Tsaareista bolshevikkeihin

 

Mitä enemmän se muuttuu…

 

Sitä enemmän se alkaa muistuttaa entistä itseään, plus ça change, plus c'est la même chose, kertoo muuan lentävä lause.

Bolševikkivalta sanoutui jyrkästi irti tsarismin julmuuksista ja väkivaltaisuuksista. Jo heti lokakuun vallankaappauksen jälkeen julkaistiin dekreetti rauhasta, joka julisti sitä periaatetta, että jokaisella kansalla, pienellä tai suurella, oli oikeus itse päättää siitä, miten se elämänsä järjestää, yksinkö vai yhdessä jonkin toisen kansan kanssa. Anneksio eli väkivaltainen vieraan alueen haltuunotto ei ollut hyväksyttävää. Englanniksi tämä ilmaistiin seuraavasti:

By annexation or seizure of foreign territory the government, in accordance with the legal concepts of democracy in general and of the working class in particular, understands any incorporation of a small and weak nationality by a large and powerful state without a clear, definite and voluntary expression of agreement and desire by the weak nationality, regardless of the time when such forcible incorporation took place, regardless also of how developed or how backward is the nation forcibly attached or forcibly detained within the frontiers of the [larger] state, and, finally, regardless of whether or not this large nation is located in Europe or in distant lands beyond the seas.

Tämä koski siis myös ikivanhoja kansojen alistamisia ja merentakaisia siirtomaita.

Kansojen vapaus oli keskeinen oikeus, jota oli kunnioitettava, eikä asiassa saanut viekastella selittämällä, että ne haluavat sitä tai tätä. Asiat oli vaadittaessa selvitettävä sellaisella kansanäänestyksellä, jossa ulkopuolisen painostuksen mahdollisuus oli eliminoitu:

If any nation whatsoever is detained by force within the boundaries of a certain state, and if [that nation], contrary to its expressed desire whether such desire is made manifest in the press, national assemblies, party relations, or in protests and uprisings against national oppression, is not given the right to determine the form of its state life by free voting and completely free from the presence of the troops of the annexing or stronger state and without the least desire, then the dominance of that nation by the stronger state is annexation, i.e., seizure by force and violence.

26.10./10.11.1917

Bolševikit selittivät pelaavansa avoimin kortein näiden uusien sääntöjen mukaisesti ja olevansa valmiit välittömästi aloittamaan sen mukaiset toimet.

Suomi, jonka haluista tässä suhteessa ei voinut olla epäilystä, irtisanoutuikin käytännössä Venäjästä lähes välittömästi hyväksymällä valtalain ja muodollisestikin sitten 4. ja 6. joulukuuta tehdyillä päätöksillä. Tämä nieltiin Pietarissa, kun Suomen sosialidemokraatitkin puolestaan vahvistivat maansa halun erota.

Toki sosialidemokraatteja haukuttiin vallankumouksen laiminlyömisestä ja sysättiin heidät sitten vielä yrittämän kapinaa, jonka kuluessa heidät piankin myytiin saksalaisille Brest-Litovskin rauhassa.

Mutta tämähän on peruskauraa, joka jokaisen on Suomen historiasta tiedettävä. Tässä tapauksessa minua ei kiinnosta Suomen (tai Itä-Karjalan tai jonkin muun Venäjän imperiumin osan) kohtalo. Kiinnostavaa on se, miten todella radikaaleja periaatteita bolševikkien Venäjä aluksi tunnusti ja se, miten pian ja täydellisesti se niistä luopui.

Puolalle, Ukrainalle, Valko-Venäjälle ja Transkaukasialle oli pakko hyväksyä ero ja itsemääräämisoikeus, kun se kerran oli julistettu, eikä Saksan aseita vastaan voitu enää tehdä yhtään mitään, kun vanha tsaarin armeija oli tahallisesti tuhottu eikä uutta puna-armeijaa ollut vielä olemassa.

Itku silmässä se kuitenkin tapahtui, sillä eihän julistuksen tarkoituksena ollut, että nuo kansakunnat ja kansanryhmät eroaisivat emämaasta kerta kaikkiaan. Tarkoitus oli, että ne eroaisivat siitä vain voidakseen heti vapaaehtoisesti yhdistyä siihen vallankumouksellisten kansanjoukkojen tahdonilmauksen perusteella.

Tämä peli toimi kyllä aika hyvin, mutta viiveellä. Suomi, Puola ja Baltian maat jäivät pysyväisemminkin imperiumin ulkopuolelle ja samoin Moldavia ja aluksi myös Gruusia. Ukraina, kuten muutkin, yritti vastarintaa, mutta sillä ei ollut edellytyksiä voittaa puna-armeijaa, joka oli jo kasvanut monimiljoonaiseksi. Puolaa auttoi Ranska, Suomea Saksa ja sen takuumiehenä oli sittemmin Englanti, joka myös antoi tukeaan Baltiassa.

Sen jälkeen, kun alueet olivat liittyneet takaisin neuvosto-Venäjään/Neuvostoliittoon ns. työtätekevien tahdonilmauksella ja bolševikkien tykkien ja kiväärien tuella, oli niiden kuuluminen siihen pyhä asia. Mikä tahansa ”rauhandekreetissä” esitettyjen asioiden ilmaiseminen olisi Neuvostoliitossa ollut majesteettirikos, jollaiset rangaistiin tunnetun 58. pykälän perusteella.

Kansat kuuluivat nyt suureen, vapaaehtoiseen liittoon, jonka missiona oli maailmanhistorialle määrätyn libreton toteuttaminen eli työväenluokan vapauttaminen ja ihmiskunnan vieminen uuteen kehitysvaiheeseen, jolle olivat ominaisia niukkuuden, sorron ja pakotuksen häviäminen, sotien ja rikollisuuden loppuminen ja ihmisen muuttuminen pedosta yleväksi olennoksi.

Turha sanoakaan, että noiden päämäärien saavuttamiseksi oli välttämätöntä aluksi kehittää huippuunsa saakka niiden vastakohtia. Päämäärän valtavuus teki mahdolliseksi hyväksyä kaikki mahdolliset rikokset, joita sen saavuttaminen edellytti.

No, tuttuahan tämä on. Tällä halusin vain sanoa, että bolševikit eivät olleet kyynisiä roistoja, mikäli uskoivat omaan tarinaansa ja moni varmaankin uskoi. Tyhmimmät tekivät niin yksinkertaisuuttaan ja fiksummat saivat joka tapauksessa korkeimman eli puolueen siunauksen rötöksille ja niiden suosimiselle. Ristiriitojen selittelyä varten oli erikoismiehet.

Kun Venäjä nyt törkeästi loukkaa niitä periaatteita, joita sen ihailtu edeltäjä, Neuvostoliitto julisti, on syytä kysyä, millaisia perusteita sillä on rikolliselle politiikalleen. Juuri sellainenhan ehdottomasti kaipaa edes hyviä selityksiä.

Voimme ainakin todeta sen, ettei ns. rauhandekreetissä esitetty ajatus kansojen oikeuksista nauti nyt minkäänlaista suosiota. Sen väittäminen, että ukrainalaiset oikeasti itse asiassa haluaisivatkin olla Venäjän yhteydessä, ei vakuuttaisi ketään. Asian selvittäminen kansanäänestyksellä, jossa vieraiden joukkojen vaikutus olisi eliminoitu selvittäisi asian, mutta jokainen ymmärtää, millainen sen tulos olisi.

Venäjällä esitetty selitys ”natsismin” kitkemisestä sodan aiheena ei voi olla muuta kuin säälittävä. Se perustuu ns. Suuren isänmaallisen sodan -puolustussodan- uhrien mobilisoimiseen assosiaation keinoin sitä väkivaltaa oikeuttamaan, jota naapurimaassa on harjoitettu jo kahdeksan vuoden ajan -samalla tietenkin provosoiden toista osapuolta väkivaltaan.

Nykyistä Ukrainan sotaa on sanottu Venäjän historian häpeällisimmäksi ja se on kyllä paljon. Venäjällä on aina korostettu sen sotien olleen puolustussotia, joita myös toki oli, tai sitten ”vapautussotia”, kuten Balkanilla ja Itä-Euroopassa. Bulgariassa ja Serbiassa Venäjän maine tosiaan onkin hyvä.

Kaikki kansat eivät kuitenkaan ole olleet kiitollisia vapauttamisesta. Kysyä voi vaikkapa virolaisilta, latvialaisilta ja puolalaisilta. Nykyinen patsaiden kaatelu ei ole mikään äkillinen päähänpisto.

Onneksi meidän ei ole tarvinnut kaataa enempää Leninin ja Stalinin kuin Otto Ville Kuusisen tai Armas Äikiän patsaita. Kyllä sellaiset voisivat meilläkin olla, mikäli sodat olisivat menneet toisin. Tuskinpa me sulattaisimme vaikkapa marsalkka Govorovin patsasta Postitalon edessä. Tai -tarkemmin ajatellen-saattaisimmepa hyvinkin sulattaa… Kyllä noita entisiä vangittuja kansoja voi ymmärtää.

Ukrainan-sodan tavaton kyynisyys Venäjän puolelta ilmentää henkistä konkurssia. Vanhat slavofiilis-euraasialaiset ideat Venäjän erikoislaadusta ja sen vaalimisen edellyttämästä hyökkäyssodasta ovat yhtä huono peruste sodalle kuin Hitlerin vaatimukset elintilasta ja Saksan kansan muka ainutlaatuisesta arvosta. Kummallakaan ei ole tarjolla mitään yleisesti pätevää moraalista periaatetta, pikemminkin avoin moraalittomuus.

Bolševikkeja saattoi kaikin mokomin myös nimittää moraalittomiksi, mutta heillä ainakin oli kylliksi häveliäisyyttä kätkeäkseen asian. Putin sen sijaan on yhtä häpeämätön kuin Hitler aikoinaan. Kun puhutaan kulttuurin rappiosta, ovat erinäiset amerikkalaisen epäkulttuurin tuotteet sen epäilemättömiä osoituksia, mutta niin ovat myös tietyt venäläisen tökeryyden esimerkit, joista Ukrainan-sota on räikein.

Tässä alkaa tulla jo ikävä Neuvostoliiton totisia tovereitakin. He ainakin edes valehtelivat toimivansa koko ihmiskunnan edun hyväksi ja yleispätevien periaatteiden mukaisesti. Saapa nähdä, missä vaiheessa palataan edes muodollisesti tunnustamaan kaikkia sitovat yleiset oikeusperiaatteet.