Politiikan arvo ja arvottomuus

 

Kokemusasiantuntijan näkökulma 

 

Seppo Kääriäinen, Aidan toiselta puolelta. Teos 2019, 253 s.

 

Vuonna 2019 Seppo Kääriäinen, pitkän linjan keskustapoliitikko ja moninkertainen ministeri ynnä muuta, päätti jäädä pois politiikasta ja antaa tilaa nuoremmille.

Joskushan sekin on ymmärrettävä tehdä, vaikka on hyvällä syyllä sanottu, että 70 on uusi 60 -se on vasta ikä, jossa ihmisten kokemus alkaa kiteytyä viisaudeksi ja voimatkin ovat normaalitapauksessa vielä sangen kohtuulliset.

Mutta politiikassa on muitakin, jotka haluavat vaikuttaa ja päästä vuorollaan mukaan. Armeijassa puhutaan kenraalijunasta, joka nytkähtää aina yhden vakanssin verran eteenpäin, kun edellä oleva ylennetään. Ei se ole vieras asia politiikassakaan.

Syrjään vetäytyneen poliitikon puheet kannattaa ottaa vakavammin kuin aktiivisesti pelissä mukana olevien.

Kun ei enää mihinkään pyri, on varaa sanoa asioita, jotka aktiivipoliitikolle merkitsisivät onnettomuutta, ellei nyt peräti sitä uran loppua, joka tunnettujen ja totaalista valhetta edustavien Facebook-mainosten mukaan ovat tulleet niin monien suomalaistenkin kohtaloksi, kun mikrofoni on jäänyt auki…

Toki poliittinen otus, joka on elämäntyönään hoitanut jonkin puolueen etuja, on varmasti niihin kiintynyt myös eläkkeelle jäätyään ja varoo sanojaan sen asioita kuvatessaan ja arvioidessaan. Itse asiassa se voikin olla hänen velvollisuutensa, jos hän kerran asiaansa uskoo.

Keskustapuolueella on maassamme komea historia ja kannattaa muistaa sen merkitys sekä valtiomuototaistelussa, että 1930-luvun punamultayhteistyössä, joka puolestaan tasoitti tietä sodan ajan yhteiskuntasopimukselle.

Niin sanotun suomettumisen aikana puolue pääsi valtionhoitajapuolueeksi, jota Pohjolan machiavelli eli Kekkonen johti hämmästyttävällä taidolla. Kekkonen oli epäilemättä häikäilemätön ja kunnianhimoinen poliitikko, joka pelasi joskus rumaakin peliä, mutta menestyi aina erinomaisesti.

Häntä nykyään kauhistelevat eivät yleensä ymmärrä asioiden taustoja tai ovat yksinkertaisesti (eikä siis sofistikoituneesti) vielä jälkikäteen kateellisia. Mutta sellaistahan se ihmisten mielissä asuva historia on -ajan tytär, filia temporis.

Kääriäinen on laskeskellut eri puolueiden hallussaan pitämiä ministerinpaikkoja ja sitä murrosta, joka yhtäkkiä teki keskustapuolueesta sellaisen pelaajan, joka voitiin hyvin syrjäyttääkin, mikä järkytti kenttäväkeä.

Vaikka vaaleissa tulisi joku veret seisauttava menestyskin, on keskustan välttämättömyys hallituksessa mennyttä ja se selittyy ainakin minusta paitsi Neuvostoliiton romahtamisesta, myös koko puoluekentän homogenisoitumisesta. Äänestäjästä on alkanut jo olla samantekevää, mitä puoluetta äänestää.

Mitä keskusta on tehnyt väärin joutuessaan milteipä ulos pelilaudalta, on kiinnostava kysymys. Sipilän hallitus sentään, kaikista kiky-nimisen lääkkeen epäsuosiosta ja kitkeryydestä huolimatta pystyi esimerkiksi nostamaan työllisyyttä noin 68:sta 72 prosenttiin

Tai eihän keskusta ulos joutunut, vaan änkesi joka tapauksessa mukaan hallitukseen sen sijaan, että olisi normaalin käytännön mukaisesti katsonut oppositiosta, miten kilpailijat pärjäävät.

Nuoret naiset ovat muutaman vuoden ajan puoluetta vieneet oman narsistisen viettinsä mukaisesti niin paljon framille kuin mahdollista. Tätä ei sano Kääriäinen, mutta minä uskallan epäillä, että tällä on ollut puolueen imagon rapautumiselle ratkaiseva merkitys.

Kääriäinen havaitsi jo epäterveitä piirteitä politiikassa ja etenkin siihen suhtautumisessa eli tiedotusvälineiden luomassa kuvassa.

Suomalainen politiikan teko on perustunut osallistamiseen, kuten Kääriäinen korostaa. Kommunistit kuten vennamolaisetkin otettiin aikoinaan hallituikseen ja siten kesytettiin.

Kääriäinen ei nosta perussuomalaisia erityisesti esille, mutta selvästi tarkoittaa niitä sanoessaan olevan erittäin tärkeää, ettei mitään puoluetta etukäteen suljeta hallitusvastuun ulkopuolelle. Vaalituloksia on kunnioitettava, ei vain periaatteessa, vaan myös käytännössä.

Tämä on itse asiassa ollut koko suomalaisen politiikanteon ydin kautta aikojen ja sanottakoon mitä sanotaan, se on ollut menestystarina, mikäli mittapuuna pidetään muita edes suunnilleen samassa asemassa olleita maita eikä mitään abstraktisia ihanteita.

Kääriäinen ei suoranaisesti lähde setvimään lehdistömme sopuli-ilmiötä ja median nykyistä alennustilaa sen enempää. Joka tapauksessa kaikkien puolueiden arvovaltaa syö ja koko demokraattisen päätöksenteon arvoa halventavat valheelliset syytökset, joita julkinen sana sitten vatkaa kuin suuriakin totuuksia. Ainahan niistä jotakin tarttuu, eikä se tartu vain kohteeseen.

Keskustalaisista osansa ovat saaneet niin Matti Vanhanen yksityiselämänsä ja tekaistun tuppeen sahatun (eli lähinnä hylkytavaraa edustavan) lautakasan muodossa kuin Sipiläkin valtavaksi skandaaliksi leimatun Talvivaaran kaivoksen ja medialle lähetettyjen tekstiviestien takia.

Media on korottanut itsensä pyhäksi lehmäksi, joka teeskentelee herkkätuntoista antiikin papistoa. Nuo jumalten kanssa keskustelevat auguurit katsovat edustavansa korkeinta totuutta, jota ne sitten parhaansa mukaan syöttävät koko kansan onneksi ja maailman pelastamiseksi.

Median arvosteleminen kuuluu epäilemättä vaarallisimpiin asioihin, joita poliitikko voi tehdä. Siinä saattaa astua narsistin varpaille, jotka ovat herkemmät kuin prinsessalla ja huvittavaa on havaita, miten tavatonta moraalista närkästystä media esittää, kun arvelee koetettavan siihen vaikuttaa.

Kääriäinenkin on tämän valtiomahdin suhteen varovainen vielä eläkkeelläkin, mutta selvää on, että hänen mainitsemansa politiikan arvostuksen laskeminen on suurimmaksi osaksi mediaan sidoksissa, ellei nyt suorastaan sen aiheuttamaa.

Poliitikkoja on monenlaisia ja Kääriäinen luokittelee niitä neljä eri tyyppiä. Vain yksi niistä on narsistien ryhmä, jolle tärkeintä on oma itse. Kääriäisen tässä kirjassa paljon käsittelemä ja osittain syystäkin myös arvostama Paavo Väyrynen kuuluu epäilemättä tähän kategoriaan.

Kyky lopettaa ajoissa on poliitikolle tärkeä. Väyrysellä ei tätä kykyä ole ollut ja Kääriäinen puolestaan saattoi jopa olla hieman hätäinen lähtiessään syrjään jo nuorena, siis nykyajan kriteereillä arvioiden.

Mutta ainahan se on parempi ratkaisu kuin roikkua mukana politiikassa vajaakykyisenä ja vaikuttaa ehkä sen mukaisesti koko maailmankin kohtaloihin, kuten näyttää tekevän presidentti Biden Yhdysvalloissa.

Suomi on kuitenkin Suomi ja meillä on yhä politiikankin piirissä paljon myös historian ymmärtämistä ja kokemusta, jos nyt sen lisäksi on myös radikalismia eli naiivia juurettomuutta.

Toki myös jälkimmäinen kuuluu tähän vajavaiseen maailmaamme ja silläkin voi aina joskus olla myönteistäkin merkitystä. Politiikan todellisuuden koko historiallisen kokonaisuuden ymmärtäminen ja tosiasioiden hyväksyminen ei ole helppo asia.

Kääriäinen osoittaa joka tapauksessa merkittävää kykyä tähän ja kirja antaa eväitä peruskysymysten pohdiskeluun muillekin puoluekannasta riippumatta.