Veljeyttä ei hankita, vaan peritään

Veljeyden variaatioita

Vapauden ja tasa-arvon ohella keksittiin Ranskassa aikoinaan vannoa myös veljeyden -fraternité- nimiin.

Kuten on usein todettu, vapaus ja tasa-arvo ovat asioita, joita voi vain osittain, mutta ei koskaan täysin sovittaa toistensa kanssa yhteen eikä veljeydellä puolestaan ole mitään empiiristä sisältöä.

Mitä tahansa voimme nimittää veljeydeksi, alkaen pyyteettömästä lähimmäisen auttamisesta aina ns. veljelliseen apuun eli pyytämättä suoritettuun aseelliseen puuttumiseen saakka.

Veljeyssuhteet ovat hyvin läheisiä ja siksi niissä erityisen paljaana ilmenee myös viha, jos niin sattuu käymään. Kainin ja Abelin suhde toistuu joskus myös ns. veljeskansojen välisenä. Veljessodat ovat poikkeuksetta verisempiä kuin muukalaisia vastaan käydyt.

No, mitä nyt tulee tähän käynnissä olevaan Itä-Ukrainan konfliktiin, toimii se lähinnä säästöliekillä, mutta sen vaikutukset ovat sitäkin suuremmat, koska toiminta on pitkäkestoista. Kysymys ei enää voi olla vain hairahduksesta. Vakain tuumin tässä ollaan liikkeellä.

Kovin moni ei näy odottavan suuria siitä sovittelusta, joka nyt ollaan käynnistämässä. Putin varmaan mielellään irtautuisi koko hommasta, mutta ei voi sitä tehdä menettämättä kasvojaan. Izborskin klubi puolihulluine änkyröineen tulee taatusti järjestämään ikävyyksiä, jos sotilaallisella mahdillaan kerskaillut Venäjä nyt lähteekin leikistä.

Kaipa Putin nyt sitten jää historiaan sinä miehenä, joka menetti Ukrainan.

Lenin joskus pilkkasi niitä, jotka syyttivät häntä Suomen menettämisestä ja selitti, etteivät bolševikit voineet Suomea menettää, kun sitä ei koskaan heillä ollutkaan.

Ukrainan kanssa kävi toisin. Kyllä se taas takavuosina oli jo aika selvästi Venäjän taskussa, mutta sitten kaikki muuttui. Muutos tapahtui siitä huolimatta, että molemmilla kansoilla oli ja on hyvin merkittäviä yhteisiä intressejä, perinteistä puhumatta.

Putinin suuri ajatus Euraasian liitosta on jäämässä ja kaiketi jo jäänyt pelkäksi haavekuvaksi. Kaikki kammoksuvat sen kaltaista Venäjää, joka nyt pitää peliään Itä-Ukrainassa. Joku taannoin lohkaisikin, että Putinille pitäisi antaa kunniamerkki Ukrainan kansan yhdistämisestä. Siinä asiassa hänen ansionsa ovat kiistämättömät.

Jäätynyt konflikti on aikamme merkittävä innovaatio ja tiedämme jo, että sellaiset voivat jatkua vuosikymenestä toiseen ja kenties jopa vuosisatoja. Ajatelkaamme nyt vaikkapa Kyprosta.

Jokainen vuosi lisää tätä konfliktia on omiaan kasvattamaan osapuolia eroon toisistaan. Kansakunnan rakentaminen tarvitsee konfliktia kuin auto polttoainetta.

Tämän huomaa Kiovassa kaikkialla.

Kansallinen Ukrainan historian museo maalauksellisella paikallaan Antinrinteen (Andrejevski spusk) harjalla on täynnä erilaisia ammuksia, joita tuskin on tuotettu Itä-Ukrainassa, vaan luultavimmin hieman kauempana. Tuhatvuotinen historia ei siellä pääty arkiseen nykypäivään, vaan silloin se vasta repeääkin avoimeksi sodaksi, jossa ns. veljeys näkyy nurjalta puoleltaan.

Kiova kunnioittaa yhä ja kai entistä hartaammin niin Vladimir Suurta, jonka patsas on korkealla harjulla, kuin myös Jaroslav Viisasta ja muita Venäjälläkin palvottuja esi-isiä. Apostoli Andreas Ensinkutsuttu (Andrei Pervozvanni) on koko Venäjän suojeluspyhimys, koska hänen kerrotaan siunanneen Kiovan vuoria.

Andreas on saanut lainata nimensä Venäjän laivaston suurimmille taistelulaivoille, hänen vinoristinsä on laivaston lipussa ja hänen nimeään kantava kunniamerkki on Venäjän korkein. Ja kuitenkin hänen nimensä liittyy nimenomaan Ukrainaan, Kiovaan.

Andreaksen ja myös Krimillä kastetun Olgan sekä aakkosistaan tunnettujen Kyrilloksen ja Methodioksen patsaat lähellä Mikaelin luostaria, korostavat nyt itsenäisen Ukrainan aikana sen vanhoja perinteitä.

Uuteen arvoon on tainnut nousta myös jo 1800-luvulta periytyvä Ukrainan hetmanin, Bogdan Hmelnitskin patsas lähellä Sofian, Pyhän Viisauden kirkkoa.

Toisaalta Hmelnitski on problemaattinen tapaus. Hänhän se juuri solmi sopimuksen Moskovan kanssa vuonna 1654, jota sitten ruvettiin pitämään noiden kahden kansan jälleenyhdistymisen toteavana traktaattina.

Merkkivuoden kunniaksi Hruštšov sitten vuonna 1954 lahjoitti Ukrainalle Krimin, jota jo viimeinen hetmani, Pavlo Skoropadski oli vaatinut kansalleen. Hetmanien historia onkin nyt nostettu Kiovassa korkealle.

Antinrinteen alla sijaitseva idyllinen Podilin kaupunginosa on sekä ukrainalaisten ylpeydenaiheen, Slaavilais-kreikkalais-latinalaisen akatemian kehto että muun muassa hetmanaatin museon sijaintipaikka.

Museo sijaitsee pienehkössä talossa, jota pidetään Ivan Mazepan talona. Mazepahan oli se hetmani, joka liittoutui meidän eli siis Kaarle XII:n kanssa ja josta lordi Byron sittemmin kirjoitti kuuluisan runoelmansa.

Kyseessä oli siis romanttinen sankarihahmo vailla vertaa, vaikka hänen nimensä tarkoittaa pölkkypäätä.

Mazepa nauttii arvostusta myös muista kuin sotaisista pyrkimyksistään, jotka Poltavassa valitettavasti kärsivätkin pahan tappion. Hetmanien museossa hänelle on varattu epiteetti ”Ukrainan suuri hetmani”. Bogdan Hmelnitski taas on ”Ukrainan valtakunnan arkkitehti”. Pilip Orlik on ”Ukrainan ensimmäisen perustuslain tekijä” ja Pavlo Skoropadski -Mannerheimin rykmenttitoveri- on yksinkertaisesti ”Viimeinen hetmani”.

Museon henki, joka on kohdettaan syvästi arvostava, ansaitsee huomiota. Neuvostoaikana hetmanit olivat, veljellisesti tulkittua Hmelnitskiä lukuunottamatta, petturin maineessa. Skoropadskia (erään aiemman samannimisen hetmanin jälkeläistä) nimitettiin saksalaisten sätkyukoksi ja Mazepan nimeä suorastaan kirottiin kirkoissa aina pääsiäisen tienoilla.

Kun Uudenkaupungin rauha solmittiin, tuli siitä tavallaan, muodollisesti ikään kuin sovintorauha, kun se sisälsi huomattavat korvaukset, joita ei maksanut hävinnyt Ruotsi, vaan voittanut Venäjä.

Kun se oli maksanut saamistaan uusista alueista, voitiin tapahtunutta pitää myös kauppana, joka velvoitti molempia osapuolia tyytymään osaansa. Kuitenkaan Pietari ei suostunut mazepalaisten armahtamiseen. Kiinni saadut teloitettiin äärimmäisen julmasti.

Mutta nyt ovat etumerkit muuttuneet. Se, mikä kerran oli rikollista separatismia, on nyt ihanteellista isänmaallisuutta.

Tämän valossa tuntuu hätkähdyttävältä lukea Mikaelin luostarin seinällä olevan, valtavan Itä-Ukrainan sodassa kaatuneiden gallerian olevan valtakunnan yhtenäisyyden puolesta kuolleiden muistoksi. Siis separatismia vastaan taistelleiden…

Näinhän se historia etenee.