Ruotsi ja me

 

Mainio naapurimme

 

Nyt kun Pietariin ei viitsi yrittääkään, ovat Tallinna ja Tukholma taas lähimatkailijan valtteja. Tukholma tekee aina melkoisen vaikutelman, vaikka siellä olisi vain ne muutamat tunnit, jotka halparisteily tekee mahdollisiksi.

Onhan tälläkin palstalla tullut usein puhuttua Tukholman museoista, joista kiinnostavimpiin minun mielestäni kuuluvat Militärmuseet, Livrustkammaren, Historiska museet, Sjöhistoriska museet, Strindbergin kotimuseo ja onhan niitä. Tekniikan museo oli ennen mainio Newcomenin höyrykoneineen, mutta jossakin vaiheessa lässähti, kun siellä yritettiin luoda illuusiota kaivoksesta.

Nordiska museet, 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa rakennettu kolossi on aina kiinnostava, vaikka sen näyttelyt usein ovat melkoisen jonninjoutavia. Koko rakennuksen mahtavuus, sen edessä seisova Kaarle X Kustaan patsas obeliskeineen, joissa on aidosti mahtaileva sanoma, kertoo menneestä ajasta, joka oli kovin toisenlainen kuin nykypäivä. (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=felix+suecia ).

Ruotsalaista kulttuuria voi arvioida vaikkapa sen mukaan, mikä siinä on Kaarle-kuninkaiden, tarkoitan Kaarle XII:n ja Kaarle X Kustaan asema. Tuossa Nordiska museetin portaiden edessä ”voittamaton” Tanskan ja Puolan kukistaja ratsastaa korskeana kuin Gattamelata ja monumenttien tekstit tuovat mieleen Pariisin riemukaaren tai Moskovan Kristus Vapahtajan kirkon -voitosta voittoon!

Kaarle X Kustaan valloitukset on jo aikoja sitten sidottu tiukasti osaksi valtakuntaa. Oli aika, jolloin Skoone, Blekinge ja Hallanti eivät vielä alistuneet kohtaloonsa ja jolloin suomalaisiakin kutsuttiin hätiin torjumaan eteläisen perivihollisen hyökkäystä. Savonlinnan seudulta värvätyt Burghausenin mustat rakuunat kaatuivat siellä lähes viimeiseen mieheen, mikä oli merkittävä suoritus.

Siihen aikaan, kun Roskilden rauhan voittajaa kunnioitettiin mahdikkaalla patsaalla, oli myös Kaarle XII:n kunnia korkealla, siis 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=felix+suecia ). Ruotsalaiset ylpeilivät sotasankaruudestaan ja kun Henrik Ibsen Peer Gyntissä maalasi eri kansallisuuksille niitä kuvaavat kliseekuvat, tuli ruotsalaisia edustamaan herra Trumpeterstråhle – melkoisesti Falstaffiin vivahtava kansansa sotasankaruudella ylpeilijä.

Mutta Ruotsi alkoi pian kunnostautua aivan eri tantereilla ja kykeni ennen pitkää kohottamaan koko kansansa elintasoa sellaisiin korkeuksiin, joita ei tuota museota ja sen muistomerkkejä rakennettaessa vielä kuviteltu mahdolliseksi. Ruotsista tuli suurvalta aivan uudessa mielessä: kansankoti, jokaisesta jäsenestään huolehtiva äitivaltio, jonka erityisenä tunnusmerkkinä oli kiltteys.

Kun puoli vuosisataa sitten olin Tukholmassa hieman kesätöissä, minuun teki suuren vaikutuksen ruotsalaisen työmiehen tyyppi, jolle näytti olevan ominaista suuri arvokkuus ja itsetunto. Nuo miehet olivat pukeutuneet milteipä tyylikkäisiin ja merkittävän puhtaisiin sinisiin haalareihin ja heidän intelligentin ilmeensä perusteella saattoi hyvin kuvitella, että he kävivät iltaisin teatterissa ja konserteissa.

Sitä paitsi myös esiintyminen oli pidättyvän hillittyä, ehkä usko, että kiroilu oli erityisen tyypillistä heidän keskuudessaan. Ero suomalaiseen, saati venäläiseen tuon ajan duunariin oli varsin selvä. Jälkimmäisissä saattoi olla tiettyä reiluuden ja aitouden tuntua, mutta myös selvää alaluokkaista raakuutta. Erityisesti suomalaisissa oli aistivinaan peittelemätöntä kaunaa ja vihaa.

Venäläiset olivat kyllä luku sinänsä. He olivat välittömämpiä kuin ruotsalaiset tai suomalaiset ja usein hyvin ystävällisiä. Intelligenttiys ja arvokkuus olivat siinä joukossa kuitenkin harvinaisia.

Ruotsalainen kiltteys, joka on jo kauan sitten korvannut Trumpeterstråhlen helppohintaisen ylpistelyn keskeisenä ominaisuutena, on luku sinänsä. Se näkyy kaikkialla ja sen vastareaktio, raggareiksi nimetty joukko on sen sijaan nykyään jo yleensä huomaamaton. Nykyään ns. uusruotsalaiset muodostavat sen sijaan Tukholman kaltaisissa paikoissa usein enemmistön. Ongelmat ovat tunnettuja eikä niistä sen enempää.

Jokainen hyve muodostuu liiallisena paheeksi, on vanha antiikin periaate, jonka vaikutuksen näkee niin Ruotsissa kuin meillä, Venäjästä puhumatta. Ruotsalaiset hölmöilivät avaamalla maansa ovet sepposen selälleen kenelle tahansa, joka viitsi saapua paikalle. Satoa korjataan nyt. Armeija alettiin alas, koska maa, jonne kaikki ovat tervetulleita, ei sellaisella tee mitään.

Meillä oli tietenkin pako matkia aina esikuvana toiminutta naapuria miltei kaikessa. Armeija sentään jätettiin paikalleen. Meillä on omat kansalliset myyttimme, joilla on oma elinkaarensa. Kaarle X Kustaa ja Kaarle XII eivät enää ole meidän sankareitamme, vaikka eihän siitäkään niin pitkä aika ole.

Venäjän atavistinen kulttuurikehitys on tuonut nyt vuosikymmenten takaa nykypäivään omat sankarinsa, Suvorovista suureen miesten tapattajaan, Žukoviin. Reaktiona naapurin regressioon alkaa meilläkin ruotsalainen kiltteyden kultti taas saada rinnalleen primitiivistä militarismia. Pakkohan se on jollakin tavalla reagoida tähän Zeitenwendeen.

Kehitys on tavattoman valitettavaa. Ruotsi on ollut omanlaisensa suurvalta ja esikuva koko maailmalle. Suomi on ollut sen kuuliainen oppipoika ja monessa suhteessa päässyt esikuvansa rinnalle ja välillä aina sen edellekin. Ruotsalaisilla on taipumusta tehdä asiat överiksi ja samahan se on meilläkin.

Saapa nähdä, miten ruotsalainen kulttuuri lähivuosina suhtautuu sotahistoriaansa, joka usein oli niin sanotusti loistavaa, mutta tarjosi toki kansalle vain noita tunnettuja verta, hikeä ja kyyneleitä. Meillä on jo noussut mielestäni aivan kummallinen tarkka-ampujan kultti ja merkkejä on siitäkin, että esimerkiksi jatkosotaa aletaan käsitellä aikakautensa kontekstissa, kun se jo hyvän aikaa on sen sijaan saanut palvella erilaisten kansallisten itseruoskijoiden temmellyskenttänä.

Vaarana on, nyt ja aina, se, että asiat tehdään överiksi. Venäläisten vihaaminen ja vähättely ovat vaarallista typeryyttä siinä kuin hyväuskoisuus ja maniaksi muodostunut kiltteys. Tämä pätee niin historiassa kuin nykypäivänä.

Ruotsin ja Suomen sotilaalliset saavutukset ovat olleet millä tahansa mittapuulla suuret, mutta niiden ottaminen kansallisen tietoisuuden ja ylpeyden mittapuuksi merkitsisi regressiota, paluuta infantiilille tasolle.

Vapaa Pohjola on ollut maailmalle ennen kaikkea esikuva sosiaalivaltion ja humaanin oikeusvaltion rakentamisessa. Sekin on ollut vaativaa työtä, jossa kohtuuden säilyttäminen mielettömien ylilyöntien sijasta on useinkin ollut se vaikein asia. Olipa meilläkin vuosi 1918, jota monet yhä ihaillen muistelevat.

Maailmassa on yllin kyllin valtioita, jotka ovat vaipuneet eläimelliselle militarismin ja vihan tasolle. Sillä alalla kilpailu on kova eivätkä tulokset houkuttele niitä laakereita tavoittelemaan.

Sen sijaan Suomi, kuten Ruotsikin ovat suorittaneet todellisen urotyönsä rakentaessaan yhteiskuntaa ja valtiota, jossa ihmisen on hyvä elää. Toivotaan nyt, että tämä todellinen kutsumuksemme saisi jatkua.