Inkeristä

 

Railon molemmin puolin

 

Juhani Konkka, Kahden maailman rajalla. WSOY 1939, 364 s.

 

Uuno Kailaan runo railona aukeavasta rajasta syntyi aikoinaan aivan ajankohtaisten tapahtumien taustaa vasten. Inkerin kollektivisointi ja kysymys pakkotyöllä eli ”orjuudella” tuotetuista tavaroista ja niiden myynnistä länteen oli poliittisesti mitä ajankohtaisin.

Tämän kirjansa tekijä omisti Kannaksen linnoitustöiden innoittamana niiden tuhansien inkeriläisten muistolle, jotka lepäsivät tuntemattomissa haudoissaan, Hiipinässä, Siperiassa ja Turkestanissa.

Kirja on omaelämäkerrallinen ja muistuttaa melkoisesti saman tekijän kirjaa Pietarin valot, joka ilmestyi vuonna 1958. Silloinhan ilmestyi parin vuoden aikana paljon muutakin kiinnostavaa. Pohjois-Inkeri ja erityisesti Toksova ovat kirjan tapahtumapaikkana Pietarin ohella.

Konkka on mielestäni mainio venäläisten klassikkojen kääntäjä, joka on osannut tuoda käännökseenkin aidon alkutekstin tunnun. Kollegat ovat hänen töitään myös arvostelleet, mutta ainakin minä luen niitä aina mielelläni.

Kuvauksen kertoja on nuori inkeriläispoika, joka on taipuvainen fabulointiin ja jonka mielikuvituksen täyttävät unelmat suuresta, mahdollisesti sotilaallisesta urasta ja tietenkin tytöistä, jotka vaihtuvat tiheään tahtiin.

Bolševistinen oklokratia käytti Toksovassa sijaitsevaa ampumarataa uhriensa teurastuspaikkana ja jätti ruumiit ohuesti maalla peitettyinä metsän eläinten ruoaksi. Uusi valta ei osannut muuta kuin takavarikoida, kieltää ja terrorisoida. Elintaso romahti ja ns. entiset ihmiset joutuivat yhteiskunnan alimpien käskettäviksi.

Myös vauraat talonpojat eli kulakit olivat riittävän varakkaita tullakseen kateuden kohteeksi ja niinpä bolševistinen ”demokratismi”, kuten Lenin Valtiossa ja vallankumouksessa asiaa nimittää, ilmeni myös heidän sortamisenaan. Kateus ja kauna olivat niitä asioita, joille uusi systeemi rakentui.

Systeemin pitkäikäisyyttä ei kukaan ennustanut ja niinpä lähdettiin aina siitä, että isäntä vielä pian palaa omalle pellolleen ja saa pitää työnsä tulokset. Bolševismin romahduttajaksi odoteltiin myös sekä suomalaisia että Judenitšin armeijaa. Yrjö Elfvengrenin johtama Pohjois-Inkerin tasavalta ja sen armeija tulivat pian tutuiksi myös päähenkilölle.

Muuten, tämä armeija ei toiminut ainoastaan Kirjasalon nurkkauksessa, kuten usein luullaan, vaan ulotti toimintansa aina Laatokan rannalle, Miikkulaisiin. Tulokseksi saatiin kylien polttaminen bolševikikien toimesta.

Kirjassa kuvataan sitäkin, miten päähenkilön isä laatii kirjallisen suunnitelman Pietarin kaupungin pienentämisestä ja suomalaistamisesta. Sellaisia suunnitelmiahan tuolloin, kuten vielä myöhemminkin todella laadittiin.

Huomattakoon, että suunnitelmassa edellytettiin kaupungin arvokkaiden rakennusten ja muiden taideaarteiden säilyttämistä. Puuttuva suomalainen väestöpohja voitaisiin saada synnytystalkoilla: kirjoittajalla oli 11 lasta ja eräällä hänen sukulaisellaan peräti 16. Sieltä naisen lantiostahan se valta lähtee, eikä kiväärinpiipuista, ymmärsi hän.

Konkka osallistui nuorena miehenä myös Karjalan kansannousun auttamiseen ja kirjoitti kokemuksistaan ankean realistisen kirjan Me sankarit nimimerkillä Urho Torikka. Kirjasta tuli jonkinlainen menestyskin, vaikka se ei taatusti ihannoinut vapaaehtoisretkikunnan toimintaa.

Politiikkaankin Konkka osallistui muun muassa Suomen kansallissosialistien liiton riveissä, jopa puoluesihteerinä. Tämä aate ei muuten ollut kopio Hitlerin ideologiasta. Sen tunnetuin edustaja oli Yrjö Ruutu, jääkäriliikkeen isä ja myöhempi kansandemokraatti ja kouluhallituksen pääjohtaja ym.

Minusta kirjan mielenkiintoisin kohta on se, jossa kirjoittaja pohdiskelee tuota otsikossa mainittua maailmojen rajalla elämistä. Se joukko, joka tätä toteutti, olivat nimenomaan inkeriläiset eli inkerinsuomalaiset.

Konkan mukaan inkeriläisessä yhtyvät venäläisyys ja suomalaisuus. Hän lukee venäläistä kirjallisuutta ja pukeutuu venäläisittäin. Suomalaisten joukossa hän on jäyhä ja vakava, ilman turhia eleitä, mutta venäläisten joukossa hän muuttuu käytökseltäänkin kun toiseksi ihmiseksi: jo on hänen äänessään enemmän väriä, jo liikkuvat kädet, sormet ojentuvat ja koukistuvat, yläosa ruuista taipuilee sulavasti vyötäröiden kohdalta, käännöksissä on lennokasta ripeyttä, silmät palavat eloisammin ja koko olemus uhkuu kuin innostusta…

Kuvaus pitänee paikkansa, kun siirrytään toisen kulttuurin piiriin ja puhutaan toista kieltä, aletaan samalla muutenkin toimia tuon kulttuurin koodien mukaisesti.

Kuvattu eloisuus on osaksi aivan konkreettista, elehtimistä ja liikehtimistä. Varmaankin monet alkoivat tehdä niin vain siksi, etteivät osanneet sanallisesti kunnolla ilmaista itseään. Tällaisestahan kertovat tunnetut sananparret: ”Annahan ko mie puhun, pie sie hevosta!” tai ”Joka mieshän tääll ryssää puhhuu, mutta se on mestar, joka käet taskuss puhhuu!”

Miehet, jotka lähes päivittäin asioivat Pietarissa, puhuivatkin yleensä venäjää enemmän tai vähemmän sujuvasti. Naiset sen sijaan olivat usein ummikkosuomalaisia.

Mainittakoon, että Tarton rauhansopimuksen preambulassa puhuttiin Inkerin kulttuuriautonomiasta. Sellainenhan tosiaan perustettiinkin ja kyläneuvostot olivat 1930-luvulle saakka usein suomenkielisiä. Kuivaisten piiri Pohjois-Inkerissä oli aivan suomenkielinen alue vastaavine instituutioineen.

Kun suomalaisuuden suunnitelmallinen tuhoaminen alkoi 1930-luvun puolivälissä, vedettiin uudet rajonien rajat siten, että kaikkialle tuli venäläisenemmistö. Sen jälkeen voitiin suomalaisuus lakkauttaa myös laillisin perustein eikä sitä Inkerissä koskaan enää nostettu lainsuojattomasta asemastaan.

Inkeriläiskylien tyhjentäminen raja-alueilla tapahtui jo aiemmin 1930-luvulla parissakin suuressa operaatiossa ja sota kaikkine lieveilmiöineen löi viimeisen niitin Inkerin kohtaloon. Sodan jälkeen vanhasta inkeriläisasutuksesta oli jäljellä enää rippeitä ja sen jälkeen, kun muutto Suomeen 1990-luvulta lähtien vielä täydensi työtä, alkoikin koko seutu olla puhtaasti venäläistä.

Konkan kirjat, kaikkine fabulointeineenkin, kuvaavat kiintoisasti sitä, millaista elämä Pietarin liepeillä oli ennen vallankumousta ja vähän sen jälkeenkin.