Muuan Suomen historian erikoisuus

 

Luovutettu Karjala ja historia

 

Kuten kaikki tietävät, lahjoitti Neuvostoliitto valtiosopimuksella Suomelle 2.12.1939 70000 neliökilometriä itäkarjalaisia alueita, eli periaatteessa ne alueet, joiden väestö oli enimmäkseen karjalaista. Näin ainakin sanottiin ja todettiin, että tämä alueliitos toteutti toisilleen sukua olevien Suomen ja Karjalan kansojen vuosisataisen toiveen jälleenyhdistymisestä.

Toisin, kuin usein kuvitellaan, kysymys ei ollut mistään lupauksesta, joka olisi voitu jättää täyttämättäkin, vaan allekirjoitetusta valtiosopimuksesta, joka astui voimaan välittömästi. Sopimuksen ratifiointi kyllä jätettiin suoritettavaksi ensi tilassa Helsingissä, mutta olihan se suurvallan takuulla pätevä ilman sitäkin. Lisäksi tuli vielä Kuusisen hallituksen arvovalta.

Jostakin syystä ja kukaties juuri irrationaalisen russofobiansa takia suomalaiset eivät lahjaa huolineet, vaan tekivät epätoivoista vastarintaa. Monet olivat tuohon aikaan vielä latinisteja ja saattoivat muistaa Laokoonin sanat Quidquid in occulto est, in apricum proferet aetas. Quidquid id est, timeo danaos et dona ferentes. Käännettynä vaikkapa: Mitä salaisuus kätkeekään, päivä meille kertovi kerran. Mitä sitten se lieneekään, mä pelkään, mies Kreikan kun lahjoja antaa.

Laokoon epäili kreikkalaisten lahjoittamaa komeaa puuhevosta ja suomalaiset pelkäsivät Suur-Suomea, kun se heille suoraan kämmeneltä tarjottiin. Oliko pelkoon varmasti syytä, emme voi tietää, mutta perusteltuja epäilyksiä kai voimme esittää…

Oli miten oli, vastoin kaikkia odotuksia pakkolahjoitus jäi sitten saamatta, kun koko Kuusisen hallitus valtiosopimuksineen tungettiin takaisin sinne, mistä oli tullutkin. Sen sijaan saatiin kuulla, että lähes koko Suomen Karjala oli annettava naapurille. Puna-armeija ei ollut sitä vielä pystynyt kokonaan valloittamaan, mutta tekisi sen ennen pitkää joka tapauksessa.

Ei siinä muu auttanut kuin totella. Kovasti on hämmästelty sitä, miksi suomalaiset siihen suostuivat, mutta kyllä paljon ihmeellisempää oli, että venäläinen osapuoli siihen suostui. Pyhien sanojensa pyörtäminen käy toki suurvallan kunnialle, jos sellaista kuvitellaan olevan.

Tapahtui niin, että alueet luovutettiin ilman väestöä. Se kävi sikälikin luontevasti, että ne oli jo tyhjennetty asukkaista ja talot usein poltettu omien joukkojen toimesta. Tämä toiminta tapahtui yleensä -toki katkerassa- yhteisymmärryksessä asukkaiden kanssa, vaikka neuvostolehdistö sepitti siitä kuvaa keskiaikaisena raakuutena, jossa suojeluskuntalaiset raastoivat asukkaita hankeen ja polttivat talot, usein tappoivat asukkaatkin.

Paasikivi ehdotti ns. optio-oikeutta luovutetun, siis pakkoluovutetun Karjalan asukkaille, mutta sitä ei naapuri hyväksynyt. Se olisi merkinnyt sitä, että asukkaat olisivat saaneet jonkin aikaa kokeilla elämistä uuden vallan alaisuudessa ja voineet sen jälkeen päättää, missä haluavat asua. Jostakin syystä suurvalta ei pitänyt tällaista mahdollisena…

Niin Karjala sitten luovutettiin. Se ei ollut ensimmäinen kerta, sillä vuonna 1721 oli menetetty suunnilleen samat alueet. Silloin kuitenkin väestö oli jäänyt paikoilleen ja elänyt sitten aika lailla entiseen tapaan satakunta vuotta venäläisen esivallan alaisena, kunnes alueet vuonna 1812 liitettiin Suomeen.

Karjala siis palautettiin, mikä tapahtui vastoin sen pietarilaisen ylhäisön mielipidettä, joka omisti alueella ns. lahjoitusmaita. Maaorjuutta ei siellä toteutettu, vaan voimassa olivat yhä Ruotsin lait, mutta niiden suhde venäläisiin oikeusnormeihin oli arkaluontoinen kysymys, jossa jälkimmäiset olivat vahvoilla ja paikaliset talonpojat taas hyvin heikoilla.

Vaikka tämä Suomen Karjala, myöhemmin Vanhaksi Suomeksi kutsuttu alue siis liitettiin varsinaiseen Venäjän valtakuntaan, ei sinne muuttanut juuri lainkaan venäläisiä. Eihän siinä maassa noin vain muutettu paikasta toiseen. Talonpoikia kyllä tuotiin pariin kylään, joista Kyyrölän tunsivat kaikki ja myös Viipuriin saapui kauppiaita ja myöhemmin muuallekin.

Ikivanhaa venäläistä kaupunkia Viipurista ei kyllä tullut. Sen väestö oli enimmäkseen suomalaista, osaksi toki ruotsinkielistä ja myös saksalainen kolonia oli sen verran vahva, että sillä oli omia instituutioitaankin. Muualla Suomessa saksalaiset olivat sulautuneet massaan.

Herostraattiseen kuuluisuuteen Kekkosen Suomessa noussut Viljam Vasiljevitš Pohljobkin, jonka missiona oli todistaa isänmaansa olleen aina oikeassa ja naapurien väärässä, kyllä kirjoitti teoksessaan Suomi vihollisena ja ystävänä, että tuo Kannaksen alue ei itse asiassa ollut koskaan ollutkaan mitenkään erityisesti suomalaista maata: suomalaiset olivat vain osa sitä sekakansaa, joka koostui ruotsalaisista, venäläisistä, saksalaisista ja länsikarjalaisista (siteeraan ulkomuistista).

Parilla kynänvedolla hävitettiin historiasta näin Suomen toisen tärkeimmän keskuksen ja historiallisen maakunnan suomalaisuus. Muutenhan tälle stand-up suoritukselle olisi voinut antaa hyvätkin pisteet, mutta ikävä kyllä, kovin moni tuohon aikaan tunsi velvollisuudekseen nyökytellä naapurista tulleelle arvovaltaiselle tulkinnalle ja kehui koko kirjan enempiä kritisoimatta.

Ei kansa kuitenkaan murisematta hyväksynyt ajatusta, että Viipuri olisi vanha venäläinen kaupunki. Liian moni muisti asioita vielä liian hyvin. Mutta tämä oli siis Suomessa. Venäjällä suurvaltainen bolševikkiversio nieltiin mukisematta ja sitä tuettiin vielä Marx-sitaateilla Viipurin tärkeydestä Venäjälle.

Menetetyn Karjalan historiaa kannattaa verrata Saksan menettämiin, nykyisin enimmäkseen puolalaisiin ja tšekkiläisiin alueisiin. Niiden takaisin liittäminen Saksaan oli ollut Hitlerin keppihevosena ennen sotaa ja koska kansakuntien oikeudet olivat periaatteessa myös muiden valtojen tunnustamat, ei Saksan pyrkimyksiä aluksi voinut noin vain torjuakaan. Sittenhän naamiot riisuttiin, kun Saksa keväällä 1939 valloitti Slovakian ja liitti sen protektoraattina itseensä.

Kun Saksa oli lopulta sotilaallisesti murskattu, pantiin toimeen historian kenties suurin etninen puhdistus. Miljoonat saksalaiset ajettiin Puolan ja Tšekkoslovakian rajoilta tiehensä ja asutettiin tilalle noiden maiden kansalaisia. Uudet asukkaat oli Kannakselle tuotu jo vuodesta 1940, vaikka heidät väliaikaisesti sitten karkotettiinkin.

Joka tapauksessa myös Kannaksella ja Laatokan Karjalassa toimeenpantiin lopputulokseltaan samanlainen etninen puhdistus, joskaan ei samoin menetelmin. Suomalaisethan olivat paenneet venäläisten edestä omin voimin.

Tätä muuten Neuvostoliitossa ihmeteltiin: pitävätkö ne meitä ihmissyöjinä, kysyi muistaakseni Molotov. Korjatkaa, jos muistan väärin. Näinhän ei yleensä tehty, mutta sen sijaan kyllä bolševikkien harjoittama mielivalta ja ihmisteurastus tunnettiin Suomessa poikkeuksellisen hyvin. Toistakymmentä tuhatta suomalaista oli jo saanut niskalaukauksen ja kukapa luotti siihen, että raja oli jo tullut vastaan?

Terrorin laajuutta ei kukaan vielä tiennyt ja yleensä arviot siitä olivat liian pieniä. Kukapa olisi voinut uskoa koko totuutta?

Joka tapauksessa tuo virallisesti maailman kansojen etunenässä kulkeva sosialistinen yhteiskunta ei houkutellut suomalaisia. Kun Moskovan rauha oli solmittu, perustettiin pian sen jälkeen uusi Karjalais-suomalainen sosialistinen neuvostotasavalta, jonka perustamista motivoitiin sen uusien alueiden suomalaisella luonteella.

Tosiasiassa uusia, suomalaisia kansalaisia saatiin suunnilleen kaksisataa henkeä. Aikamoinen kunnia tuolle joukolle, kun heidän takiaan perustettiin jopa uusi valtio. Valtioitahan neuvostotasavallat periaatteessa olivat, toisin kuin ns. autonomiset tasavallat, jollainen Karjalakin oli aiemmin ollut ja jollaiseksi se jäälleen juuttui vuonna 1956.

Uuteen valtioon liitettiin lähes kaikki Suomelta erotetut alueet, eikä siis suinkaan Venäjään (Venäjän sosialistiseen federatiiviseen neuvostotasavaltaan). Tämän asian merkitys näkyi esimerkiksi nimistössä, joka pysyi ennallaan. Viipurikaan ei muuttanut nimeään venäläiseen Vyborg-muotoon. Siellä ilmestyi nyt sanomalehtikin nimeltä Viipurski bolševik.

Vasta toisen maailmansodan jälkeen uudet alueet liitettiin suurimmaksi osaksi Venäjään ja Leningradin alueeseen. Pieni osa jäi Karjalais-suomalaiselle neuvostotasavallalle ja raja kulki -ja kulkee yhä- Laatokan luoteisrannalla, sen keskipaikkeilla.

Niinpä nykyään Sortavalan nimi on yhä Sortavala (eikä Sordavala tai Serdopol) ja Lahdenpohjan nimi on Lahdenpohja ja niin edelleen. Sen sijaan etelämpänä kaikki nimet, harvoin poikkeuksin (mm. Kanneljärvi) on muutettu aivan tuntemattomiksi. Jopa Käkisalmi, jolla oli venäläinen nimi Keksgolm ja ikivanha nimi Korela sai nimekseen Priozjorsk -Järvenrantala…

Tämä oli jatkosodan seurauksia ja osa yritystä muuttaa menneisyyttä. Kaikki, mikä muistutti noiden alueiden suomalaisesta luonteesta, kiellettiin. Viipurin ikivanha venäläisyys keksittiin ja sitä hehkutettiin ja niin edelleen. Hölmöjen keskuudessa menestys oli suurta jopa Suomessa.

Mutta tosiasiat ovat itsepintainen juttu, kuten venäläinen sananlasku sanoo. Useampikin venäläinen intellektuelli on jo tehnyt paljon töitä pelastaakseen unohdukselta noiden seutujen todellisen historian. Niille, jotka haluavat tietoja, on sitä runsaasti tarjolla.

Tyrannian ominaisuuksiin kuuluu usko siihen, että tosiasioita voi muutella mielivaltaisesti. Muuan Saltykov-Štšedrinin byrokraatti sai jostakin kuulla, että Amerikassa asiat olivat aivan hunningolla ja siellä tehtiin venäläisittäin ottaen sopimattomuuksia. Byrokraatti ilmoitti kieltävänsä Amerikan. Sanan merkityksestä hän ei ollut selvillä, mutta kyllä asian kapinallisesta (kramolnoje) luonteesta.

Mutta eihän se aikoinaan onnistunut eikä onnistu vastakaan. Sama koskee historian tosiasioita.