Kurkistuksia muurin aukoista

 

Muurinmurtajat I

 

 

Henkinen muuri. Suomalaisvenäläiset kirjallisuussuhteet 1800-1930. Toimittanut Tomi Huttunen. SKS 2024, 549 s.

 

Julkaisin takavuosina kirjan, nimeltä Itäraja häviää. Nimi, joka oli aika provokatorinen, antoi aihetta sutkauksille ja muuan Suomeen asettunut venäläinen ystäväni totesi, että jos se tosiaan häviää, niin hän kyllä muuttaa maastamme pois.

Luojan kiitos, raja on yhä olemassa ja juuri nyt se on peräti kokonaan suljettu, mikä on historiallisesti ainutlaatuista.

Pyrittiinhän sota-aikoinakin sentään saamaan rajan takaa ihmisiä omalle puolelle ja luvattiin hengen turva ja elatus ja luvattiinpa vielä maksaa hinnaston mukaisesti melko runsaskätisesti aseista, etenkin lentokoneista ja vastaavasta arvokkaasta materiaalista. Haluttaessa järjestyisi matka kauemmas länteen.

Sodalla on oma logiikkansa ja viholliseen pyritään silloin vaikuttamaan kaikin tavoin. Erikoisempaa on, että kulttuurinen erillisyys saattoi rauhan aikana saavuttaa sellaiset mitat kuin tapahtui pitkinä kausina Suomen ja Venäjän välillä, jopa Suomen kuuluessa Venäjän valtakuntaan.

Mutta asiat saattavat muuttua nopeasti. Neuvostokaudella Venäjä pyrki itse säilyttämään etäisyyden länteen, johon Suomi kaikkien merkittävien kriteerien mukaan kuului. Venäläisväestön ollessa pienimmillään 1970-luvulla saattoi sanoa, ettei Suomessa lainkaan asu venäläisväestöä.

Niitä, jotka pitivät venäjää äidinkielenään, vaikka olivatkin täysin integroituneita suomalaiseen yhteiskuntaan, oli niin vähän, ettei lukua useinkaan viitsitty edes esittää tilastoissa. Kysymys oli pikemmin sadoista kuin tuhansista.

Tällä hetkellä maassamme on venäläisiä enemmän kuin Gruusiassa, jossa venäjän kieli ja kulttuuri kuitenkin ovat perinteisesti olleet tärkeässä roolissa ja jonka kansa on suuresti vaikuttanut venäläiseen kulttuuriin.

Suomen ja Venäjän välinen kulttuurinen muuri on ollut jotakin ainutlaatuista, minkä liian helposti unohdamme.

Kulttuurinen raja on Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kyllä suuresti madaltunut, mutta se on johtunut lähinnä venäläisten puolella tapahtuneista muutoksista. Rautaesiripun putoaminen, moderni tiedonvälitys ja populaarikulttuuri, yhteinen lingua franca ja muut vastaavat asiat muuttivat nopeasti ja täydellisesti kulttuurisen vaihdannan perusteet.

Sitten tapahtui se, minkä suurimmat nerot ovat pystyneet retrospektiivisesti ennakoimaan jo mongolivalloituksesta ja Iivana Julmasta alkaneen kehityksen perusteella. Etukäteen hekään eivät mainittavasti ilmoittaneet tulevaisuutta koskevia tietojaan.

Mutta se on oma keskustelunsa. Suomalaisen ja venäläisen kulttuurin erillisyys ei toki sentään merkinnyt täydellistä eristymistä. Kirjallisuudessa, joka oli vielä hiljattain länsimaisen kulttuurin ydin, tapahtui kontakteja, maailmanmaineen saaneita ja muitakin kirjoja käännettiin venäjästä suomeksi ja hieman myös suomesta venäjäksi.

Suomi-aiheesta Venäjän kirjallisuudesta teki klassisen esityksen Valentin Kiparsky, joka peräti suoritti työn sodan aikana, jolloin meillä tajuttiin, että elinetuihimme kuuluu tietää mahdollisimman paljon siitä, miten suuressa naapurissa on meihin suhtauduttu.

Kiparskyn työtä täydensivät muutamat muut esitykset, Venäjän puolelta erityisesti Eino Karhun tutkimus. Joitakin vuosia sitten saatiin myös suomeksi ilmestyneen venäläisen kirjallisuuden bibliografia ja kuva venäläisen kulttuurin vastaanotosta maassamme alkoi täsmentyä.

Tämä kirja on kuitenkin vielä omaa luokkaansa tämän problematiikan tutkimuksessa. Siinä on laajasti käytetty hyväksi kansalliskirjaston digitaalisia aineistoja ja kyetty muodostamaan aihepiiristä niin tarkka kuva, ettei sellaista mikrofilmirullien aikakaudella olisi voinut kuvitellakaan.

Aloitellessani kirjaa pöyristyin muodikkaasti heti Kiparskyn ja muiden edeltäjien puolesta, heidät kun on tässä lähes täysin unohdettu. Hyvä tapahan olisi vaatinut edeltävän tutkimuksen noteeraamista ja arvioimista, sen perustallehan tutkimus aina rakentuu.

Asiaa lieventää kuitenkin se, ettei tällä kirjalla sinänsä ole suoranaista edeltäjää. Sen aiheena ei ole Kiparskyn tapaan Suomi Venäjän kirjallisuudessa, vaikka sekin kyllä on muuan teema.

Tässä käsitellään kuitenkin kirjallisia suhteita koko laajuudessaan, mukaan lukien venäläisen kirjallisuuden julkaiseminen ja vastaanotto Suomessa, jolloin aineistona käytetään suuressa määrin sanoma- ja aikakauslehtiä.

Tämä on laajentanut kuvaa olennaisesti, sillä myös Suomessa, kuten Venäjällä, monet laajatkin romaanit julkaistiin aluksi lehdissä jatkokertomuksina

Toki kirjat ovat avainasemassa ja bibliografialle on kertynyt kunnioitettavat 35 pienellä präntättyä sivua. Mutta mikään ei toki ole täydellistä, erinäisiä kirjoja jää kaipaamaan, vaikka kirjan käsittelemä periodi onkin rajattu loppumaan vuonna 1930.

Etenkin Venäjällä ilmestynyttä suomalaista kirjallisuutta puuttuu luettelosta ja myös suomalaista, meillä ilmestynyttä. Edellisestä voisi mainita vaikkapa Neuvosto-Karjalan kansallisrunoilija Jalmari Virtasen, jonka vuonna 1930 ilmestynyt, venäjäksi käännetty kokoelma Na dosuge oli varustettu peräti Maksim Gorkin alkusanoilla. Jälkimmäisestä käy esimerkiksi hyönteistutkija R.F. Sahlbergin kuvaus matkastaan Siperian halki.

Johonkinhan se raja on asetettava ja asia olisi myös perusteltava. Suomenkielinen kirjallisuus katkesi kuin veitsellä leikaten vuonna 1937, jonka jälkeen suomeksi ei saanut enää julkaista mitään. Toki löytyy jokunen sotavagin kuulusteluun liittyvä parlööri ja muuta vastaavaa. Kansanmurha joka tapauksessa alkoi silloin sekä fyysisesti että kulttuurisesti ja se olisi luonteva päätepiste kirjalle.

Mutta ei tämä periodisointi nyt niin paha asia ole, otin sen vain esimerkiksi siitä, että täydellisyys on vaikea asia jopa meidän päivinämme, jolloin robotitkin yrittävät parastaan. Kaikein kaikkiaan kirja on erinomaisen kiinnostava ja nostaa esille paljon uutta historian pimennoista ja sitä on syytä tervehtiä merkkitapauksena.

Mutta tähän blogiin en kirjoita sen enempää, tässähän olisi aineksia vaikka miten laajoihin traktaatteihin ja odotan sellaisia ilmestyvänkin.

Lisää tästä seuraavalla kerralla.