Suomalaisten
antautuminen
Aiemmin
mainitussa Volobujevin ym. historian oppikirjassa on kuva (maalaus) ”Suomalaisten
antautuminen”, jossa neljä suomalaista nousee kädet pystyssä bunkkerista
lumipukuisten puna-armeijalaisten eteen.
Jälkimmäisistä yhdellä voimme havaita Suuresta
isänmaallisesta sodasta tutun kypärän. Niin sanottua piippalakkia eli budjonovkaa
ei näy kellään.
No, aivan
ilmeisesti osa niistä noin 900 sotavangista, jotka venäläiset talvisodassa
saivat, oli antautuneita, vaikka mitään suuria osastoja ei pakotettukaan
antautumaan, vaikka yritystä toki oli.
Myös suomalaisten
ottamien, talvisodan venäläisten 5700 sotavangin joukossa oli tietenkin
antautuneita, mitäpä syntiä salaamaan. Tämä siitä huolimatta, että virallinen
venäläinen patriotismi on vuosisadasta toiseen toistanut ajatusta, etteivät
venäläiset antaudu.
Sivumennen
sanoen, kun muutama vuosi sitten puhuttiin siitä mahdollisuudesta, että Venäjä
ja Ukraina joutuvat sotaan keskenään, lohkaisi joku, että miten se voi koskaan
päättyä, kun molemmilla puolilla aina sanotaan, etteivät venäläiset antaudu.
Myös ukrainalaisia ajateltiin siis venäläisiksi, vähävenäläisiksi, kuten vanha
termi kuuluu.
Vaikka venäläisiä
vankeja siis oli huomattavan paljon, ei tämä suinkaan todistanut siitä, ettei
venäläinen sotilas olisi ollut urhoollinen. Mannerheimin kerrotaan olleen hyvin
vihainen niille, jotka rupesivat kuvittelemaan, että venäläiset sai antautumaan
hyvin helposti. Itse asiassa he usein taistelivat aivan mielettömissä ja
epätoivoisissa oloissa loppuun asti.
Jatkosodassa
venäläisten ja suomalaisten sotavankien suhdeluvuksi tuli noin 1/20 (64000 vs.
3400 henkeä). Osa suomalaisista kuten venäläisistäkin oli ns. loikkareita.
Sellaisiin suhtauduttiin molemmin puolin hyvin ankarasti ja venäläisillä olikin
huomattavasti aihetta yleisen elämänkokemuksen perusteella olettaa, ettei koko
porukka ole lojaalia. Ajatellaan nyt vaikkapa noita holodomorin kourista
pelastuneita ukrainalaisia.
Koska jatkosodan
alku oli Suomen kannalta hyökkäyksellinen, oli suuri sotavankimäärä
ymmärrettävä asia, mutta silti sen mittasuhteet yllättivät. Suomalaisten suoritusta
myös perääntymisvaiheessa voi pitää paljon onnistuneempana, vaikka ns. paniikkihäiriötä
paikoin esiintyikin. Ottaen huomioon tilanteet, voi vankien vähäistä määrää
vain hämmästellä.
No, suomalaisia
siis antautui talvisodassa. Asia selvä. Ymmärrän hyvin, ettei koululaisille
kehdata liittää oppikirjaan kuvaa, jossa aiheena on ”Venäläisten antautuminen”,
vaikka tämä olisikin paljon kuvaavampaa historiallisen totuuden kannalta.
Oppikirjoilla on oma tehtävänsä eikä se ole isänmaan historian ikävien asioiden
nostaminen esille.
Toisaalta meidän
oppikirjoissamme ei ole vastaavaa kuvaa venäläisten antautumisesta, mihin
lienee hyviä selityksiä. Ensinnäkään meillä ei edes harrastettu tuon kaltaista
historiamaalausta, TK-miesten piirroksia lukuun ottamatta.
Muitakin ilmeisiä
syitä on, mutta en viitsi niitä luetella. Totean vain, että mielestäni on ihan
hyvä, että sellaiset kuvat puuttuvat. Pärjäämme kyllä ilman niitäkin.
Mutta itse
Volobujevin kirja on mielestäni aivan kelvollinen, pienistä omituisuuksistaan
huolimatta. Kannattaa todeta, ettei siinä ole taruja Suomen provokaatioista,
suurvaltojen juonista ja massiivisesta avusta, ei Viipurin valtaamisesta
rynnäköllä eikä Suomen antautumisesta.
Kirjassa
todetaan vain, että taistelu oli vaikea, mutta ylivoima oli venäläisten
puolella.
Taide on sitten
taidetta ja mieleen tulee vanha faabeli, jossa mies ylpeänä osoitti leijonalle
patsasta, jossa ihminen tappaa leijonan.
Leijona, jolla
oli puhelahja, vastasi tähän, että mikäli leijonilla olisi kuvanveistäjiä, he
veistäisivät sellaisia patsaita, joissa leijona tappaa ihmisen.
Nykyisenä
maailmanaikana toki tulee mieleen, että olisi jo aika lopettaa taiteileminen
tuosta aihepiiristä. Leijonia tarvitaan täällä siinä kuin ihmisiäkin.
Tappaminen sen sijaan on syytä korvata ehkäisyllä, mikäli populaatioita on
pidettävä kurissa.
Vanhalla Venäjällä oli erityinen taistelumaalarien ammattikunta. Heihin kuului myös suomalainen Hugo Backmansson, joka taisi olla lopulta lajinsa ylin edustaja Venäjällä ja toimi tehtävässä vähän aikaa myös vallankumouksen jälkeen.
VastaaPoistaItsenäisessä Suomessa ei tällaista ammattikuntaa ollut eikä sen vaatimaa koulutusta enää annettu. Backmansson maalasi kuitenkin lukuisia sotilaiden muotokuvia sikäli kuin pohjoisen Afrikan maalaamiselta ehti.
Hänellä oli myös oikea upseerikoulutus ja jossain vaiheessa hän kai toimi myös RKP:n Pietarin paikallisosaston puheenjohtajana. Aika persoona!
Jatkettiinkohan Neuvostoliitossa ihan taistelumaalarien kouluttamistakin?
Штурм Выборга. V Kiparskin teoksessa Suomi Venäjän kirjallisuudessa on kuva P.Sokolov-Skaljin maalauksesta Rynnäkkö Viipuriin. Parempi kerta rutina kuin ainainen natina lienee teoksen viesti jälkipolville...
VastaaPoista"Itse asiassa he usein taistelivat aivan mielettömissä ja epätoivoisissa oloissa loppuun asti."
VastaaPoistaVarsinkin, jos oli selän takana komissaari nagan kourassa varmistamassa lojaaliuden.
Noh, kyllähän venäläiset olivat urhoollisia ja sitkeitä itärintamalla, kun oli selvinnyt, että saksalaiset tulivat tuhoamaan ja orjuuttamaan.
Oli niin paljon mukavampaa, että orjuuttaja oli gruusialainen pappiskokelas.
VastaaPoistaOlihan se, kun luvattiin hienoa paratiisia tulevaisuudessa kunhan kestätte nämä hetken vaivat sekä verrattuna siihen, että tarjottiin orjuutetun ali-ihmisen osa. Hitlerin vapaamuotoiset "pöytäpuheet" venäläisten tulevasta osasta olivat varsin kylmääviä ja Hitler varsin tyhmästi osoitti 1941 venäläisille, että tarkoitus ei ollut tulla vapauttajana.
Poista