Ihmeiden aika ei ole ohi

 

Ihme, salaisuus ja auktoriteetti

 

Dostojevski pohdiskeli aikoinaan, että kolme voimaa pystyi kahlitsemaan heikkotahtoiset kapinoitsijat: ihme, salaisuus ja auktoriteetti. Ne yhdessä muodostivat ns. suurinkvisiittorin kolminaisuuden (триада великого инквизитора).

Suurinkvisiittori oli ideologian palvelija, joka ei uskonut ideologiaan, mutta kyllä sen palvelemiseen. Valhe, sen palvelemisen hyödyllisyys, oli siis hänen uskonsa kohteena.

Todellisuudessa tällainen henkilö kukaties oli todellinen 1400-luvun suurinkvisiittori Tomas de Torquemada tai sitten ei ollut. Dostojevskin omana aikana tätä hahmoa tarjottiin myös Pyhän synodin yliprokuraattori Pobedonostseville. Historioitsija Mihail Hellerin mielestä se sopi erinomaisesti Stalinille.

Tuosta Karamazovien episodista on kirjoitettu paljon viisasta ja vähemmän viisasta. Vaan lieneekö siinä kyse tosiaankin ikuisesta ihmisluontoon kuuluvasta ilmiöstä? Dostojevskille kyse oli jonkinlaisesta uskon korvikkeesta, joka itse asiassa oli saatanasta.

Mikähän nykyään voisi edustaa tuota samaa voimaa, argumenttia, joka masentaa yritykset henkiseen vapauteen? Nykyään ei liiemmin ole havaittavissa uskoa ylipäätään ja lieneekö sitten sen korvikkeitakaan. Ehkä pärjätään mainiosti ilmankin?

Usko, toivo ja rakkaus niitä koskevan väärennöksen eli ihmeen, salaisuuden ja auktoriteetin tilalla kuulostavat kovin utopistisilta päämääriltä, eivät ainakaan taida onnistua poliittisena ohjelmana. Mutta kukaties ihmisillä on kuin onkin joka tapauksessa taipumusta jonkinlaisen kvasiuskon omaksumiseen tänäkin päivänä? Ja ehkäpä on niinkin, että se monille on asia, joka mainiosti riittääkin.

Saattaa olla, että woke-liike nostetaan arvoon ansaitsemattomaan, mikäli sitä verrataan uskontoon. ehkä se sentään on vain vähälahjaisimpien piirien mölyävä protesti, joka viime kädessä vain haluaa herättää muutkin huomaamaan olemassaolonsa ja yrittää esiintyä tärkeänä, vaikka sillä ei ole siihen edellytyksiä.

Dostojevski ajatteli, että kauneus pelastaa maailman, kun rumuus taas sen tuhoaa. Armottomasti hän otti rumuudesta esimerkeiksi kerjäläisakka Smerdjaštšajan ja tämän pojan, Smerdjakovin. Jälkimmäisessä oli sangen pitkälle kehittynyt henkinen rumuus: älymystö oli tuhonnut häneltä uskon, mutta ei antanut mitään tilalle.

Nyt sattuu tietenkin olemaan siten, että intersektionaalisesta näkökulmasta katsoen nimenomaan nämä henkilöt olivat kaikkein kunnioitettavimpia ja moninkertaisesti sorronalaisina kenties juuri he ansaitsivat suurimman auktoriteettiaseman? Rumuus, tyhmyys ja raakuus olivat ja ovat vakavia asioita ja hyvin todellisia.

Toki Dostojevski ei vielä käyttänyt intersektionaalisuuden käsitettä, vaan lienee lähtenyt siitä, että vain kristilliset usko, toivo ja rakkaus kykenivät ratkaisemaan myös smerdjakovilaisuuden ongelman, sikäli kuin se oli ratkaistavissa.

Nykyään kehitys joka tapauksessa on edistynyt ja edistyksellisin osa ihmiskuntaa lähtee aivan eri pohjalta kuin Dostojevski yrittäessään ratkaista maailman pahuuden ongelmia.

Ajatelkaamme nyt sellaistakin asiaa kuin ihme, miraakkeli. Jo ennen Dostojevskin aikoja saatettiin todeta, ettei maailmassa enää tarvinnut ajatella olevan ihmeitä. Kaikella oli selityksensä, joten esimerkiksi maailman syntyminen ei periaatteessa ollut sen kummallisempi asia kuin, sanokaamme, omenamunkin keittäminen.

Ihmeinä saattoi siis pitää vain poikkeamista luonnonlaeista, ei niiden mukaan tapahtumista. Tällainen kuviteltu poikkeama olisi ollut vaikkapa ihmislapsen partenogeneettinen sikiäminen, joten oli lupa lähteä siitä, ettei moista voisi ollenkaan tapahtua. Sitä paitsi, jos nyt kuitenkin voisi, niin neitsyt voisi synnyttää vain pojan. Tämä siis ihmeistä.

Mitä salaisuuksiin, tulee, ne katosivat maailmasta ainakin periaatteessa jo ukko Freudin myötä. Kaikki oppivat ymmärtämään asuvansa tunkion päällä ja kysymys oli enää vain siitä, viitsikö noita jätöksiä tonkia vai ei. Monet ns. taiteilijat ainakin innostuivat asiasta ja yrittävät yhäkin sinnikkäästi pelastaa maailmaa juuri tuota kautta, kaivaen, aina kaivaen syvemmälle.

Auktoriteetin oli ihminen ottanut Jumalalta jo 1700-luvulla ja julistanut omaavansa rajattoman vallan tutkia kaikkea maan päällä, alla ja yllä.

Sana Ihminen alkoi siis kuulostaa ylpeältä, kuten voimme havaita vanhoista kirjoituksista. Kuka muistaa vielä sellaisenkin käsitteen kuin luomakunnan kruunu?

Mutta nyt ei ole enää luomakuntaa eikä varsinkaan kruunua, mikä merkitsisi erivoisuutta, hierarkiaa. Ei muuten ole enää yleistä Ihmistäkään, vaan sen sijaan erilaisia kategorioita, joille yhteistä on vain pyrkimys libidon tyydyttämiseen. Toisiaan ne eivät voi ymmärtää lainkaan, mutta sen sijaan ne kilpailevat siitä, kenen ymmärrystä toistenkin tulisi totella.

Ihmeitä tapahtuu jälleen. Koiraan poikiminen on yksi tämän kategorian kirkkaimpia tai, sanoisinko räikeimpiä esimerkkejä. Oikeastaan me kaikki ymmärrämme, ettei sellaista tapahdu. mutta uusi uskonto velvoittaa meidän kuvittelemaan, että kyllä sitä sentään tapahtuu. Siinä sitä on kilvoittelemista, kun  uskoaan tähänkin asiaan ylläpitää.

Entäpä sitten salaisuus? Haluaako tämä ympärillämme kukoistava Devotio moderna salata jotakin? Ei kai nyt enää sentään, tällä vuosituhannella?

Itse asiassa historiassa on tuskin koskaan esiintynyt yhtä laajaa ja voimakasta pyrkimystä pimittää koko ihmiskunnan kehitykseen määräävästi vaikuttanut länsimainen kulttuuri sellaisena kuin se oli kaksisataa-, sata- tai vain viisikymmentä vuotta sitten. Myös ”vääriä” tuloksia antavat tutkimukset leimataan suorastaan rikollisiksi.

Salaisuuden verhoa vedetään yhä enemmän menneen ja myös nykyisen todellisuutemme eteen ja otetaan maailmaamme selittäjiksi simppeleitä väitteitä, joita ei saa julkisesti epäillä, vaikka vain tyhmimmät voivat niihin varauksetta uskoa. Mutta säädyllisyys vaatii, että on oltava uskovinaan. Näinhän se oli ennekin.

Entäpä auktoriteetti? Nyt eivät enää paavit eivätkä keisarit määrää, eikä tutkimusta rajoita enää edes tutkijoiden oma uskalluksen puute, sillä kollegat nauravat, ellei viimeisiäkin kysymyksiä uskalla esittää.  Vai kuinka se on? Kaikkea on uskallettu kysyä jo ainakin pari vuosisataa. Yliopistot ovat pyhäkköjä, jonne mikään ulkopuolinen voima ei saa mennä määräilemään tieteen kysymyksistä ja vastauksista.

Vai kuinka se taas onkaan? Voimme vain vilkaista amerikkalaisten kampusten historiaa parin viime vuoden ajalta voidaksemme vakuuttua siitä, että tieteen jumalat ovat vaihtuneet. Totuuden etsimisestä voidaan antaa rangaistuksia, myös yliopistoissa.

Taitaapa olla niin, että uusi pseudouskonto alkaa jo olla vallassa länsimaisen sivistyksen sydämessä. Dostojevski nimitti aikoinaan Eurooppaa pyhien ihmeiden maaksi. Nyt hän kukaties voisi todeta sen muuttuneen suurinkvisiittorin perintömaaksi, jossa ihme, salaisuus ja auktoriteetti vallitsevat sisällön tyhjyyttä peittämässä ja pyrkimys yhä syvemmälle rumuuteen, pahuuteen ja valheellisuuteen on korvannut vanhat totuuden, kauneuden ja hyvyyden ihanteet, jotka kulttuurin päämääräksi asetettiin.