Kun sanat olivat vapaita

Vangitut sanat

 

Aikoinaan minulla oli työhuoneessani kirja nimeltä Venäjän sanakirjojen ulkopuolelta (A. Flegon, Za predelami russkih slovarej https://www.twirpx.com/file/565856/ ). Usein venäläiset vieraat halusivat vilkaista, mitä sellaisessakin kirjassa mahtoi olla.

Sen jälkeen seurasi aina samanlainen reaktio: lukija räjähti hillittömästi nauramaan, hakkasi polviaan ja pyyhki silmiään ja pyysi saada ostaa kirjan, ihan hyvään hintaan, vaikka rahat olivat vähissä. Kirjassa oli jonkinlainen korvaamaton aarre, jonka kaltaista ei tainnut olla missään muualla.

Kirjaa en voinut myydä koska se ei ollut omani, mutta kun sen säilytin, saattoivat myös yhä uudet vieraat saada tuon mainion kokemuksen. Opin jopa suosittelemaan sitä, jos tuntui siltä, että tunnelma sitä edellytti. Nythän kirja jopa löytyy ilmaiseksi verkosta, mutta tuohon aikaan se oli kurkistus kiellettyyn todellisuuteen.

Venäläinen slangi tai pikemminkin slangit, jotka kuuluvat muun muassa erilaisille vanki- ja rikollisryhmille, ovat tunnetusti oma maailmansa, mutta en puhu nyt lainkaan siitä. Niiden sanasto on usein kaikille ulkopuolisille käsittämätöntä ja haluaa juuri sellaista ollakin.

Flegonin kirjan todellinen aarre ja ilmestys olivat tavalliset, aivan ymmärrettävät sanat, joita venäläiset ihmiset olivat kuulleet, mutta eivät koskaan nähneen kirjoitettuina. Sellaisia olivat tietenkin seksiin liittyvät termit, mutta myös ihan tavalliset ruumiintoimintoihin ja ruumiinosiin liittyvät nimitykset. Edes sanaa pylly ei kannattanut etsiä suuristakaan sanakirjoista, ei myöskään ulostamista.

Tämä ei itse asiassa ollut pelkästään Neuvostoliitolle ominainen asia. Meilläkin tehtiin suuri ero painokelpoisten ja –kelvottomien sanojen välillä. Sama koski julkista esitystä yleensä. Olisi ollut hirveää kuulla vaikkapa teatterissa tai radio-ohjelmassa jokin sopimaton sana.

Kaikella oli paikkansa ja säädytön puhe kuului jätkien suuhun ja hollitupien ilmapiiriin.

Radiolla oli aivan erityinen roolinsa suomalaisen puheilmaisun kehittäjänä ja sen tason kohottajana. Kaiken kaikkiaan sillä ymmärrettiin olevan nimenomaan sivistystehtävä ja se yhdisti eri murrrealueiden usein veteliä ja puolivillaisia puheenparsia hyväksi normaalisuomeksi. Teatteriakin pidettiin aikoinaan sivistyslaitoksena. Sekin käytti esimerkillistä kieltä.

Kuten tunnettua, kiroilu ja säädyttömät ilmaisut löivät sitten itsensä läpi 1960-luvun julkisuudessa ja moni vähälahjainen esittävän taiteen toimihenkilö näyttää yhäkin luulevan niiden käyttämisellä olevan jotakin erityistä arvoa sinänsä, ainakin, mikäli kokonaisuuteen lisätään vielä mölyävä ääni.

Aikoinaanhan tällainen uusi esittämisen kulttuuri niin sanotusti pelotti poroporvaria (epatage) ja rahvaanomaisuuden vallankumous teki oman osuutensa kulttuurin tason madaltamisessa, kun esikuvia ruvettiin etsimään alhaalta eikä ylhäältä.

Venäjällä tämä prosessi tapahtui myöhemmin kuin lännessä. Neuvostoliitto oli, Valdemar Melankoa lainatakseni, esifreudilainen yhteiskunta. Siellä oletettiin ihmisten mielikuvituksenkin olevan puhdas ja alitajuntaan kuuluvat iljetykset isänmurhasta promiskuiteettiin pyrittiin kaikin mokomin sinne myös telkeämään.

Itse asiassa asialla taisi olla paljonkin käytännön merkitystä. Neuvostoaikana, ennen sen kunniatonta loppua, sikäläisille ihmisille oli normaalisti ominaista jonkinlainen viattomuus ja myös sellaisen olettaminen –praesumptio innocentiae. Asia heijastui jopa ihmisten fysionomiassa. Ei se ollut pelkkää tyhmyyttä, jos sitä lainkaan.

Tuo aika on ollutta ja mennyttä. Moderni länsimainen kulttuuri kaikilta osiltaan on myös nykyisen Venäjän arkipäivää. Myös sikäläinen televisio pyrkii kaikin tavoin tekemään ihmisiä tyhmemmiksi ja karkeammiksi ja tietysti siinä myös onnistuu.

Taikka ei nyt ihan. Nykypäivälle on nimenomaan juuri täällä, Venäjän länsipuolella tyypillistä aivan hillittömäksi paisunut sanamagia, jota Venäjällä ei ole. Läntisestä maailmasta ei taida edes löytyä sellaista takapajuista tai muuten itseään riistettynä pitävää etnistä ryhmää, joka ei vaatisi, että sen nimi on muutettava. Entiseen nimeen kun näet on kasaantunut niin paljon ikäviä asioita…

Tästä muistankin, miten Neuvostoliitossa aikoinaan loukkaannuttiin suomen kielen sanasta neukku, jonka jotkut tuon valtion ja sen suuren ja mahtavan ideologian ystävät olivat keksineet välttääkseen puhumasta venäläisistä, mikä olisi ollut epäkorrektia, koska tarkoituksena oli kuvata koko yhtenäistä neuvostokansaa, jossa ei tehty eikä yleensä saanutkaan tehdä turhia erotteluja (vastakkainasetteluja!) kansallisuuksien mukaan.

Muuan suomalaiseen lehteen kirjoittava neuvostokolumnisti oli havainnut tutkimuksen, joka kertoi, että sanaan ”neukku” oli latautunut paljon vanhanaikaisuuteen, epämuodikkuuteen ja laaduttomuuteen liittyviä merkityksiä.

Johtopäätöksenä oli tietenkin, että moinen sopimaton sana oli kiellettävä ja mahdollisesti vaihdettava johonkin sellaiseen, joka adekvaatisti heijastaisi Neuvostoliiton asemaa maailmankulttuurin johtavana voimana ja sen kansan joukkosankaruutta ja ihanteellisuutta.

Kolumnisti ei voinut suomenkielen sanoista määrätä eikä silloin käytettävissä vielä kenelläkään ollut välineitä, joiden avulla neukuttelijat olisi voitu jotenkin bannata. Ei heitä vaivauduttu muutenkaan ahdistelemaan. Jotkut asiaa tuntemattomat kauhistelevat suomettuneisuudessa muka ilmennyttä uskomatonta orjamieltä, mutta se vain osoittaa, etteivät he käsitä enempää menneisyyttä kuin nykyisyyttä.

Muuan tunnettu maljapuhe aiheutti kerran henkevää sanailua siitä, voitaisiinko Karjalan vaakuna muuttaa. Karjala-olut sai siitä valtavasti mainosta eikä tietenkään tinkinyt hiukkaakaan nyt kovin kuumaksi tulleesta brändistään.

Sille ehdotettiin etikettiä, jossa olisi sirppi ja vasara ja tekstinä Orjalan kalut, mutta sekin oli aivan  tarpeetonta, jokainen muisti tämän vitsin nähdessään Karjala-pullon, jonka kaulaan oli vielä pistetty kaksi tuoppia muistuttamaan siitä, ettei kyseessä ollut mikä tahansa olut, vaan maineikas ja poliittisesti kukaties hieman epäkorrekti laji, joka oli huomioitu ihan kansainvälisellä tasolla.

Olisiko kukaan tuohon aikaan voinut kuvitella, että ennen pitkää Suomessa olisi suuri määrä epäkorrekteja sanoja, jotka hävitettäisiin julkisuudesta ja että jopa firmat kiirehtisivät muuttamaan brändejään kenen tahansa pölkkypään kerrottua loukkaantuneensa etikettien tai nimien johdosta…

Niille, jotka eivät ole varmoja vastauksesta, kerron, että se olisi ollut mahdotonta, aivan mahdotonta.