Miekoista roolinkeihin

 

Pistoolien kulttuurihistoriaa

 

Muuan mahdollinen tapa tarkastella kulttuurin muuttumista on tutkia aseiden roolia siinä. Aseet ovat aina olleet, paitsi rahvaan elinkeinoihin ja herrasväen harrastuksiin kuuluva väline, myös vapaan miehen tunnusmerkki.

Aseenkanto-oikeutta on järjestäytyneessä valtiossa yleensä aina säädelty. Kun se on rahvaalta kokonaan kielletty, on se merkinnyt alkusoittoa sen täydelliselle ja lopulliselle alistamiselle. Näin esimerkiksi Baltiassa 1500-luvulla.

Aseen kantaminen oli sääty-yhteiskunnassa ollut myös herrojen ja esivallan aatelismerkki ja nimenomaan aatelissäädylle olikin ominaista kantaa aina mukanaan miekkaa, olivatpa nämä sitten mitä virkamiehiä tahansa.

Aina välillä sitten osoitettiin, ettei esivalta suotta miekkaansa kantanut, siltä varalta, että asia olisi pyrkinyt alamaisilta unohtumaan.

Tietenkin ase oli tarpeen myös antamassa turvaa henkeä uhkaavia rosvoja ja kunniaa uhkaavia röyhkimyksiä vastaan. Pelkkä miekka ei aina riittänyt ja niinpä pitemmillä ja lyhyemmilläkin matkoilla oli mukana niin sanottu päällystakkipistooli.

Yleensä herroilla oli pistoolipari, joka tosin ei vielä oikein riittänyt häikäilemättömimpien ryövärien väkipyssyä (blunderbuss) vastaan. Mikäli pistooleita oli useammalla miehellä, ymmärsivät rosvot jo kaihtaa hyökkäystä.

Nuo pistoolit olivat suustaladattavia mustaruutiaseita, joita tositilanteessa saattoi laukaista vain kerran. Kokokin oli yleensä varsin suuri, joten mihinkään liivintaskuun niitä ei saanut mahtumaan.

Pistoolit syrjäyttivät vähitellen miekan myös silloin, kun oli puolustettava omaa kunniaa sen todellisia tai kuviteltuja loukkauksia vastaan. Tämä kaksintaisteluinstituutio levisi kuin kulkutauti lähes koko Eurooppaan 1800-luvulla.

Yleensä hallitsijat yrittivät rajoittaa sitä ja määräsivät osalisille ankaria rangaistuksia, mutta eihän se mitään auttanut. Lopulta instituutio tunnustettiin Venäjän armeijassa lailliseksi niin myöhään kuin Aleksantei III:n aikana vuonna 1894 ja vielä 1900-luvun puolella kaksintaisteluita oli jokunen sata tapausta (ks. Vihavainen: Haun kuprin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).Muutama kuolikin.

Pohjois-Amerikan asuttajat kohtasivat vaaroja joka askeleella ja suuri merkkitapaus oli, kun Samuel Colt kehitti jo vuonna 1835 revolverin, joka ennen pitkää valtasi markkinat. Sekin oli aluksi tavallaan suustaladattava, kun rummun jokainen kammio oli erikseen varustettava ruudilla, nallilla ja kuulalla.

Siinähän sitä aikaa tärvääntyi, mutta 6 valmista paukkua rummussa oli jo suuri etumatka kerran laukeavaa suustaladattavaa vastaan.

Myöhemmin tulivat messinkiset patruunat ja käytössä oli aina valmis ase, jota ei erikseen tarvinnut edes virittää, reipas veto liipaisimesta, ja kuula läksi tielleen, jolla sitä ei enää voinut pysäyttää. Myöhemmin kuulien tilalle tulivat pitkänomaiset luodit, kuten muissakin aseissa.

Muuan Coltin pitkäpiippuinen malli sai nimen Peacemaker, millä kai viitattiin siihen, että pelkkä uhkaaminen säästi ihmiset tappeluilta ja verenvuodatukselta. Käytännössä ne luultavasti lisääntyivät paljonkin.

Joka tapauksessa syntyi sanaparsi: Jumala loi ihmisen, mutta Samuel Colt teki heistä tasa-arvoisia. Käytännössä tulos taisi olla ongelmallisempi: sekä kunnon kansalaisilla että roistoilla oli nyt tasapuolisesti revolvereita ja muita tehokkaita aseita. Voiton puolella oli häikäilemättömämpi: se, jolla oli kylliksi rikollinen mieli, että hän saattoi ensimmäisenä tappaa.

Syystä tai toisesta revolverista on tullut Yhdysvaltojen pyhä epävirallinen symboli ja tuskin voimme omassa maassammekaan avata televisiota joutumatta näkemään sekä silmitöntä ammuskelua että kylmäverisiä murhia. Asetta kantava rosvo on kulttuurimme ikoni, ei aatelisherra miekkoineen.

Revolverista askel eteenpäin oli monien mielestä itselataava pistooli, jonka kehitti Moses Browning noin vuonna 1896. Sen ongelma revolveriin verrattuna oli, että ensimmäinen patruuna oli vedettävä piippuun kahta kättä käyttäen (”liikkuvat taakse”). Sen jälkeen sopi vain painella liipasinta ja laukaukset olivat tarkempia ja nopeampia kuin revolverilla.

Browning-systeemi levisi erittäin nopeasti ja sitä jäljiteltiin pian joka maassa. Meillä siitä tuli yleiskäsite, jonka nimeksi vääntyi arkikielessä roolinki. Jos luette etenkin vuosien 1918-1930 uutisia, huomaatte, että browningit paukkuivat ilmeisesti jo joka ilta huvihuoneistoissa ja niiden pihoilla.

Tuskin monikaan lähti tansseihin ilman roolinkiaaan tai ainakin nyt puukkoa. Niiden kanssa sitten nuoret urokset nokittelivat: kuka uskaltaa ja kuka ei! Kovin moni kännipäissään uskalsi ja kuvausten mukaan tappeluissa oli usein käytössä useampikin roolinki, mylläkässä joku ampui alta ja toinen päältä. Henkiä tietenkin meni.

Olihan niitä ihmisitä tapettu aina kunnon juhlissa etenkin Pohjanmaalla ja muuallakin jo ilman pistooleita, mutta kyllä 1920-luvun roolinkipeijaiset olivat omaa luokkaansa ainakin pintapuolisen lehtien lukemisen perusteella ja samaan viittaavat kuolinsyytilastot.

Tupsluikkarista, eli 6.35 kaliiperin itselataavasta taskuaseesta tuli myös salapoliisikertomusten vakiokalustoa. Yleensä poliisilla ja ehkä rosvollakin oli kunnon lyhytpiippuinen 9-millinen tussari kainalokotelossaan, mutta sen lisäksi vielä tupsluikkari saappaassaan, saattoipa olla vielä puukkokin. Siinäpä aikamme ritari!

Tosielämässä noita taskuaseita kantoivat hyvin monet ja esimerkiksi taksimiehillä ne olivat laillisia aseita. Muistan itsekin, kun meillä asunut taksimies toi kerran oman pikkuaseensa mukanaan, kun 1950-luvulla ammuskelimme uudella .22 harjoituspistoolilla maaliin. Kyllä se luoti siitä lensi sen parinkymmenen metrin päähän ja osui lankunpätkään, vakka aseessa ei ollut edes tähtäimiä, vain pelkkä ura.

Lupien saanti moiselle vehkeelle on sittemmin ollut hyvin vaikeaa ja nykyään käytännössä lähes mahdotonta. Joka tapauksessa niitä 1920-luvun perintönä oli luultavasti tuhansittain maatiloilla ns. sikapyssyinä ja lienee vieläkin, vaikka kotiteurastuksia ei enää ole. Sellaiset minkäkin vielä sentään muistan.

 Sotien jälkeen noita tupsluikkareita ei ole tainnut juuri rikostilastoissa esiintyä, kuten ei Suomessa muitakaan ampuma-aseita, mutta sen sijaan niihin kohdistuva kammo on aivan kouriintuntuvasti kasvanut ainakin somessa, jos sen perusteella nyt mitään voi päätellä.

En tiedä mitä voi päätellä siitä, että aseita koskeva terminologia n ainakin toimittajilta yleensä aivan hukassa ja animaatioissakin näkyy yhä uudelleen, miten aseesta lähtevät lentämään patruunat hylsyineen kaikkineen, eivät siis vain luodit.

Elämme nyt yhteiskunnassa, jossa väkivalta ja nimenomaan ampuma-aseilla suoritettu, on (populaari) kulttuurin täysin keskeinen asia. Samaan aikaan, ainakin periaatteessa, aseiden käyttö ja hallinta hyvin tiuasti valtion omissa käsissä. Valtiolla on väkivaltamonopoli, kuten jo Max Weber siltä edellytti.

Käytännössä vinksahtaneet ja luihut, sivullisia ammuskelijat ja puukottajat eivät ole kai koskaan riehuneet julkisilla paikoilla yhtä paljon kuin nyt. Aiemmin aivan tuntemattomat amok-itsemurhat ovat samaan aikaan ilmestyneet meillekin.

Toki oma maamme on pelkkä lintukoto useimpiin muihin verrattuna. Huvittavaa kyllä, aina kun jokin aseellinen vakivallanteko tapahtuu, nousee hirmuinen äläkkä siitä, että loputkin aseet olisi kaikki takavarikoitava omistajiltaan. Se, joka uskaltaa olla toista mieltä, demonisoidaan nopeasti.

Mikäli kulttuuristamme, joka juuri meillä Suomessa on poikkeuksellisen rauhantahtoista ja lempeää, haluttaisiin kitkeä nuo vastenmieliset joukkomurhat, olisi ensimmäisen askeleen varmaakin oltava sen yleisen henkisen saasteen rajoittaminen, jota netti ja media ovat kukkuroillaan.

Mutta eihän siihen voi koskea, saako edes esittää ajatustakaan sen rajoittamisesta? Aikoinaan meillä oli huvivero, jolla rajoitettiin ala-arvoisella tai sellaiseksi katsotulla taiteella hyötymisen kannattavuutta.

Jo pelkkä tätä koskevan idean esittäminen nostaa varmasti niin sanoakseni karvat pystyyn niin kaiken maailman only fans-prostituoitujen, pelien kehittäjien kuin monien muidenkin ryhmien keskuudessa. Mahdollista se tuskin olisikaan, mutta olisiko edes suotavaa? Ja olisiko sillä mitään merkitystä?

Selvää on, että yhdessä maassa sitä olisi yhtä mahdotonta toteuttaa kuin aikoinaan kommunismia. Stalin oli tosin tässä asiassa eri mieltä, mutta jääköön nyt hänen esimerkkinsä käsittelemättä.

Aikamme länsimaisen kulttuurin keskeinen symboli on pistooli ja sellaiseksi kelpaa paremman puutteessa vaikkapa James Bondin ikonisessa kuvassa sojottava ohutpiippuinen ilmapistooli. Kuitenkin tuon aseen pitää tosielämässä olla jossakin saavuttamattomissa.