Verum dicere ridens

 

Kansakunnan toivot

 

Kirsti Manninen, Ollista Bisquitiin. Ylioppilaslehden pakinat 1913-1968. Otava 1987, 474 s.

 

Matti Klinge iski aikoinaan kultasuoneen. Ylioppilaskunnan historian löytyminen tutkimuskohteeksi vei suoraan koko kansakunnan älyllisen toiminnan ytimeen. Se parin prosentin luokkaa koko väestöstä edustava herrakaarti, joka maata hallitsi, oli lähes kokonaan lähtöisin paikasta nimeltä Suomen yliopisto tai Aleksanterin yliopisto, jos nyt ihan virallisia oltiin.

Kun ylioppilaiden määrä vielä oli satoja eikä tuhansia, tarjosi yliopiston opiskelijakunta tutkimusaiheen, joka voitiin hallita kokonaisuudessaan, tarvitsematta turvautua otantaan. Koko Suomen aatehistoria kaikkine virtauksineen kulki tuon pienen porukan kautta ja heijastui aina pian laajemmallakin tasolla. Mitä ylioppilaat tänään, sitä koko kansa huomenna.

Klinge hoiti leiviskänsä erinomaisesti ja hänen työtään 1900-luvun osalta jatkoi Risto Alapuro, jonka AKS-tutkimus oli sekin aivan luontevasti keskittynyt ylioppilaskunnan piiriin. Tuo seurahan sentään oli nimenomaan ylioppilasklubi, mikä usein unohdetaan, kun sen vaikutusvalta näyttää ainakin monien mielessä kasvavan aivan valtavaksi.

Kirsti Mannisen ei ole tarvinnut ihan koskemattomassa metsässä vaeltaa tutkiessaan instituutiota nimeltä Ylioppilaslehden pakinat. Ylioppilaiden aatteellinen kehitys ja sosiaalisen koostumuksen muutos ovat olleet hyvin tiedossa.

Manniselle voi antaa kuitenkin paljon pisteitä siitä, että hänkin on jaksanut käsitellä koko puolen vuosisadan mittaista aineistoa kokonaisuudessaan ja myös sitonut sen yleisempään historialliseen kehykseen, nimenomaan ylioppilaskunnan tasolla. Pelkkä muodikas tai ainakin vielä hiljattain muodikas ”tekstien” analysointi olisi voinut tuottaa pelkkää nollatutkimusta, joka ei kiinnosta ketään.

Nyt on toisin. Tutkija tarkkailee myös itse pakinoitsijoita, heidän alkuperäänsä ja keskinäisiä jännitteitään. Tutkimus syventää ja täydentää mainiosti tietojamme ylioppilaskunnassa vallinneista virtauksista ja tuo lisää konkretiaa niihin yleistyksiin, joita tästä aihepiiristä on tehty. Kirjallisuustieteellinen lähestymistapa on tässä liittynyt vankkaan perinteisen historian kehykseen eikä ole eksynyt jonninjoutavaan postmodernistiseen snobbailuun.

Maininnan ansaitsee vielä sekin, että tekijä on suorittanut työnsä viiden lapsen äitinä, mikä jo sellaisenaan lienee tarjonnut työmaata yllin kyllin. Mikä hämmästyttävintä, samaan aikaan tai ainakin saman elämän aikana tutkija on myös julkaissut toistasataa kaunokirjallista teosta, enimmäkseen nimellä Enni Mustonen, jota hän salaviisaasti kiittää yhtenä mesenaateistaan…

Kirjoittaja on aloittanut tutkimuksensa vuodesta 1913, jolloin Ylioppilaslehti aloitti ilmestymisensä ja päättänyt sen vuoteen 1968, jolloin pakinat hävisivät kokonaan sen palstoilta ja tilalle tulivat kirjoittajan nimellä varustetut poleemiset artikkelit ja raportit.

Jos nyt ihan tarkkoja ollaan, saattoi pakinan tapaisia nimimerkillä kirjoitettuja tekstejä vielä senkin jälkeen ilmestyä. Nekin ovat sellaisia hengentuotteita, joita voi nimittää pakinoiksi. Mieleeni tulee eritysesti sellainen nimimerkki kuin Mustan Volgan kuljettaja ja olihan siellä vielä Tsaarin kuriiri ja joku muukin.

Epäilemättä totta kyllä on, että Vanhan valtauksen jälkeen pantiin kirjoittelussa uusi vaihde päälle. Perinteisen sanataiteen sijasta tarjottiin nyt alastonta poliittista propagandaa ja agitaatiota ajankotaisista aiheista. Henkinen maisema oli muuttunut olennaisesti.

Mutta tähän kauteen Mustonen ei siis koske, minkä hyvin ymmärränkin. Siinä sitä sitten olisikin yhä työsarkaa sille, jonka nenä kestää tuon aineksen pöyhinnän. Kyllä sekin työ vielä olisi jokin hyvä tehdä.

Mutta mennään siis itse tutkimukseen. Vuosien 1913-1917 osalta otsikko on Isänmaan toivot. Mainittakoon, että toivosta kyllä oli paljonkin puutetta tosien sortokauden aikana, kun portit venäläistämiselle oli avattu selkoselälleen ja yhdenvertaisuuslaki antoi etulyöntiaseman venäjän taitoisille ja suorastaan venäläisille, kun virkoja täytettiin ja mihinpä muualle ylioppilaat olivat valmistumassa kuin virkoihin.

Yllättävää kyllä, isänmaan ahdingon kanssa samaan aikaan tapahtui myös aatteettomaksi kuvatun dagdrivare-sukupolven ilmaantuminen. Toki henkinen lama loppui sitten äkkiä jääkäriliikkeen kautta.

Vuosien 1918-1924 ”nouseva Suomi” näki sitten AKS:n synnyn ja pieksujalkaisten maalaisylioppilaiden invaasion, joka miltei hukutti vanhan elitistisen, urbaanin ja herraskaisen ylioppilasaineksen. Toki jälkimmäinenkin piti pintansa ja osallistui sekin myös uusien aatteiden ajamiseen.

Pakinoitsijat olivat kauttaaltaan tulevia merkkimiehiä. Jokunen nainenkin oli mukana, mutta miehet ne olivat, jotka valtakuntaa hallitsivat ja yhteiskunnan vetovastuussa olivat vielä monta vuosikymmentä. Naiset yliopistossa olivat jonkinlainen kuriositeetti aina vuosisadan loppupuolelle saakka.

Muistan itse vielä hyvin Jorma Cantellin päätoimittajakauden, joka sitten vaihtui Yrjö Larmolan aikaan. Itse puolestani toteaisin, että kun pakinoitsijat aiemmin olivat kauttaaltaan tulevia poliitikkoja, johtajia ja muita vaikuttajia, alkoivat he 1960-luvulta lähtien olla enimmäkseen tulevia journalisteja ja sanataitelijoita.

Maailmansotien välisenä aikana joukkoon kuului Urho Kekkosen, Martti Haavion, Ilmari Turjan, Lauri Ahon, Tauno Nurmelan ja vastaavien vaikuttajien joukko. Toki siinäkin huomaamme journalistien suuren panoksen.

 1960-luvulla pakinoiden tyyli joka tapauksessa muuttui entistä kirjallisemmaksi ja Pekka Lounelan, Arvo Salon, Pentti Saarikosken ja Seppo Ahdin tapaiset enemmän tai vähemmän boheemit hahmot valtasivat alaa.

Vielä 1960-luvun alussa joukkoon kuuluivat kyllä esimerkiksi Jaakko Iloniemi ja Kalervo Siikala.

Tutkija on kiinnostavasti analysoinut pakinoiden rakennetta myös varsinaisesti kirjallisuustieteellisestä näkökulmasta. Sellaisilla tekijöillä kuin normipoikkeamilla ja signaalijärjestelmillä on analyysissä keskeinen osuus. Pakinoitsija ei tyydy käyttämään vanhaa materiaalia, vaan pilkkoo vahat kankaat ja ompelee niistä tilkkutäkin, kiteyttää tutkija.

Normipoikkeamien ohella pakinan teksti saattaa myös olla korostetun norminmukainen ja pakinoitsija voi rakentaa oman normijärjestelmänsä vain rikkoakseen sen sitten näyttävästi. Pakinoitsijalla on valta nauraa myös sille, mitä yleensä pidetään haudanvakavanakin asiana.

Kun nauru loppui 1960-luvun lopulla ja sai antaa tilaa neuvostoliittolaisen ns. satiirisen huumorin kaltaiselle yksivakaisen vihaiselle ja oikeaoppiselle irvistelylle, oltiin todella murrosvaiheessa.

Sivumennen sanoen, nyt taitaa tilanne laajoissa piireissä olla jokseenkin samanlainen, ainakin noiden poliittisesti korrektien stand up-koomikkojen kohdalla. Olemme taas tilanteessa, jossa huumorin nimikkeellä myydään oikeaoppisuutta ja jossa yleisö pääsee tavoittelemaansa yhteiseen tilaan nauramalla aivan tietyille asioille joidenkin tavalla tai toisella annettujen helppotajuisten signaalien mukaisesti.

Mutta tässä mennään jo tämän kirjan ulkopuolelle. Lyhyesti sanoen, tämä on kiinnostava lisä tutkimukseen ja kunnianhimoinen suoritus.