Vanhan Euroopan viimeisiltä päiviltä

 

Ennen romahdusta

 

Thomas Mann, Taikavuori. Suomentanut Kai Kaila. WSOY 1982, 725 s. (Der Zauberberg 1924)

 

Thomas Mann on merkittävin sen kirjallisen klaanin jäsen, jonka kantaisä hän oli (ks. Vihavainen: Haun thomas mann tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Hän oli nobelisti, jolla palkintoa ehdotettiin vielä toisenkin kerran, mikä tietenkin liittyy hänen poliittiseen merkitykseensä, joka aikojen kuluessa sai erilaisia sävyjä.

Tilitysteoksessaan Betrachtungen eines Unpolitischen, jonka hän kirjoitti ensimmäisen maailmansodan aikana, kirjailija tuki Saksan sotapolitiikkaa. Natsien tultua valtaan hän sen sijaan muutti maasta ja toimi sitten sodan aikana Amerikasta käsin natsismin vastaisena propagandistina.

Henkilönä saksalais-portugalilais-brasilialaista juurta oleva Mann oli ristiriitainen ja seksuaalisuus oli demoni, jonka kanssa hän ei koskaan päässyt sopuun. Homoeroottisuus, joka ilmenee hänen monista romaaneistaan ei tässä ilmeisestikään ollut pääasia.

Koko Mannien perheelle oli ominaista paitsi suuri lahjakkuus, myös tietty sairaalloisuus, joka tässäkin romaanissa kuvataan omalla tavallaan hyväksi ja hedelmälliseksi voimaksi.

Taikavuori on parantola Sveitsissä, vuoriston korkeuksissa ja jo sen ohut ilma erottaa sen koko alisesta maailmasta, jossa asiat ovat aivan toisessa järjestyksessä.

Vuorella elämän keskiössä on yhä uudelleen samanlaisena toistuva päiväjärjestys, joka hävittää ennen pitkää ajan merkityksen. Kaiken taustalla on tauti, tuberkuloosi, joka aika ajoin niittää potilaan toisensa jälkeen. Toki jotkut paranevat ja lähtevät alamaahan.

Joutilaisuus on luonnollinen ja ainoa mahdollinen olotila vuorella, jonka ohut ilma nostaa pientä kuumetta ja kiihottaa niin henkeä kuin ruumista.

 Seksuaalisuus on kuoleman likeinen kumppani ja hengen taiteellinen vapautuminen koskee monia potilaita. Tässä voi huomioida senkin, että suomalainen runous nousi huippuunsa aikana, jolloin tuberkuloosia ei vielä ollut kukistettu.

Hengen maailman suuret peruskysymykset nousevat esille kahden parantolavieraan, vapaamuurari Settembrinin ja jesuiitta Naphtan välisissä kiistoissa.

Vastakkain eivät kuitenkaan ole vain vapaa-ajattelu ja katolisuus, vaan paljon syvemmät, eudaimonistisen valistuksen hengen ja mystisen, kärsimyskeskeisen maailmakäsityksen ristiriidat.

Kirjan tapahtuma-aikana, viimeisinä ensimmäistä maailmansotaa edeltäviä vuosina olivat toki katolinen fundamentalismi ja ultramontanismikin yhä voimissaan ja toisaalta englantilainen ja etenkin ranskalaistyyppinen antiklerikaalinen liberalismi oli vielä koko maailman mitassa harvinainen ideologia.

 Mutta tässä ne eivät ole aiheena. Galitsian juutalaisista lähtöisin oleva Naphta halveksii syvästi koko valistuksen henkeä ja sen myöstä myös englantilaisten keksimää taloususkontoa, kun taas italialainen Settembrini uskoo järkeen ja valistukseen.

Muuten, parantola on täynnä eri kansallisuuksien tyyppejä, kiinalaisesta ja malaijista meksikolaisiin ja kaikkiin siltä väliltä. Kirjan lopussa ilmestyy paikalle myös kaksi suomalaista, jotka istuvat niin sanotussa huonossa venäläispöydässä yhdessä yhden buharalaisen ja yhden kurdin kanssa.

Kaikkien kansallisuuksien edustajilla on jotakin oman kansakuntansa piirteistä. Saksalaisten oletetaan olevan runottomia (vrt. Land der Dichter und Denker) ja säntillisiä ja se kyllä näkyy vaikkapa siitä huomiosta, jonka he osoittavat muodollisille käytöstavoille. Ne ovat arvo sinänsä ja osoittavat itse kunkin sivistystason. Ihmiset ovat muotoja varten.

Venäläiset sen sijaan ovat huolettomia ja viis veisaavat säännöistä, jotka saksalaisille ovat kaikki kaikessa. Sivumennen sanoen, tämän vastakohtaisuuden voi todeta monessakin aikalaiskuvauksessa ja se vallitsi myös seuraelämässä. Ruotsalaiset ovat tässä samaa maata saksalaisten kanssa.

Aika omituisesti kuvataan venäläisiä ja yleisemminkin slaavilaisia kasvoja myös vinosilmäisiksi. Asia ei koske vain venäläistä rouvaa, johon kirjan keskushenkilö päätä pahkaa rakastuu.

Rakkaus leimahtelee tämän tästä potilaiden keskuudessa, mutta jää lähes aina pelkästään henkiselle tasolla tavalla, mikä nykyihmistä jo oudostuttaa ja hieman pitkästyttääkin. Toki vielä 1920-luvulla saimme yhä uudelleen lukea romaaneja, joissa seksiä kartetaan kuin ruttoa (vrt. Vihavainen: Haun punainen mies tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Joka tapauksessa Venäjä on liberalin Settembrinin mielestä sarmaattilainen, latinaa taitamaton, puoliksi aasialainen maailma, solmuruoskan ja Pähkinälinnan maa -mutta eikä sekin voi edistää liberalsmia asiaa -johon sivumennen sanoen kuuluu myös Itävallan ja Italian rajan siirtäminen Brennerin solan luo?

Kirjan lopussa tapaamme sitten yllättäen nuoren keskushenkilön, Hans Castorpin ryömimässä länsirintaman kuraisilla kentillä yhtenä siitä joukosta, jota tarvitaan, jotta oma puoli saisi haltuunsa kukkulan, jonka valtaaminen laskelmien mukaan vie tuhatkunta omaa miestä.

Jääkö Hans Castorp henkiin vai ei, jättää kirjailija sanomatta eikä asiaa edes arvaile. Se ei ole kiinnostavaa. Oleellista on, että tämä alemman maailman eläimellinen olotila on nyt imaissut myös hänet mukaansa.

Nyt ollaan poissa taikavuoren huipulta, jossa kuolema myös oli koko ajan läsnä, mutta aivan toisessa roolissa, toki vääjäämättömänä ja säälimättömänä, mutta sentään jossakin mielessä ylevässä roolissa ihmisyyden merkityksen kirkastajana.

Saastaisen sotakokemuksen palvojia Saksasta löytyi maailmansotien välillä riittävästi ja yhä useampi etenkin nuorisosta huusi röyhkeän mahtipontisesti, että koko homma voitiin ottaa uusiksikin (ven. можем повторить).

Tämä kirja lienee ollut merkittävä syy antaa Mannille Nobel-palkinto, jonka hän sai vuonna 1929. Siitä huolimatta, ellei peräti sen takia natsit ottivat myös Mannin silmätikukseen ja polttivat hänenkin kirjojaan. Hänestä tuliin sitten natsisimin vastainen ulkomainen agitaattori, kuten mainittiin.

Bolševismia Mann ei toki kannattanut, mutta suhtautui siihen armeliaammin kuin natsismiin. MacCcarthyismin vuosina hän korosti, että sillä oli sentään edes humanistinen perusidea, kun taas jälkimmäisessä oli pelkkää pimeyttä. Kuitenkin Settembrinin ja Naphtan väittelyiden perusteella sopii olettaa, ettei asia suinkaan ollut hänenkään mielestään yksinkertainen.

Mann kuoli vuonna 1955 eikä saanut vielä tietää edes niistä paljastuksista, joita Nikita Hruštšov seuraavana vuonna teki Stalinin ajan tapatumista ns. salaisessa puheessaan, joka tietenkin heti vuoti maailmalle.