Tulevaisuuskin lienee vielä edessä

 

Näin meidän suurvaltojen kesken

 

En ole voinut olla huomaamatta, että suomalaiseen poliittiseen kulttuuriin kuuluu hyvin sitkeästi ajatus siitä, että olemme jonkin sortin suurvalta. On luonnollista, että se elää rinnakkain sellaisen käsityksen kanssa, ettemme ole tässä maailmassa oikeastaan yhtään mitään. Jälkimmäisestä käsityksestä innostuneet henkilöt ovat jopa saattaneet sanoa maamme olevan niin pienen, ettei se edes kartalta erotu…

Samasta lähteestähän nuo käsitykset kumpuavat, huterasta itsetunnosta, joka saattaa ilmetä äärimmäisyyksiin menevänä liioitteluna suuntaan tai toiseen. Olen huomannut, että monelle on kovin tärkeää juuri tuo jompaan kumpaan suuntaan tapahtuva liioittelu, jonka esittäjä kokee sillä osoittavansa fiksuutensa.

Normaalioletus joka tapauksessa on, ettemme ole, eikä meidän sovikaan olla itsemme kokoisia. Yleensä ajattelemme olevamme kokoamme suurempia (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/2023/03/ ).

Muistan, kuinka muuan virolainen historioitsija -joka muuten oli Viron akatemian jäsen- joskus neuvostoaikana kertoi minulle, miten hän on yhä uudelleen imponoitunut suomalaisten toista maailmansotaa koskevien tutkimusten lähtökohtaisista oletuksista: siellä ne suurvallat päättävät maailman kohtaloista ja mukana on aina myös Suomi.

Paasikivi taas jatkosodan päiväkirjoissaan muisteli, miten meillä oli talvisodan aikaan jo herännyt ajatus, että voisimme yksin voittaa tuon inhan itäisen naapurimme. Itärintamalta saapuvat valtavat luvut sotakoneiden määristä kertoivat kuitenkin karua kieltään. -Ei mitään sinne päinkään, totesi vanha reaalipoliitikko, selvästi hieman hämmästyneenä hänkin. Hämmästynythän oli samasta asiasta myös Hitler puhuessaan Mannerheimin kanssa.

Nyt näyttää siltä, että läntinen koalitio on saanut oleellisen vahvistuksen Suomen liityttyä siihen. Naton jäsenenä Suomi on monien mielestä nyt viimeistään suurvalta, ainakin osa siitä ja sen kuuluu toimia arvonsa mukaisesti koko 1300 kilometrin rajallaan, merialueita unohtamatta.

Putinin puheet suurvaltojen etupiireistä säikäyttivät aikoinaan suomalaiset perusteellisesti ja ainakin galluppien mukaan saivat suuren enemmistön kannattamaan luopumista liittoutumattomuudesta. Se paljon puhuttu Nato-optio lankesi siis lunastettavaksi.

Mutta mitäpä rauhaamme nyt kuuluu, kun olemme Naton jäseniä? Näyttää sitä, etteivät kaikki oikein muista sitä, ettei jäsenyys tarkoita itsenäisestä päätäntävallasta luopumista edes sotilasasioissa. Nato-maat tekevät päätöksensä itsenäisesti, vaikka se kuuluisa viiden pykäläkin velvoittaa antamaan apua, jos yksikin liittoutuman maa joutuu hyökkäyksen kohteeksi. Ainakin tämä koskee itsenäisiä Nato-maita.

Ellemme me itse muita auta, ei ole ihan kohtuullista itsekään pyytää apua, jos sitä joskus tarvitaan, sanotaan ja niinhän se tietysti on.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kannattaisi ehdottomasti kasata maahamme kaikkia mahdollisia aseita, jotka takuuvarmasti aiheuttavat maalittamisen ja vastareaktion rajan toisella puolella. Itse asiassa voisi olla viisasta politiikkaa olla varsin pidättyväinen ainakin offensiivista potentiaalia omaavassa varustautumisessa, ettei syntyisi vaarallista vastakkainasettelua ja kilpavarustelua.

Asevoimat on tietenkin myös syytä pitää tiukasti omissa käsissä hinnalla millä hyvänsä. Nato-voimat on epäilemättä koulutettu toimimaan yhdessä, mutta omien joukkojen alistaminen vieraalle käskijälle olisi kovin vieras ajatus itsenäiselle maalle ja tuskin sopii perinteisiin näkemyksiimme maanpuolustuksesta. Saattaisipa se johtaa asevelvollisten motivaation hupenemiseenkin.

Ulkomaisten joukkojen tukikohta Suomessa olisi jo sellainen askel pois itsenäisyydestä, että se luultavasti aiheuttaisi myös laajan vastareaktion poliittisessa kentässämme. Huhujen mukaan amerikkalaiset tukikohdat nauttivat jopa eksterritoriaalioikeuksia, mikä nyt ainakin olisi kansallinen nöyryytys niille, jotka eivät vielä tunne sulautuneensa toiseen suurvaltaan.

Nato-maat Tanska ja Norja ovat mielestäni hoitaneet leiviskänsä hyvin ja pitäneet liittoutumisensa aidosti puolustuksellisena, vaikka Neuvostoliitto joskus hieman ärähtelikin. Pohjoismaisella politiikalla ei muutenkaan ole ollut Venäjän kannalta aggressiivista luonnetta enää pariin sataan vuoteen, mikä lisää asia uskottavuutta.

Etelämpänä sen sijaan tilanne on arkaluontoisempi. Reunavaltiot Liettuasta Viroon voivat tuntea olonsa turvalliseksi vain Naton jäseninä ja Nato taas kaipaa niiden turvaamiseksi Suomen ja kovin mielellään myös Ruotsin resursseja.

Jotkut näyttävät riemuitsevan siitä, että Itämeri on nyt Naton sisämeri, jossa Venäjällä on hyvin niukasti tilaa toimia. Voihan se olla hyväkin asia, mikäli voimme luottaa siihen, että järki ohjaa päättäjiä Venäjälläkin. Viime aikojen kokemus kuitenkin viittaa johonkin muuhun.

Me luotamme Natoon nyt ja Venäjästä eronneille valtioille se on paras turva hyökkäystä vastaan, mutta kukaan ei tiedä, millainen on tulevaisuus, myös Naton kannalta. Tulevaisuus voi olla hyvinkin lähellä.

Kuluneen sanaparren mukaan turvallisuus ei ole aidan panemista, vaan portin avaamista. Tässä lienee ainakin ulkopoliittisen viisauden ydin. Venäjän vastuuttomalle ja rikolliselle laajenemispolitiikalle on toki löydettävä riittävä vastus ja pelote, mutta sellaisen varaan ei voida rakentaa pitkän tähtäimen hyviä suhteita.

Mikäli me nyt innostumme maksimaalisesti lisäämään suurvaltaista pelotettamme, saamme kyllä varmasti huomata, että se aiheuttaa  vastaavan reaktion rajan takana.

Itse asiassa kansallinen etumme vaatii, että panemme vähän sordiinoa sotatorveemme ja tunnustelemme hiljakseen mahdollisuuksia normaalin elämän palauttamiseen ja varustelukierteen ehkäisemiseen.

Pienistäkin asioista voi aloittaa. Otetaan esimerkiksi vaikka Nato-maa Norja, joka laskee venäläisiä rajansa yli paljon helpommin kuin mallioppilas ja suurvalta in statu nascendi Finlandia.

Niin, että miksikäs niiden suhteiden pitäisi hyvät olla, jos toinen osapuoli on lähtenyt sallimattoman aggression tielle?

Eihän sellaisesta toki ole syytä palkita, mutta kannattaa muistaa, että elämä jatkuu -jos on jatkuakseen- vielä paljon sen jälkeenkin, kun Ukrainan sota on kaukaista historiaa.

Ne, jotka miekkaan tarttuvat, ansaitsevat tuntea sen myös omissa nahoissaan, mutta tulee se vielä aika rauhallekin ja voidaan toivoa, että silloin hyökkääjät ovat oppineet kantapään kautta, ettei rikos kannata.

Näinhän se kävi Saksassakin, vaikka oppineet analyytikot todistelivat, ettei sillä kansalla ole edellytyksiä oppia normaalia rauhaan ja rakkauteen perustuvaa elämänmuotoa.

Toivotaan nyt sentään ainakin parasta ja yritetään estää vaarallinen kehitys.