Sankariuden ongelmia

Sankarit ajassaan

Hesari selostaa tänään sankarien riemukasta kotiinpaluuta. Koko maahan olikin jo tullut hulluksi, kun sen potkupalloilijat olivat kukistaneet ihan oikean vastustajan, pienen, mutta pippurisen Liechtensteinin.

No, onhan tuo kansallinen itsetunto tainnut jo aika pohjamudissa rypeä, kun mikä tahansa voitto kenestä tahansa tuntuu jo sen luokan sensaatiolta, että siitä kannattaa kokonaan tolkkunsa menettää ja mennä vaikkapa kiipeilemään patsaiden päälle ja huutaa niin kovaa kuin ikinä pystyy.

Mitäpä sanoakaan, tuo valtava kansallisen (?) riemun purkaus riittää todistamaan sen, että ne, jotka sen saivat aikaan, ovat sankareita. Suurelle osalle kansaa he ovat antaneet jotakin korvaamatonta. Heihin on ollut hyvää ja riemullista samaistua.

Mitä olivatkaan suomalaiset vielä äsken? -Eivät mitään. Entä mitä he tahtoivat? Olla jotakin. Näinhän apotti Sieyès kirjoitti vuonna 1789, muutettavat muuttaen.

 Ilmassa on taas eräänlaisen suuren vallankumouksen tuntua. Vielä vähän matkaa kun mennään, vaihtavat ensimmäiset ja viimeiset paikkaa kuin viimeisellä tuomiolla ikään. Apokalyptisiin näkyihin on tästä enää vain askel ja ehkä niitä jo nähdäänkin.

No, Liechtenstein nyt on vain Liechtenstein, ei enempää eikä vähempää. Luulen, että edessä saattaa olla vielä Andorran ja San Marinonkin kaltaisia titaaneja ja silloin jo otetaan miehestä mittaa. Moni saattaa palata kentältä pahoilla mielin ja vaikkapa polvi revähtäneenä. Onneksi heitä ei enää sinne jää.

Muistan, miten aikoinaan meidänkin pihassamme pelattiin potkupalloa, kuten myös jääpalloa ja -kiekkoa sekä sisällä sitten shakkia ja tammeakin. Voittajahan siinä aina riehaantui kukkoilemaan ja oli olevinaan muita parempi, kun kerran oli asian tavallaan osoittanutkin. Hävinnyt taas usein suuttui.

Ei siinä oikein auttanut edes aikuisten jankkaus siitä, että joka leikkiin ryhtyy, saa sen myös kestää. Yhtä heikko teho oli sillä lorulla, jonka mukaan se on ihan löpö, joka leikistä suuttuu. Ellei häviäjä olisi mieltään pahoittanut, ei voittajankaan suoritus olisi ollut minkään arvoinen. Leikissähän juuri katsottiin, kuka pääsee juhlimaan ja kenelle taas jää musta pekka häpeällisesti kouraan.

Leikin idea on siis jo sinänsä äärimmäisen epätasa-arvoinen, etten sanoisi epädemokraattinen: toinen voittaa ja toinen taas häviää. Koska häviämiseen aina luonnostaan liittyy mielensä pahoittaminen, ihmettelen, miten tällaisen toiminnan salliminen on nykymaailmassa ylipäätään mahdollista.

Itse asiassa noista voittojen ja tappioiden sarjoista, joita kunnian kentillä saavutetaan ja kärsitään, kehittyy aivan selvä hierarkia: jotkut ovat parhaista parhaita ja jotkut taas huonoista huonoimpia.

Olen huomannut, että tällaista ei ole enää aikoihin pidetty sivistyneessä yhteiskunnassa hyväksyttävänä ja että kaikkein edistyksellisimmät aatevirtauksemme ovatkin esittäneet hierarkioiden määrätietoista hävittämistä.

On jotakin pahaenteisen synkkää siinä, että edistyksellisen lehdistömme keihäänkärki repii sivunsa juhliessaan sankarien paluuta eikä sen sijaan omista sanaakaan runnellun, pienen Liechtensteinin onnettomuudelle.

Kuitenkin kyseessä oli Daavid, joka uljaasti taisteli Goljatia vastaan. Mikäli lingottu kivi ei tällä kertaa sattunut osumaan, kuten useimmiten kai onkin tuomittu käymään, ei urhoollisen taistelun merkitystä sovi vähätellä. Voi sieltä vielä tulla täysosumakin, Jumalan avulla.

Luulen, että vähintä, mitä lehden olisi tasa-arvon vuoksi pitänyt tehdä, olisi ollut omistaa yhtä paljon palstatilaa myös liechtensteinilaisille ja ottaa osaa heidän suruunsa ja ahdistukseensa.

Meidän nykysankariemme korskea juhlinta tuo nyt mieleen sen, miten työläisten ja talonpokien puna-armeijaa juhlittiin Leningradin voitonparaatissa keväällä 1940.

Voittohan oli voitto, vaikka sitä jouduttiinkin juhlistamaan omassa, eikä vieraassa pääkaupungissa, kuten tarkoitus oli ollut. Omat olivat taistelleet sankarillisesti ja kärsineet hirmuisesti. Vihollisen kärsimyksiä sen sijaan pidettiin ansaittuina, sillä juuri niitähän oli pyrittykin aikaan saamaan.

Monenlaisia ajatuksia tulee mieleen tänä riemun päivänä, jolloin suomalaista sydäntä pakahduttaa ylpeys omista sankareista.

Onhan se hieno tunne, mutta kestääkö se eettisen arvioinnin ja jos niin miksi? Eikö meilläkin olisi, itämaiseen tapaan, syytä pidättyä tolkuttomasta rähinästä, kun tällaisia voittoja saamme ja sen sijaan kumartaa aina syvään vastustajalle, osoittaen kunnioitusta hänen oikeutetulle pyrkimykselleen ja urhoollisuudelleen?

Vai olisiko tällaiset leikit kiellettävä nykyaikaan sopimattomina, kun on osoittautunut, ettei niitä kuitenkaan osata tarpeellisella arvokkuudella harrastaa, kuten aikuisten pitäisi.

Vai onko lapsellisuus ja suoranainen barbaria arvo sinänsä…?