Pohjanlahden takaa

 

Naapurista katsoen

 

Bertil Nelsson Duncker och Savolaxbrigaden. Finska kriget 1808-1809. Historiska media, Lund 2000, 267 s.

 

Collianderin vanhan kirjan jälkeen oli kiinnostavaa katsoa, mitä samasta aiheesta kirjoittaa oman aikamme edustaja, ruotsalainen upseeri evp.

Kuten arvata saattaa, tässä rauhan aikana kirjotetussa kirjassa sävy on hiukan kriittisempi ja avoimia kysymyksiä jää enemmän. Esimerkiksi Sandelsin hahmo piirretään terävämmin ja hänen suhdettaan Dunckeriin valotetaan enemmän. Aika omapäisiä ja arvonsa tuntevia herrojahan nuo taisivat olla molemmat.

Ruotsalaista lukijakuntaa ajatellen on kiinnostavaa, että Nelssonin kirjan sankariksi nousee ehdottomasti Savon prikaati ja siinä erityisesti Savon jääkärit. Nämähän olivat värvättyjä sotilaita, jotka oli koulutettu taistelemaan hajaryhmityksessä ja ampumaan tarkasti, tähdättyä tulta.

Tämä ”jääkärituli” oli tehokasta vielä 200 metrin päähän, mikäli käytössä olivat ns. Sprengtportenin tussarit, lyhyet, rihlatut aseet, joiden lataaminen vei aikaa, mutta teho oli sitäkin parempi. Osaksihan joukot joutuivat vaihtamaan ne uusiin ja huonompiin aseisiin.

Kun keskushenkilönä on Joachim Zachris (Juakko Sakari?) Duncker, joka aloitti sotatiensä Sulkavan komppanian päällikkönä ja piti koko ajan nuo miehet alaisuudessaan, tulee kirjoittaja maininneeksi Sulkavan ja ”sulkavalaiset” hyvin usein, ehkä parikymmentä kertaa.

Itse asiassa varsinaisesti Sulkavalla asuneiden osuus komppanian vahvuudesta jäi kuitenkin pieneksi ja taisi vähimmillään olla vain kymmenkunta prosenttia. Yksiköillä on kuitenkin nimensä. Ei Venäjän armeijan Savonlinnan rykmentissäkään (Нейшлотский полк) ennen pitkää montakaan savonlinnalaista ollut, jos yhtään, vaikka nimi säilyikin.

Joka tapauksessa jääkärit olivat savolaisia ja enimmäkseen itäisestä Savosta, yleensä renkimiehiä, jotka saivat pientä rahallista korvausta siitä, kun kävivät pari viikkoa vuodessa harjoittelemassa Mikkelin ja Rantasalmen kentillä.

Savon prikaati, erotuksena Savon jääkäreistä oli sen sijaan ajan oloissa varsin mahtava organisaatio, johon Suomen sodan alkaessa kuului alueen ruotujakoinen jalkaväki ja sen lisäksi Savon jääkärirykmentti sekä Karjalan jääkärit ja Karjalan rakuunat, tykistökomppania ja vielä Saimaan laivasto, yhteensä 3128 miestä. Sodan aikana organisaatio koki monia muutoksia.

Suomen sodan ankarissa rasituksissa savolaiset saavuttivat ansaittua mainetta ja myös vihollinen oppi ymmärtämään, että kyseessä oli vaarallinen yksikkö, joka ei kaihtanut myöskään rohkeita yöllisiä hyökkäyksiä. Erityisesti Savon jääkäreiden nimi herätti kunnioitusta ja sen myös tuntevat sotahistoriaa harrastavat venäläiset tänäkin päivänä.

Runeberg keskittyi ihannoimaan Suomen armeijaa ja sen sankarihenkeä ja itse asiassa taisi maalailla sodasta klassisimin ihanteiden mukaisen kuvan, jossa henkilöiden mallit löytyivät pikemmin antiikin Roomasta kuin 1800-luvun alun Savosta.

Myöhemmin on sitten usein pyritty myös kaikin tavoin vähättelemään koko Suomen sotaa ja tietenkin myös sen sotilaita: kuolonuhrejahan tuo sota vaati lopultakin aika vähän ja vain pieni osa sai surmansa taisteluissa.

Oman aikakauden näkökulma oli toinen. Venäläiset valittivat sodan raskautta ja niiden suomalaisten ja ruotsalaisten, jotka sittemmin osallistuivat Napoleonin sotiin, kuultiin sanovan, että se oli lasten leikkiä Suomen sotaan verrattuna.

Kysymys oli siitä, että kun venäläiset, Sprengtportenin neuvon mukaisesti hyökkäsivät talvella, he kyllä pystyivät liikkumaan jäätyneen maan ja lumen ansiosta, mutta pakkaset olivat kovia ja jatkuva toiminta ja yöpyminen jopa 30-40 asteen pakkasissa oli erittäin raskasta ja kuluttavaa.

Nykyaikaisia telttoja, kamiinoita ja kenttäkeittiöitä ei tietenkään ollut ja asutus oli hyvin harvaa ja kansa köyhää. Lääkintähuolto oli alapuolella arvostelun ja kenttäkuume niitti miehiä, kuten aina tuon ajan sodissa.

Kun venäläiset vuonna 1812 perääntyivät Moskovan taa ja itse polttivat vanhan pääkaupunkinsa, herätti se kansassa tyrmistystä. Oliko tuo perääntyminen häpeällistä vai ei?

Jälkeenpäin Kutuzovin strategiaa on kiitelty nerokkaaksi. Suuresti ylivoimaisen vihollisen voimat kulutettiin vähiin ja aloitettin sitten voitokas eteneminen.

Suomen armeijan ylipäällikön, kreivi Klingsporin maine on jäänyt toisenlaiseksi. Kuitenkaan ei hänen pääideansa ollut huono. Mikäli marssien rasittamat venäläiset olisi saatu loukkuun suomalaisten pääarmeijan eteen ja sitten aloitettu etelästä pihtiliike Viaporin 7000 miehen ja luvattujen englantilaisten 10000 miehen voimin -tarpeen tullen lahdentakaisin vahvistuksin- olisivat venäläisten mahdollisuudet selvitä olleet olemattomat.

Mutta kävi niin kuin kävi. Monella tavalla toisin olisi voinut käydä, mutta mikäli Suomen kohtaloa ei suurvaltojen kesken olisi määritelty uudelleen, olisi se joka tapauksessa ennen pitkää joutunut Venäjälle. Kysymys kuitenkin kuuluu: ehdoitta vai edullisin ehdoin?

Aluksi näytti, että Suomen valloituksessa kyseessä on pelkkä läpihuutojuttu, myös jäniksen metsästykseksi nimitetty. Suomen armeija oli näyttänyt osaavansa vain perääntyä.

Kun vastahyökkäys sitten alkoi ja venäläiset joutuivat perääntymään aina Juvalle saakka, alkoi kuulua toinen ääni kellossa. Pohjois-Karjalassa ja muuallakin talopojat nousivat sissisotaan, joka toi etsimättä mieleen samanaikaiset Espanjan tapahtumat, kuten sotaan osallistunut Faddei Bulgarin muistelmissaan toteaa.

Helpoin tie päästä pälkähästä oli luvata vastustajalle paremmat ehdot, mikäli tämä lopettaisi vastarinnan. Niinpä keisari lakkasi puhumasta Suomen liittämisestä maakuntana Venäjään ja lupasi sen sijaan suuriruhtinaskunnalle erillisen valtiollisen aseman, kuten Sprengtporten ja monet jo ennen häntä olivat kaavailleet.

Savon jääkäreihin tämä ei tehonnut, he jatkoivat taistelua vielä Sen jälkeen, kun muu Suomi oli vannonut uskollisuudenvalan. Itse asiassa monet jäivät Ruotsiin vielä rauhanteon jälkeenkin ja palvelivat kahdessa pataljoonassa, jotka oli sijoitettu Gävleen ja Uumajaan ja jotka lakkautettiin vasta tammikuussa 1810. Jotkut taistelivat vielä kruununperijä Kaarle Juhanan alaisina Euroopassa.

Kaksi Sulkavan komppanian jääkäriä, Örn ja Spets, jotka olivat sodan aikana saaneet urhoollisuusmitalin, kerjäsi vuonna 1810 Tukholman kaduilla rahaa matkustaakseen kotiin.

Kaiken kaikkiaan, miehistöön kuuluvat Suomen sodan veteraanit nousivat kotimaassaan huomion kohteeksi vasta Runebergin julkaistua ”vänrikkiensä” ensimmäisen osan vuonna 1848. Upseerit olivat saaneet pitää virkatalonsa ilman palvelusvelvollisuutta, mutta miehistön osa oli kurjempi.

Täytyy joka tapauksessa antaa täysi tunnustus noille suomalaisille -ja tässä tapauksessa siis erityisesti savolaisille- amatöörisotilaille, jotka olivat pystyneet niinkin suurella menestyksellä taistelemaan venäläisiä, Euroopan sotakentillä karaistuneita ammattisotilaita vastaan.

Nelsson esittää taistelutaidon, ”mestaruuden” synnyn kehityskertomuksena, joka johti yhä parempiin suorituksiin. Vasta Uumajan bakkanaalissa eli viinavaraston tyhjennyksessä keväällä 1809 savolaisten kantti petti. Mutta vielä sen jälkeen se näyttää palautuneen. Hämmästyttävän moni jaksoi jatkaa palveluksessa vielä rauhanteon jälkeen.