Pahoillaan olosta

 

Onpas ikävää

 

Näin vanhaksi ukoksi tultua on yöelämään alkanut kuulua erilaisten sanojen poukkoilu mielessä ja jopa niiden vertailu, mikä tietenkin jää pakosta pinnalliseksi ja epätäydelliseksi ja monia asioita tulee myös ymmärrettyä enemmän tai vähemmän väärin.

Mutta siinähän se aika kuluu, mitä jostakin syystä pidetään yleensä myönteisenä asiana, vaikka ei aina. Siltä varalta, että asia tuottaisi jollekin huvia, panen (enkä pistä tai laita) pari huomiota paperillekin.

Kun jollekin toiselle sattuu epätoivottavia tai suorastaan pahoja asioita, sanoo myötätuntoinen suomalainen: Onpas ikävää!

Itse asiassa hän ei lainkaan viittaa siihen, että kokemus jotenkin liittyisi pitkäveteisyyteen tai tylsyyteen. Ikävä/ikävyyskin vain on epätoivottava asia, kuten etenkin teinit tietävät. Toki parhaimmillaan ikävässä/ikävyydessä on nostalgian suloisia sävyjä: Mi ikävyys, mi hämäryys mun sieluni ympär’, kuin syksy-iltanen autioll’ maalla…

Saksalainen sen sijaan sanoo Schade, eli vahinko, eikä tarkoita sitä, että asiaan ei liittyisi tarkoituksellisuutta, vaan sitä, että on aiheutettu/aiheutunut jonkinlainen vaurio.

Englanniksi kyseessä on tietenkin shame eli häpeä, vaikka siinä ei viitatakaan vahingon kärsineen häpeälliseksi leimattuun toimintaan. Itse asiassa lähellä on rienaava ajatus, että itse Jumala olisi saattanut toimia väärin, epäreilusti eli häpeällisesti.

Ellei pakkoruotsini minua petä, saattaa ruotsalainen tässä yhteydessä puhua synnistä -synd. Jokin asia meni siis väärin, vaikka syyllistä ei tässä suinkaan osoiteta, itse tapahtuma vain nyt on jotenkin väärä.

Venäläinen puhuu säälistä: Otšen žal. Espanjalainen voi sanoa osanottavasti vaikkapa que rabie! tai que barbaridad! ja ranskalainen tokaisee tant pis, mikä ei liity virtsaamiseen, vaan huonouteen, latinaksi peor, pessimus.

Toki on olemassa myötätuntomanauksia, jotka yleensä ovat mietoja, ainakin silloin kun niitä käytetään korrektia kieltä edellyttävissä yhteyksissä. Esimerkiksi Martti Ahtisaari käytti usein kevytmanausta Peijakas!

Naiset ja intellektuellit käyttävät mielellään sievää kieltä, joten sellaiset ilmaukset kuin hitto, peeveli (pyöveli), helkkari (jo siinä rajoilla), samperi ja vastaavat saattavat särvittää sisarellista myötäkärsimystä toiselle tapahtuneen vahingon johdosta.

Mikäli asia on kyllin suuri, saatetaan myötätuntoa osoittaa myös höystämällä osanotto kaikkein karkeimmillakin kirouksilla, mutta tämä on tyylikysymys. Monessa kielessä sellainen taitaa olla aina paheksuttavaa.

Kevytmanausta kuten shit! käyttävät anglosaksit ja romaanisissa kielissä on vastaava Merde!, Merda! jne. Suomessa Voi paska! taitaa olla tulossa salonkikelpoiseksi englannin vaikutuksesta. Saksan Scheisse on tuttu niillekin, joille kieli muuten on outo.

Venäläiset eivät eritysesti manaile ulosteiden nimeen, vaan käyttävät govno-sanaa pikemminkin laadun puutetta osoittamassa.

Ja mihin unohtukaan Sorry! Mehän sanomme suomessakin nykyään olevamme pahoillamme, emmekä enää valita asiaa (Valitan!). Jos sivullinenkin henkilö on pahoillaan siitä, mitä toiselle tapahtui, osoittaa hän olevansa sivistynyt henkilö eikä villi-ihminen.

Venäjässä on sananparsikin net tšužoj boli -vierasta kipua ei ole. Lapsilla ja muilla helposti suggeroitavilla henkilöillä tämä on sananmukaisesti totta, aikuiseksi varttuessa riippuvuus ympäristöstä vähenee.

Venäjässä muuten sanotaan oivaltavasti myös fanittajien sairastavan fanitustaan. He ovat bolelštšiki (bolet -sairastaa). Mutta tämä menee jo toiseen asiaan.

Valitettavasti asiat eivät aina mene niin kuin toivoisimme. Me suomalaiset tavallaan siis ainakin hengessä ääntelemme surkeasti, kun asiat menevät huonosti.

Ruotsissa on kevytilmaus tyvärr, johon ei näyttäisi liittyvän mitään erityisiä emootioita. Siinä vain todetaan, etteivät asiat niin menneet, kuin olisi ollut suotavaa. Venäläinen sanoo samassa yhteydessä k sožaleniju, eli viittaa myötätuntoon asian johdosta.

Ranskassa viitataan syntyneeseen vahinkoon: dommage quand même, espanjassa rangaistukseen tai syntiin: que peña, que lastima!

Meillä siis yleensä valitetaan, mikä hyvin sopineekin runonlaulajien kansalle. Voidaanhan sitä myös sanoa Mikä vahinko! tai Olipas ikävää!

Sen sijaan pahoillaan olemisessa, kun kyse on myötätunnosta, on jotakin suomalaisuudelle vierasta ja lainattua. Suomalaisen elämäntyyliin sopii kyllä ihan yleisesti olla alla päin, pahoilla mielin, murtaen mustoa haventa, kääntäen päätä käiväräistä.

Mutta onko se nyt samaa asennetta kuin on asiallista vaikkapa tuntea sen takia, että on vahingossa astunut jonkun varpaille? Sori siitä, mutta anteeks’ tai ihan ranskalaistyyppinen oho! olisi ehkä luontevampi.

Toki aivan kurjaa käytöstä olisi vahingonilo, joka on saksaksi Schadenfreude. Anglosaksit taitavat hieman ylpeillä siitä, ettei heidän kielessään edes ole vastaavaa käsitettä ja he käyttävät sitten tarvittaessa tuota saksalaista.

Joskus käytettiin useinkin ilmausta Ähä!, joka äänensävystä riippuen saattaisi olla myös tahallisuuden osoitus. Se onkin jo käynyt harvinaiseksi.

Meillä kyllä osataan olla myös vahingoniloisia ja ehkä juuri sen takia on erityisen välttämätöntä aina asianmukaisissa tilanteissa kertoa, että asia on nimenomaan ikävä tai kirottu tai ainakin tarkoittamaton. Sääliin viittaaminen sen sijaan saattaisi tuntua sen kohteesta alentavalta.