Kohti konfliktia?

 Idylli säröilee

Neuvostoaikana Suomen ja itäisen naapurin suhteet olivat hyvät, eikä varsinaisia häiriötekijöitä esiintynyt julkisuudessa. Niinpä mikä tahansa kriittinen ääni jonkin neuvostolehden sivulla pantiin sitäkin tarkemmin merkille. Niistä tiedettiin, aina että siinä kuului Kremlin ääni.

Nyt politiikka ei enää ole Venäjällä samanlainen valtion monopoli kuin aikoinaan ja venäläinen media on moniäänistä. Edes ulkopolitiikka ei ole pyhä alue. Niinpä Suomestakin kirjoitellaan kaikenlaista, kun kerran saa kirjoittaa.

Toki valtio on Venäjällä varmistanut sen, että sen ääni kaikuu ylimpänä ja monessa tapauksessa on lukijalle ollut selvää, mistä päin tuuli puhaltaa. Jopa valtion virallinen äänenkannattaja Rossijskaja gazeta on joskus julkaissut melko uskomatonta tarinaa ystävällisestä naapurimaasta. Näin tapahtui esimerkiksi tunnettujen lapsikonfliktien yhteydessä.

Naapurimaan eli siis Suomen ystävällisyyttä ei kuitenkaan yleensä ole asetettu ainakaan suoraan kiistanalaiseksi. Suomen pysyminen erillään Natosta on sentään jotakin, jolle kannattaa antaa oma merkityksensä, vaikka toisaalta Suomen yhä läheisempi yhteistyö sen kanssa herättää aina reaktion.

Viime aikoina lehdet ovat ihmetelleet Suomen hävittäjähankintoja, joita on ohjuksineen pidetty hyökkäysaseina. Syystä onkin.

Maailmanpolitiikassa on muutama vuosi sitten tapahtunut hyvin valitettava ja suorastaan skandaalimainen käänne, kun suurten ydinasevaltojen keskinäiset suhteet ovat turmeltuneet lähes samalle tasolle kuin ne olivat niin sanotun neuvostovallan aikana.

Kun silloin totalitaarinen supervalta selitti olevansa niin sanotun kapitalistisen maailman leppymätön vihollinen ja julisti, että käynnissä oli yhteiskuntajärjestelmien totaalinen kaksinkamppailu, joka tulee päättymään ja voi päättyä ainoastaan sen omaan täydelliseen voittoon, oli vapaan maailman puolustaminen asia, jonka vuoksi katsottiin mahdolliseksi jopa saattaa maailma ydinasesodan vaaralle alttiiksi.

Nyt mitään sellaista vaaraa ei ole. Venäjä on tosin lähipiirissään osoittanut valmiutta uhmata muun maailman mielipidettä palauttaakseen entisiä asemiaan, joskin varsinaista asevoimaa on käytetty minimaalisesti.

Legalistinen koulukunta, joka asenteissaan Euroopan rajojen suhteen astelee kreivi Metternichin koeteltuja jälkiä, on ollut tässä asiassa non possumus-kannalla, mikä on epäilemättä yksi ja sitä paitsi helpoin tapa reagoida kansainvälisen politiikan häriötiloihin. 

Onko se myös ainoa oikea tai edes olennaisesti muita parempi tapa ja säilyykö sen oikeutus ajasta aikaan (50 vuotta? 100 vuotta? 500 vuotta?), on taas toinen kysymys. Esimerkiksi Kosovon kohdalla tällainen legalistinen ajattelutapa ei häirinnyt lainkaan. Vuosisadat olivat tehneet tehtävänsä ja sen, mitä jäi tekemättä, viimeistelivät Naton pommitukset.

Yleensähän rajoja on voitu muuttaa vain sodalla ja sillä uhkaamisesta on nyt viime vuosina tullutkin kansainvälisen politiikan normaalitila. Valistuneella aikakaudella olisi kyllä voinut olettaa, että kyettäisiin ainakin periaatteessa hoitamaan neuvotteluilla kaikki sellaiset asiat, jotka eivät ole ydinsodan arvoisia. Jälkimmäisiä asioitahan ei taas ole eikä voikaan olla.

Puuttumatta siihen, mitä suurvaltojen olisi tehtävä, voidaan todeta, että Suomen roolin tässä kokonaisuudessa on hyvin pitkälle sanellut EU –tuo taloudellinen jättiläinen ja poliittinen kääpiö, jota voisi luonnehtia myös älylliseksi kääpiöksi. Näyttäähän siltä, että normaali diplomatia, joka edellyttää täysivaltaisia edustajia, ei ole tämän konglomeraatin kohdalla ylipäätään mahdollista.

Niinpä Suomi on nyt jo hyvän aikaa ollut poliittisissa siiliasemissa Venäjän suhteen. Tämä asema on meille delegoitu. Monet näyttävät sisäistäneen tämän uuden roolimme niin perusteellisesti, että toden teolla valmistautuvat aseelliseen mittelöön suurvaltaa vastaan. Jännittäväähän on ajatella sellaista sotaa, jossa olisi jopa naisupseereita! Wie herrlich weit wir es gebracht!

Sivumennen sanoen, en ole huomannut, että Venäjällä olisi ilmestynyt vastaavaa kirjallisuutta. Ehkä joku tietää paremmin. Itse en ylipäätään juuri lue roskakirjallisuutta (ks. kuitenkin  https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=shirreff ).

Onhan se aika hurja ajatus, mutta onhan sitä suurvaltaa vastaan käyty ennenkin. Tosin siihen aikanaan jouduttiin vastoin tahtoamme, ennen muuta naapurin diktaattorin typerän ylimielisyyden takia. Ja pelastuttiin sitten vain todellisen ihmeen kautta.

Mutta olipahan hyökkääjän turpa sitten veressä, jos oli omakin. Tyhmimmät nuorukaiset Venäjällä ovat muuten julistaneet voiton päivän marsseilla: možem povtorit! Voidaan ottaa uusiksikin!

Oikeasti sellaista vastustaa viimeisen hengenvetoonsa asti jokainen, joka kykenee edes jossakin määrin ymmärtämään, mitä tapahtui. Se koskee niin heitä kuin meitä.

Mutta kun tuntuu siltä, ettei tuota menneisyyttä kyetä ymmärtämään, vaan luodaan siitä simppeli sankaritarina ja siinä samalla vielä uhrikertomus. Koko juttu oli sen vika, joka aloitti ja lopputuloksena oli suuri vääryys, nimenomaan ja ainoastaan meikäläisille.

Ihmisen aivot ovat tavattoman hieno mekanismi ja sen tuotteillehan koko sivilisaatiomme saavutukset perustuvat.

Mutta ne pelaavat myös aivan simppeleillä meemeillä ja asettuvat helposti aivan primitiivisten viettien käytettäviksi. Historiasta on aina helppo muovata sellaisia, iskulauseenomaisia näkemyksiä, jotka palvelevat haluttua tavoitetta.

Venäjällä Suomi on kautta historiansa ollut ennen muuta sympaattinen mallimaa, josta kannattaa pikemmin ottaa oppia kuin sitä vähätellä. Tämä näkemys toistuu kautta linjan venäläisissä 1800-luvun Suomi-kuvauksissa, joita on ansiokkaasti tutkittu myös akateemisella tasolla.

Neuvostokausi aiheutti katkoksen tähänkin asiaan, mutta toisen maailmansodan jälkeen Suomen erikoisasemasta tuli taas hyvin selvä. Kapitalistinen maailma oli pahansuopa, hyökkäävä ja rappeutunut, mutta ystävällismielinen Suomi muodosti poikkeuksen.

Niinpä Suomea vältettiin edes mainitsemasta Neuvostoliiton sodan aikaisten vihollisten joukossa. Talvisota mainittiin sotaisena konfliktina, joka kuitenkin saatiin rauhanomaisesti ratkaistua (История Великой Отечественной Войны: «Вооруженный конфликт и его мирное урегулирование»). Rauhanomainen ratkaisu oli tietenkin jo mainio asia sinänsä ja tuonkin välikohtauksen varsinainen pääasia. Mutta jatkosodasta harva neuvostoihminen tiesi yhtään mitään.

Tilanne muuttui pikku hiljaa Neuvostoliiton hajottua. Vuosien mittaan ovat valkoiset aukot täyttyneet niin talvisodan kuin jatkosodankin osalta.

Tietysti julkisuuteen on tullut myös meidän kannaltamme ikäviä asioita. Se on ollut useimmille venäläisille uutta, mutta mikseipä niitä olisi nostettu esille, ei meilläkään ole kainosteltu osoittaa Neuvostoliiton syntejä.

Toki naapurin puolella on eräissä tapauksissa esitetty täysin mielettömiä väitteitä aina elävältä hautaamisista ja kaasukammioista lähtien ja kaiken kukkurasi vielä rakennettu lasten keskitysleiri, Putinin Disneyland, kuten eräät venäläiset kirjoittajat ovat sarkastisesti todenneet.

Toki tässä propagandakampanjassa on mukana paljon suoranaista roskaa ja kun asiat irrotetaan kontekstistaan, saadaan aikaan samanlaista sotkua kuin amerikkalaisessa BLM-kampanjassa ja pahempaakin.

Mutta toki niitä uhreja oli, sellaisiakin, jotka ovat nimenomaan Suomen vastuulla. Asiaa ei muuta se, että naapuri tällä suunnalla toteutti ensimmäisenä etnisen puhdistuksen politiikkaa ja suoranaista kansanmurhaa.

Kun tässä nyt on musta kylki kummallakin, on syytä aivan rauhallisesti selvittää, mitä tapahtui ja miksi ja vielä sekin, mihin asiat aikoinaan liittyivät.

Molemmilla puolilla on oma pisteensä, josta he maailmaa tarkastelevat. Venäjän sanonta totška zrenija –katselupiste on mielestäni mainio ilmaus, vaikka kyllähän myös näkökulma sulkee sisäänsä jokseenkin saman asian. Pitäisi vain aina muistaa, ettei molempien oksapuolten näkökulma voi olla sama ja sitä kunnioittaa. 

Näissä viime vuosien Suomi-kampanjoissa näen takana yrityksen yleisen mielipiteen ohjailuun. Taannoinen kulttuuriministeri Medinski oli historian uudelleentulkinnan ja tulkintojen markkinoinnin alalla hyvin aktiivinen. Hän käytti mainiota termiä piarit (lyhenteestä PR –pi-ar). Venäjän oli jo aika päästä yleisen syntipukin roolista, joka oli sille kohtuuton. 

Tämän vuoksi oli kaivettava esille muiden synnit, oli mieletöntä pitää muita maita (kuten Suomea) nuhteettomina mallimaina. Venäjän ongelma ei ollut sen historia, vaan sen kehno PR (piar). Tämäkään näkökohta ei ole ihan mieletön.

Tähän voidaan sanoa, että moinen näkökulma jättää pois näkyvistä sen, että Venäjän onnettomuuksiin ja sen harjoittamaan pahuuteen oli pitkän aikaa syyllinen ennen muuta totalitaarinen järjestelmä. 

Näinhän se on, mutta kyllä Venäjä on Neuvostoliiton seuraajavaltio, eikä se itse asiassa edes voi sanoutua kokonaan irti historiastaan. Toki Saksa saatiin tällaiseen kiirastuleen pakotettua, mutta Venäjän kohdalla se on ollut mahdotonta ja taitaa ollakin vielä pitkän aikaa. Saksa oli ensin lyötävä matalaksi.

Siihen asti kannattaa nimenomaan keskustella historiankin kiistakysymyksistä eikä suoralta kädeltä torjua esitettyjä syytöksiä mielettöminä, vaikka ne sellaisia joskus olisivatkin. Kyllä se totuus sieltä esille nousee, ainakin tutkijoiden tiedoksi.

Sen jälkeen pallo on noilla PR-ihmisillä ja Venäjälläkin se merkitsee yhä sitä, että heillä on omissa viestimissään sellainen liikkumavapaus, kuin olosuhteet sallivat. Sama se on meilläkin.

Oven avaamista tässä tarvitaan eikä aidan panemista.