Merillä

 

Kaukomaiden kiertäjä

 

Eino Koivistoinen, Valtameren kasvatti. Tekijän lyhentämä kolmas laitos, WSOY 1987 (1945), 245 s.

 

Mennyt maailma on kovin lähellä. Merikapteeni ja Kap Hornin purjelaivalla kiertänyt Eino Koivistoinen oli syntynyt vuonna 1907 ja kuoli vuonna 1987. Hänen kirjansa Valtameren kasvatti on löyhästi omaelämäkerrallinen, tietää Wikipedia.

Kirjan sankari, joka 16-vuotiaana lähti merille, kiersi myös jopa pari kertaa Kap Hornin suurella purjelaivalla, vaikka ei sitä kirjassa enempää selostakaan. Se kyllä tulee todettua, että purjelaivamiehet yleensä pitivät itseään merimiehinä ja kutsuivat höyrylaivaporukkaa merityöläisiksi. Purjelaivoihin voi myös rakastua, kuten naisiin, kaikkine oikkuineen ne kiehtoivat.

Mutta nykyaika tuli toki merellekin. Vanhempienlaivojen ahtaat ja usein siivottomatkin miehistötilat maston etupuolella oli uusimmissa ja hienoimmissa laivoissa korvattu omilla hyteillä, joita riitti jokaiselle matruusista lähtien. Ruokakin saattoi olla hyvää ja miehistö enemmän tai vähemmän herrasmiehiä tappelevien renttujen sijaan. Sellainen laiva piti myös kiinni arvostaan ja valikoi miehet tarkoin.

Suomalaisuus oli asia, josta kirjan sankari oli ylpeä. Kun eräskin asuntolan emäntä oli tottunut siihen, etteivät varattomat merimiehet koskaan tule maksamaan velkojaan, teki kirjan päähenkilö juuri päinvastoin ja muistutti emäntää siitä, että hän oli nimenomaan suomalainen. Seuraava suomalainen saisi tästä maineesta sitten nauttia.

Tosin jossakin satamassa oli myös suomalaisia pummareita, mutta niistä piti pysyä erossa. Suomalaisuus vaikutti myös siihen, ettei sankari voinut hyväksyä rotuerottelua, joka oli joissakin maissa räikeää. Hän taisi hieman rakastuakin erääseen neekerikaunottareen. Muhamettilaisten kanssa hän tuli hyvin toimeen, vaikka vaaransi joskus henkensä aiottuaan ymmärtämättömyyttään koskea heidän koraaniinsa.

Laivat seilasivat tuohon aikaan pitkiä matkoja, niitä lastattiin ja purettiin joskus viikkotolkulla. Miehiä tarvittiin paljon. Suomen kaltainen halpamaa oli hyvä paikka värvätä, sillä kelvollistakin miehistöä sai pilkkahintaan.

 Sitä paitsi Suomella oli 1930-luvulla maailman suurin purjelaivasto, kun Gustaf Eriksson oli ostellut maailmalta viimeisiä suuria tuulennaukujia. Ne pärjäsivät yhä pitkillä valtamerimatkoilla, jos ja kun suurta miehistöä onnistui ylläpitämään halvalla.

Suurista purjelaivoista kirjan sankari kyllä siirtyi konealuksiin, mutta ei vielä Itämeren-Pohjanmeren mielestään tylsille lähireiteille, vaan valtamerille.

Puhdassydäminen nuorukainen joutui tietenkin tilittämään suhdettaan myös naissukupuoleen, jolla oli kyllä yleensä -kai perusteltujakin- ennakkoluuloja merimiehiin nähden, mutta jota saattoivat myös tarinat kaukomaista kiinnostaa.

Halpalentoja ei kukaan ollut vielä edes kuvitellut ja nimenomaan mahdollisuus nähdä maailmaa näyttää ajaneen myös päähenkilön merille. Toki tuohonkin aikaan saatettiin matkustaa Amerikkaan ja takaisinkin työn perässä, mutta vain merimies oli todellinen kosmopoliitti, joka myös pärjäsi engelskallaan kaikkialla. Jotkut viihtyvät laivoissa vuosikymmeniä kotimaataan ja perhettäänkin näkemättä.

Kirja on ilmeisestikin tässä muodossaan vuonna 1987 myyty nuortenkirjana ja täyttänee tämänkin roolinsa kunnialla. Kuitenkin se kuvaa maailmansotien välistä aikaa, josta tuolloin oli siirrytty jo aivan toisenlaiseen maailmaan ja elintasokin oli noussut olennaisesti.

Kirjoittajan vielä eläessä omaelämäkerrasta oli tullut historiallinen romaani.