Ars moriendi
Ostin joskus
Tallinnasta Nigulisten kirkosta jonkin keskiaikaisen kuolinoppaan (ars
moriendi), jota nyt ei tunnu millään löytyvän yhä karttuvan
kulttuurikerroksen alta.
Joka tapauksessa
kyseessä oli opus, joka kertoi omalle ajallemme varsin epätyypillisestä huolehtimisesta
ihmisen viimeisistä hetkistä ja hänen saattamisestaan tuonilmaisiin.
Itse muistan
isoisäni, ukko-Kustin kuoleman, jota voi nimittää hyvin valmistelluksi ja
suoritetuksi.
Olin 9-vuotiaana
pikkupoikana jotakin leikkimässä hänen lähellään, kun hän äkkiä kaatui ja
äänteli jotakin omituista.
Juoksin tietenkin
hälyttämään vanhemmat ja niin saatiin ukko sänkyyn, jossa hän sitten viettikin
puolisen vuotta halvaantuneena. Ymmärrettävää sanaa ei suusta juuri tullut.
Jotakin yritettiin tulkita.
Sehän oli
kuolinvuode, kuten kaikki ymmärsivät ja niinpä siihen suhtauduttiin
asianmukaisella hartaudella. Me lapset kävimme veisaamassa virsiä, mikä
kuolevaa suuresti viihdytti ja aiheutti aina välillä hymyntapaisen.
Mummo sen sijaan
taisi saarnata ukko-rukalle Vanhaa testamenttia ja se sai hänet joskus
yrittämään vielä ylösnousua, jotta olisi saanut kiusanhenkeä kepitettyä. Mutta
turhaahan se oli. Siinä vain sai vielä haukut sopimattomasta suuttumisestaankin.
Eipä auttanut kuin nöyrtyä.
Kun henki sitten
oli paennut, järjestettiin hautajaiset ikivanhaan tapaan. Setäni, joka oli
opettaja, hallitsi seremonialliset asiat. Vainaja pantiin avoimessa arkussa pihalle,
jossa tie oli siroteltu kuusenhavuin. Omalla hevoselle vietiin sitten kirkkoon,
siellä siunattiin ja hautuumaalle haudattiin.
Lasten ikimuistoiseksi
mielihyväksi kuului hautajaisateriaan sitten vielä pari isoa astiallista jäätelöä.
Se oli tehty erikoistilauksesta, ei sellaista ollut talvella missään nähty. Oli
se aikamoinen tapahtuma.
Puolen vuoden
makaaminen sängyssä kaikkine hygieniaongelmineen ei tietenkään ollut mikään
mukava juttu, mutta siinäpä sitä sai pehmeän laskun kuolemaan. Porukkaa kävi
katsomassa ja yritti kommunikoida. Virsiä siis veisattiin jatkuvasti. Lähdöstä
ja hyvästelyistä ei puuttunut henkeä eikä yritystä.
Ja ukon myötä muuttui
myös kaikki. Silloin meni majan majoille talon vanha ja taantumuksellinen
henki. Seuraavana vuonna taloon ilmestyi vesijohto ja sisävessa ja parin vuoden
kuluttua peräti keskuslämmitys. Ja nuori isäntä piti oikein kesäloman ja
hurautti heinänkorjuun jälkeen autollaan katsomaan Lappia ja Pohjois-Norjaa.
Uudet oli meiningit nyt talossa.
Dementoituneen
mummon peijaiset olivat sitten monen vuoden kuluttua aika lailla vaatimattomammat,
mutta huomioitiinpa vielä nekin varsin suurella joukolla ja asianmukaisella kestityksellä.
Puheista kävi ilmi, ettei mummo aina ollut ollut dementoitunut, mikä oli meille
nuorille tärkeä asia ymmärtää.
Kaiken kaikkiaan
hautajaiset vielä 60-luvullakin olivat tärkeät juhlat, eikä mikään omaisten
parissa tapahtuva salainen rituaali. Usein siellä itkettiin ihan avoimesti ja
sellaiseenhan joukkosuggestio suorastaan yllytti. Vainajilla oli noin
kuvaannollisesti sanottuna syytä tyytyväisyyteen.
Albert Camus’n Rutto-romaanissa
muuan katkerimmista ruton tuomista asioista on, että ruumiinvalvojaiset ja
hautajaiset kielletään. Ihmisten hautaaminen muodostuu lopulta äärimmäisen
karuksi kuoppaamiseksi. Moinen loppu on kauhistus ihmisille, jotka ovat
tottuneet viihtymään läheistensä seurassa ja tuntemaan itsensä tärkeiksi.
Meillähän
koronavirus ei taida tässä suhteessa enää kovin paljon muuttaa. Muutos äärimmäisen
rationaaliseen ja hygieeniseen, sosiaaliseen atomisoitumiseen on jo tapahtunut ilman
sitäkin. Juhlia, siis surujuhlia, järjestetään vain joidenkin poikkeusihmisten
kunniaksi.
Toisenlaisesta
kulttuurista saapuneille meikäläinen lähtö saattaa olla kammottava ja alentava
kokemus. Sen sijaan, että saisi maata kotonaan suvun itkettävänä viimeisiä hetkiään
viettämässä, riistetään ihminen jonnekin hotelliin, jossa hän nääntyy letkuissa,
touhuavien, valkotakkisten tuntemattomien keskellä.
Sieltä sitten
jossakin vaiheessa luovutetaan valmis tuote eli pakattu vainaja, joka viedään
sovitusti siunauspaikalle ja hoidetaan sieltä aikanaan sinne, minne pitääkin.
Onhan näissä
erilaisissa lähtömenoissa puolensa ja puolensa, mutta kyllä entisajan
meiningissä oli enemmän mukana aitoa välittämistä ihmisestä. Sillä ei ollut
niin paljon väliä kuolipa tämä nyt viikkoa ennemmin tai myöhemmin.
Moni kuuluu jo
nykyään kieltäytyvän kuolemisesta sairaalassa, vaikka tämän järjestäminen on
omaisille hyvin rankkaa. Saattaa se kuitenkin olla se inhimillisempi vaihtoehto,
mikäli omaisilla on voimia ja halua huolehtia. Se voi olla myös palkitsevaa, näin olen
kuullut.
Näin
kulkutautiaikana moinen ei toki sovellu yleisemmin noudatettavaksi. Sehän on
yksi noista ruton vitsauksista. Tulipahan vain mieleen.
Puolensa ja puolensa. Eipä se olisi kiva olla kotona, jossa joku löhöilisi kuolemaa tehden, olipa sängyssä sitten itse tai joku lähimmäinen. En pidä kuoleman ulkoistamista ollenkaan pahana, mutta kuoleman unohtamista pidän sen sijaan aikamme ongelmana. Siihenhän tämä laumahysteria perustuu, meillä vanhoilla kääkillä ja muilla raihnaisilla on tapana kuolla aikanaan ja nyt tätä ikiaikaista oikeutta ollaan eliminoinassa, pois mielestä, pois näkyvistä. Syyksi ilmoitetaan tehohoitopaikkojen mahdollinen loppuminen. Eikö se olisi halvempaa hankkia vaikka tuhat tai kymmenen tuhatta tehopaikkaa, kuin panna yhteiskunta konkussiin. Järjen käyttö vain on hysterian aikana näköjään kielletty
VastaaPoista"Syyksi ilmoitetaan tehohoitopaikkojen mahdollinen loppuminen. Eikö se olisi halvempaa hankkia vaikka tuhat tai kymmenen tuhatta tehopaikkaa, kuin panna yhteiskunta konkussiin."
PoistaEnsiksikin ihmishenkien pelastaminen ja yhteiskunnan konkurrsi eivät ole yhteismitallisia. Tämä on arvokysymys.
Toiseksi, ei noita tehohoitopaikkoja polkaista kymmeniä tuhansi tuosta vaan: keuhkokoneita ei ensiksikään oole Suomeen saatavissa, toiseksi tehohoitolääkäreiden ja -sairaanhoitajien koulutus on pitkä prosessi. Nykyiset paikat (400) voidaan enintään nostaa noin 1200.
Sen vuoksi hallitus on oikeassa: pidetään vakavien tapausten käyrä niin latteana, että nuo paikat riittävät "vuorollaan" kaikille vakaville tapauksille - joiden joukossa voi olla nuoriakin.
Kun Johannes Paavali II eli viimeisiä aikojaan, häntä hoidettiin roomalaisella klinikalla, mutta kun tilanteen lopullisuus oli selvinnyt, hän ilmoitti haluavansa Vatikaaniin ja sanoi, että "Paavit eivät kuole sairaalassa".
VastaaPoista> Omalla hevoselle vietiin sitten kirkkoon
VastaaPoistaValamon Luostari (Heinävedellä) viljelee vuokramaita. Vuokrasopimuksessa on, ainakin ennen oli, sellainen pykälä, että pellon omistajalla pitää olla hevonen siltä varalta, että joku munkeista kuolee, sillä arkku pitää kuljettaa hevosella.
Hautajaisissa olen huomannut, että mitä kaukaisempi sukulainen sitä kuuluvampi itku. Ne, jotka ovat asuneet edesmenneen kanssa viime hetkille asti, paremmin ymmärtävät kuoleman luonnollisena asiana.
Hauska, että anonyymi otti tuon puheeksi. Minä olen/olin tuo vuokraviljelijä ja veli Kristoforos (myöhemmin piispa Ambrosius) kyseisen vuokrasopimusehdon laatija: "Aina munkit on haudattu hevosille".
PoistaLisää tässä:
https://ilmarischepel.livejournal.com/1926.html
(Vuosikymmeneni Valamossa)
Riippumatta epidemiatilanteesta näkyy Suomen historioitsijakunnasta poistuneen viime aikoina ainakin kaksi henkilöä: Arwidssoniin erikoistunut Olavi Junnila sekä todella merkittävän tuotannon laatinut Max Engman.
VastaaPoistaOnko arvon blogistin tartunta todettu vakavaksi? On jutut menneet niin kuolinperäisiksi. Jo olisi aika saada taas jotain henkevää, ajatuksia antavaa ja tulevaisuuden uskoa luovaa!
VastaaPoistaNo ei hyvänen, aika. Minähän paranin. Muuten vain ajankohtaisen tuntuinen aihepiiri.
PoistaTimolle ja vaimolle onnittelut. Tehän olette ensimmäisiä suomalaisia, joilla nyt on "laumaimuniteettia"!
PoistaKiitos, eiköhän tätä porukkaa ala olla jo pilvin pimein.
PoistaNo, hyvä, hyvä! Enkä minä niin blogistin, vaan itseni takia kyselin! Vaaksan verran tylsempi olis aamu, jos Vihavainen kualis, heh!
Poista"Meillähän koronavirus ei taida tässä suhteessa enää kovin paljon muuttaa. Muutos äärimmäisen rationaaliseen ja hygieeniseen, sosiaaliseen atomisoitumiseen on jo tapahtunut ilman sitäkin."
VastaaPoistaTaas yksi kulttuurimme sairauden oirekuva, joita blogistimme tuo esiin. Ei tässä enää koronaa tarvita, hautausta vaille valmista.
Blogin ehdottomaksi lopuksi: Marco Beasleyn sekä Christina Pluharin upea "Bisogna morire" (pakko kuolla):
VastaaPoistahttps://www.youtube.com/watch?v=wpAxBZSXW28
Erinomainen!
PoistaMyös Bellman oli todellisia alan miehiä. Esim. tämä: https://www.youtube.com/watch?v=CbzFbioQYQ0
Etelä-Pohjanmaalla maatalon isännän kuoltua, oli tapana kuljettaa ruumisautolla vielä kerran kotikylän läpi. Ja kodon kohdalla hautajaissaatto pysähtyi hetkeksi. Saatettiinpa kantaa arkku vielä tupaankin, ja veisata virsi pari. Ja raitilla saattoa vastaan kävelevä kulkija pysähtyi ja otti lakin päästään kunnes olivat menneet ohi. Näin vielä 1990-luvun alussa. Kauniita tapoja.
VastaaPoistaEi kuolemakaan ole aina pahin kohtalo. Oma edesmennyt sukulaiseni sanoi useamman kerran pitävänsä pahempana jäämistä halvaantuneeksi. Se on kauhea kohtalo olla ehkä vuosikausia liikuntakyvyttömänä.Pahin pelko toteutui hänen kohdallaan mutta keuhkokuume parin viikon päästä uskallan sanoa armahti.
VastaaPoistaToki noin on, mutta nyt on vertailtu talouden kestävyyttä ja sellaisten vanhusten elämää, jotka elävät (omasta miesletään) hyvää elämää, jota voisi olla edessä kymmenkunta vuottakin, jos sitä ei katsottaisi talouselämälle liian suureksi rasitukseksi.
PoistaNiille, jotka kärsivät pitäisi olla oikeus euthanasiaan omasta aidosta ja vakaasta tahdostaan.
40v kriisin ytimeksi joku tiivisti ymmärtää elämänsä rajallisuus. Olen samaa mieltä. Googletin aihetta kuoleman pelko ja osuin parantumatonta syöpää sairastavien blogeihin. Siellä on todella karuja tarinoita. Elämä ei tunne oikeutta eikö kohtuutta.
VastaaPoistaTuntuu epätodelliselta kun ihminen joka viikko sitten kirjoitti vielä pitkän päivityksen ajatuksistaan onkin yhtäkkiä poissa. Vaikka some aikakautta usein moititaan niin kirjoittajat ovat tehneet suuren työn. Noita blogeja voi lukea ymmärtääkseen mitä tuntuu olla vakavasti sairas ja saada tietää kuolevansa sairauteensa. Miltä tuntuu olla kun elinaikaa on ehkä viikkoja. Mutta vaikka kuulostaisi tekopyhältä niin myös sen kuinka pienet arkipäiväiset itsestään selvyytenä pidetyt asiat ja ilot ovatkin lopulta tärkeimpiä.
Olin aikaisemmin liiankin tyytymätön elämääni mutta nuo kirjotukset herättivät huomaamaan taas elämän pienet ilot. Elämästä on otettava irti se minkä saa vaikkei parantumattomasti sairas olisikaan. Kun se on kuitenin rajallinen. Mitään vastauksia kuoleman suhteen ei ole kenelläkään jos ei oteta mukaan Raamattua. Mihinkään höpötyksiin rajan takana käymisestä en usko. Sen verran kristittyä minussa on että uskon Raamattuun jonka mukaan rajan takaa ei ole paluuta eikä sieltä vaikuteta tämän maailman asioihin.
Kuolema on arkipäiväinen asia mutta silti se on yksi suurimpia tabuja. Mutta minusta jokainen täysijärkinen ihminen miettii sitä joskus. En hyväksy ajatusta kuolevaisuudestani ja ajatus kuolemasta herättää minussa puhdasta kauhua. Olen halunnut uskoa minulla olevan kristillinen vakaumus mutta se murenee tuon puhtaan pelon edessä. Silti takerrun siihen kuin pelastusrenkaaseen. Mitä hautajaisiin ja hautamuistomerkkeihin tulee niin ne ovat omaisia varten.