen tilanne, jossa konfrontaatio lännen kanssa on jokapäiväistä elämää, on erinomainen kasvualusta aivan epärealistiselle maailmankuvalle, jota valtion on helppo hyödyntää.

Tuleekin mieleen kysymys, missä vaiheessa nyt aiotaan ryhtyä ns. liennytykseen.

Aikoinaan tarvittiin lopulta 30 vuotta sodasta, ennen kuin mahdotonta voitiin pitää mahdollisena. Mutta kun koville ottaa, niin kaikenlaista tapahtuu, vaikka ei nyt koiraan poikimista tai lehmien lentämistä sanan varsinaisessa merkityksessä sentään.

Poliittinen kysymys mahdollisuudesta ja mahdottomuudesta on joka tapauksessa vain kysymys ajasta ja tarkoituksenmukaisuudesta.

Miten kauan lännen ja Venäjän välinen niin sanottu pakotesota kestää ja mitä sillä tavoitellaan?

Tuskin lännen kannattaa olla erityisesti huolissaan Venäjän hyökkäävyydestä, mutta joka tapauksessa sen kannattaisi olla huolissaan niistä menetetyistä eduista, jotka pakotesota aiheuttaa ja siitä epäterveestä kehityksestä, jota nouseva militarismi ruokkii molemmin puolin.