Stalinin satraappi Suomessa
Christer Pursiainen, Ždanov
Tornissa. Otava 2024, 483 s.
Christer
Pursiainen on etevä kirjoittaja ja tutkija, joka tuntee Venäjää ja sen
historiaa monipuolisesti. Kirjoittajana hän on myös laaja-alainen ja hänen kirjojensa
aihepiiri on vaihdellut raamatun maailmasta 1700-luvun Preussiin ja
slavofiilien ajattelusta Trotskin ja Stalinin Neuvostoliittoon ja nyt siis
Suomen historiaan (vrt. Vihavainen:
Haun pursiainen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).
Kirjoittaja itse
luonnehtii tätä teosta ”dokumenttiromaaniksi”, joka on ”eläytyvä ja
dramatisoitu, mutta silti vahvasti tosiasioihin perustuva tulkinta”. Lähde- ja
kirjallisuusluettelo onkin kunnioitusta herättävä ja tekstikin on varustettu
runsailla viitteillä myös arkistolähteisiin.
Kirjaa on siis syytä pitää varsin
kunnianhimoisena tutkimuksena, vaikka tietyt seikat, kuten kuvitelmat Ždanovin
tunnelmista konjakkilasin ääressä tai kuvaukset Savonenkovin loputtoman ärtyisästä
tuhinasta Hitler-viiksiensä takaa, ovat tietenkin kuviteltuja. Niillä ei
myöskään ole varsinaista historiallista merkitystä.
Itse asiassa
kuvitella ei ole tarvinnut kovinkaan paljon. Kirjoittajan tärkein lähdeaineisto
on löytynyt Ždanovin kokoelmasta, josta on kopio Kansallisarkistossa. Sellainen
kokoelma tehtiin aikoinaan Marxismi-Leninismin Instituuttiin kaikille politbyroon
jäsenille, myös itselleen Stalinille ja Kuusiselle. Kansallisarkistossa on myös
Molotovin vastaava kokoelma.
Marxismi-Leninismin
instituutista tuli myöhemmin arkisto, joka nykyään tunnetaan nimellä RGASPI (Rossijski
Gosudarstvennyi Arhiv Sotsialno-Polititšeskoj Istorii). Se käännetään usein ”sosiaalipoliittisen”
historian arkistoksi, vaikka sillä ei ole mitään tekemistä sosiaalipolitiikan
kanssa.
Venäjän kielessä
vain voidaan ”ja” sana korvata tuollaisella rinnastuksella samoin kuin
rakenteissa Pietari-Paavalin linnoitus tai marxismi-leninismi. Kyse on siis
yhteiskunnallisen ja poliittisen historian arkistosta, jota myös nimitetään
vanhaksi puoluearkistoksi.
On tuolle
marxismi-leninismille hyvin kuvaavaa, että politbyroon jäsenet saivat kukin
oman kokoelmansa tuon Moskovan ydinkeskustassa sijaitsevan talon suojiin.
Heidän kunniakkaana tehtävänään oli tulkita tuota kaikkivoipaa oppia erehtymättömällä
tavalla, puolueen nimissä. Juuri heidän käsissään olivat koko ihmiskunnan
edistyvän kehityksen suuret ratkaisut. Politbyroon jäsenten teoreettisista
kirjoituksista koottiin aina myös kirja. Kuusisella sen suomalaisen version nimi
oli ”Suuri vuosisatamme”.
Vuosisatahan oli
tosiaankin monessa mielessä suuri erityisesti Neuvostoliiton kannalta. Sitä voi
hyvin nikittää Neuvostoliiton vuosisadaksi.
Ždanovin
kokoelma on tutkijan ja kirjailijan kannalta erityisen antoisa sikäli, että se
sisältää suuren määrän pikakirjoitettuja keskustelupöytäkirjoja. Ne olivat
muutenkin tyypillisiä Neuvostoliitolle. Niistä on helppo nähdä, miten asiat eri
tahoilla ymmärrettiin ja miltä pohjalta päätökset syntyivät.
Kuten tunnettua,
Leningradin puoluejohtaja Ždanov oli Suomeen tullessaan jo hyvin lähellä vallan
huippua. Generalissimus Stalin, jota oli syytä pitää jo maailman mahtavimpana
herrana, oli kuitenkin arka asemastaan ja peluutti keskenään ykkösketjuaan,
jossa juonittelivat sellaiset mahtimiehet kuin Molotov, Berija, Malenkov ja Hruštšov.
Kilpailijoille Ždanovin
siirtyminen Suomeen oli vähintäänkin tervetullutta ja se todella etäännytti kenraalieverstiä
vallan ytimestä. Tuo kenraalieverstin arvo oli sinänsä pelkkä koriste, jonka Ždanov
oli saanut sotaneuvoston jäsenenä osoittamaan merkitystään siinäkin suhteessa.
Ei se kuitenkaan
tehnyt hänestä sotilasta eikä varsinaisesti lisännyt mitään Leningradin
puoluejohtajan arvovaltaan, päinvastoin. Kenraaleja Neuvostoliitossa oli vaikka
kuinka paljon, mutta Leningradin puoluejohtajia oli vain yksi. Tosin univormu
oli komea ja siinä oli mukava kantaa kunniamerkkejä.
Niinpä kaikki
tituleerasivat Ždanovia kenraalieverstiksi ja samoin tekee Pursiainen
kirjassaan. Politbyroon jäsenen varsinaiset sotilasansiot tosin rajoittuivat
ensimmäisen maailmansodan aikana saatuun reservin varavänrikin arvoon.
Rintamalle hän ei koskaan ehtinyt.
Kuitenkin Ždanov
johti kaupunkiaan läpi hirvittävän piirityksen, jota ajatellessaan hän aina
kiihtyi ja syytti myös suomalaisia osallisuudesta kansansa kärsimyksiin.
Suomelta vaaditut ”sotarikollisten” rankaiseminen ja sotakorvaukset olivat
todella vähäpätöinen asia verrattuna tuohon joukkotuhoon.
Näinhän se oli,
mutta suomalaisen tradition ja oikeusjärjestelmän mukaan niin sanottujen
sotasyyllisten (sotaan syyllisten) rankaisemiseen tarvittava taannehtiva laki
ei ollut mahdollinen. Oli voitettava eduskunnan ja koko suoraselkäisen Suomen
vastustus. Niin myös tapahtui.
Pursiainen kuvaa
tarkoin ja sangen luotettavasti sitä, miten asiat järjestettiin. Ždanovin
arkiston ohella hänen käytettävissään on ollut suuri määrä tutkimusta ja
dokumentteja. Suomen selkä notkistettiin sodan jälkeen ja syntyi niin sanottu
suomettuminen, joka poliittisena linjana ansaitsee alkuvaiheessaan mitä korkeimmat
arvosanat. Vaihtoehdot olisivat olleet kovin ikäviä.
Onkin syytä
kysyä, miksi Suomea ”armahdettiin”, kuten Molotov myöhemmin asian ilmaisi
keskustelussaan Feliks Tšujevin kanssa.
Asialle voi olla
vain yksi selitys ja se on Stalin.
Olen itsekin
käyttänyt Ždanovin arkistoa kirjassani Stalin ja suomalaiset (1998).
Tähän mennessä en ole nähnyt mitään syytä muuttaa tulkintaani siitä, mikä oli
Stalinin idea hänen Suomen-politiikassaan.
Stalin oli ”yhteiskunnallisen
insinöörityön” mestari ja käytti keskeisenä työkalunaan ristiriitojen lietsomista.
Nehän olivat marxilaisittain ajatellen kaiken kehityksen moottori.
Työväestön ja
porvariston, köyhien talonpokkien ja kulakkien, keskusvallan ja vähemmistökansojen
väliset ristiriidat tarjosivat aina mahdollisuuden jakaa vihollisen voimat ja
panna se itse tekemään se työ, jota ulkopuolinen mahti ei olisi voinut tehdä
saamatta vastaansa yhteisrintamaa. Myös niitä johtajia, joilla oli pyrkyä
ylöspäin oli syytä kilpailuttaa keskenään.
Niinpä oli
välttämätöntä myös panna suomalaiset ja saksalaiset taistelemaan keskenään
niin, että veri todella vuotaa ja panna sota-ajan poliitikot ja kärsinyt kansa
vastakkain. Se kiihdyttäisi ”luokkataistelua”. Neuvostoliitto pääsisi joka
tapauksessa korjaamaan hyödyn asiasta ja syyn kovasta politiikasta saisivat
niskoilleen sen suomalaiset toteuttajat.
Eräässä keskustelussa
Ždanov kaavaili taktiikkaa siten, että suomalaiset pantaisiin itse hirttämään
Mannerheim. Se jakaisi tehokkaasti kansaa, jota kasvatettaisiin ystävällisiin
suhteisiin Neuvostoliiton kanssa.
Tuo
kasvattaminen oli tärkeä teema, jota suomalaiset käsittelivät niin Ždzanovin
kanssa, kuten tässä kirjassa kerrotaan, kuin myös itse Stalinin kanssa, joka
jätetään mainitsematta. Kuitenkin
molemmista tilaisuuksista on olemassa pikakirjoituspöytäkirjat.
Tuon uudelleenkasvatuksen
arvioitiin molemmilla kerroilla vievän aikaa viidestä viiteentoista vuoteen.
Vuosikymmenistä ei sentään kukaan puhunut. Itse asiassa sen voi todeta
onnistuneen varsin hyvin noin neljännesvuosisadassa -1970-lukuun mennessä,
jolloin kyseessä tosin jo olikin uusi sukupolvi.
Mitä
Mannerheimin hirttämiseen tulee, Stalin kielsi sellaisen ja jopa kyseli
suomalaisilta Mannerheimin kuulumisia. Suomalaisia kansana hän kehui heidän osoittamansa
urhoollisuuden takia. Sellaista kansaahan kaikki kunnioittivat.
On syytä ottaa
Stalinin puheet tällä kertaa täydestä. Nimenomaan Suomen armeijan osoittama
poikkeuksellinen kyvykkyys, joka mitä ilmeisimmin perustui sen puolustustahtoon,
oli tosiasia, jollaisia myös Stalin ymmärsi.
Ždanov kulki
Stalinin viitoittamaa tietä. Hän halusi välillä olla äkkijyrkkä, mutta on
ilmeistä, että nimenomaan Stalinin asenne, jonka hän tunsi, piti hänet isoissa.
Toisinkin olisi
voinut olla. Tappio sodassa olisi voinut johtaa loputtomaan suomalais-venäläiseen
konfliktiin, joka todella olisi voinut olla parantumaton haava Neuvostoliiton
kyljessä, kuten Molotov sittemmin arvioi. Kun Stalinia hänen kuolemansa jälkeen
Suomessa ylistettiin, on tämä seikka syytä ottaa huomioon. Silloin asia ymmärrettiin
täysin.
Pursiaisen kirja
on tarkka kuin tutkimus ainakin, mutta myös yleensä varsin viihdyttävästi kirjoitettu
ja sitä voi suositella kaikille noista maamme kohtalohetkistä vakavasti
kiinnostuneille. Paikoin kirjoittajan tyyli on hyvinkin hilpeää ja joskus hän käyttää
hieman omintakeisia ilmauksia, joista joitakin olisi kustannustoimittajan ehkä kannattanut
stilisoida.
Kaiken
kaikkiaan, tässä on lukemisen väärtti kirja, kuten alan mestarilta voi
odottaakin.
Niinpä, tässäpä malliesimerkki ikuisesta totuudesta, ettei niin pahaa, jottei jotain hyvääkin.
VastaaPoista"Kirjoittaja itse luonnehtii tätä teosta ”dokumenttiromaaniksi”, joka on ”eläytyvä ja dramatisoitu, mutta silti vahvasti tosiasioihin perustuva tulkinta”."
VastaaPoistaTietyllä tavalla vierastan tätä uutta tyyliä, jossa sotketaan fakta (tutkimus) ja fiktio (kaunokirjallisuus ja muu taide). Sen suuri ongelma on siinä, että taiteellista vapautta hyväksikäyttöäen voidaan esittää oman agendan mukaista hyvin vahvasti vaikuttavaa probakandaa, joka on vaikea torjua, kun siihen kohdistuva kritiikki voidaan aina torjua samalla, että kyseessä on "vain" taiteellinen näkemykseni asiasta.
Hyvä esimerkki tuosta uudesta tyylistä on YLEllä oleva panegyriikkasarja Sanna Marinista, joka sotkee aitoja faktoja ja haastattelujen ja muihin lähteisiin perustumattomia tämän pään sisältöjä kulloisessakin tilanteessa.
Ison kirjan sanoin: teidän puheenne olkoon kyllä kyllä tai ei ei, mitä siihen lisätään on pahasta.
En sinänsä vastuta tutkijan tulkintaa tapahtumista ja asioista, mutta se täytyy tuoda selkeästi esille.
"loputtomaan suomalais-venäläiseen konfliktiin, joka todella olisi voinut olla parantumaton haava Neuvostoliiton kyljessä, kuten Molotov sittemmin arvioi."
VastaaPoistaEiköhön Stalinilla ja NL ollut tietotaitoa tuollaisten konfliktien ratkaisemisesta (Krimin tataarit, tsetseenit). Hyvä kuitenkin, ettei tuota - syystä tai toisesta - valittu. Itse pitäisin hyvinä rinnakkaissyinä myös aikapulaa (tarve päästä Berliiniin, tarve saada sotakorvauksia, muut kiireet. berliinissä, Korean sota jne) sekä ehkä sodan jälkeisessä maailmassa halu kokeilla näyteikkunapolitikkkaa.
Yksi syy myös Ruotsi, jos Suomea olisi Katynisoitu, Ruotsi olisi ollu NATO:n jäsen viimeistään 1950-luvulla.
Poista> ”Itse pitäisin hyvinä rinnakkaissyinä myös aikapulaa (tarve päästä Berliiniin, tarve saada sotakorvauksia, muut kiireet. berliinissä, Korean sota jne).”
Poista> [TV] Tappio sodassa olisi voinut johtaa loputtomaan suomalais-venäläiseen konfliktiin
Noin siis pääpiirteissään. Toisaalta Neuvostoliitto oli antanut jo 29. helmikuuta 1944 oman tarjouksensa rauhanehdoista. Nämä ehdot olivat oleellisesti samat, kuin joihin Suomi sitten suostui aselevossa [”välirauhassa”] 19. syyskuuta 1944, ja jotka ehdot Englanti, Yhdysvallat ja Neuvostoliitto olivat sopineet keskenään jo 1943 Teheranin konferenssissa.
Lopulliset rauhanehdot, jotka tehtiin Pariisin rauhansopimuksessa vuonna 1947, noudattivat näitä ehtoja, vaikka esimerkiksi kyllä sotakorvausten suuruudesta käytiin keskusteluja.
Viipurin menetyksen jälkeen Neuvostoliitto vaati Suomelta ehdotonta antautumista. Kun linjat saatiin vakautettua, vatimus muuttui madame Kollontain väärinymmärrykseksi.
Poista>… Viipurin menetyksen jälkeen Neuvostoliitto vaati Suomelta ehdotonta antautumista.
PoistaNoissa rauhanneuvotteluissa oli moniakin kiemuroita ja osapuolten erilaisia näkemyksiä. Aselepoon johtaneen sopimuksen Neuvostoliitto oli ensin nimennyt rauhansopimukseksi.
Englanti ei sitä kuitenkaan hyväksynyt, koska oli sovittu, että Saksan ja sen liittolaisten kanssa ei tehdä erillisrauhoja. Siksi sopimuksen nimi muutettiin aselevoksi; ”armistice” dokumentin englanninkielisessä versiossa.
Kaikkien natsi-Saksan liittolaisten kanssa tehtiin rauha vasta Pariisissa 1947.
Oletteko panneet merkille kuinka on alkanut lähes päivittäin esiintyä varsinkin entisten kenraalien tms. puheissa, että Natolla voi hyvinkin olla edessään sota Venäjän kanssa - muuten Ukrainan tilannetta ei saada ratkaistua.
VastaaPoistaOnkohan menossa jonkinlainen mielialojen pehmitys?
No, meidän lohtummehan on se että jos eskalaatio tai jopa ydinsota tulee, niin Venäjä tuhoutuu siinä sodassa kuten mekin.
Etulinjan maana, kuten meillä nykyään ylpeillään, otetaan vastaan sitten myös etulinjan iskut. Kaipa tässä on sitten alettava alkaa tiivistää pihalla perunakellarin ovia laskeumien varalle.
Rauhaahan ei tietenkään saa toivoa. Sehän ei ole ratkaisu. Eikö niin pidä uskoa ja ajatella? Logiikka on että jos nyt tehdään Putinin kanssa rauha, siitä seuraa uusi sota. Ok. Uskotaan, uskotaan. Uhrivalmiutta vaan nyt nostamaan.
Eiköhän tämä viimeistään ensi vuonna ratkea. Nyt joko on kovat piipussa tai salattujen verhojen takana tulitauko on lähempänä kuin uskommekaan. Stubbinkin puheet on tulkittavissa molempiin suuntiin.
Venäjähän tähän kaikkeen paskaan se syyllinen on, se on selvää, mutta jos suurin piirtein kaikki kuollaan, niin yhtä vähän siitä on lohtua kuin rekkakolarissa sille kumpi oli omalla kaistalla.
Sääliksi kyllä käyvät nuoret ihmiset, jos tämä sota lähtee lapasesta.
kerta rytinä
"Oletteko panneet merkille kuinka on alkanut lähes päivittäin esiintyä varsinkin entisten kenraalien tms. puheissa, että Natolla voi hyvinkin olla edessään sota Venäjän kanssa...lohtummehan on se että jos eskalaatio tai jopa ydinsota tulee, niin Venäjä tuhoutuu siinä sodassa kuten mekin."
PoistaOlen pannut kauhulla merkille; laiha lohtu. Mitä saamarin unissakävelijöitä lännessä on sotilaallisessa ja poliittisessa johdossa!
Kaksi repäisyä iltalehdistä:
PoistaViime vuodelta: ” Huippuasiantuntija kummastelee Niinistön ydinasepuheita. Varoitteluun ydinsodan uhkasta ei asiantuntijan mukaan ole nyt syytä.”
Pari päivää sitten: ” Tasavallan presidentti Alexander Stubb ei ole peitellyt Norjassa sitä, että konfliktin syvenemisen päästä saattaa löytyä kolmas maailmansota.”
Niin se maailma kehittyy yhdessä vuodessa! Etenkin kun presidenttimme ja ulkoministerimme kovasti puoltavat sodan kiihdyttämistä ja suomalaisen kaluston ja miesten lähettämistä Ukrainaan.
Ja kuten Tuntemattomassa sanotaan: ”Meidän nilkit painaa perässä.”
Kukaan ei tietysti halua Putinin voittavan Ukrainassa mitään, päinvastoin, mutta jossakin kohtaa on tosiasiat kohdattava, myös ilmeisesti se hyvin ei-toivottava, että Ukraina ei kykene sotaa voittamaan. Nato sen kykenisi voittamaan, mutta jos siihen mennään, kaksi vuotta tilanteesta myöhässä, ovat riskit jotka otetaan mielettömän isoja, ydinsodan kokoisia. Optimismi on ainakin itseltäni jo karsiutunut, mm. se että Venäjän kansa kaataisi valtavan virheen tehneen johtajansa itse.
Poistakerta rytinä
”Stalinin satraappi Suomessa”
VastaaPoistaPutin haluaa olla satraappina Lännelle/Lännessä. Siihen ei tarvita sen kummempaa, riittää vain primitiivinen/lapsellinen logiikka ja ydinaseet: kas, jos kohta Varsovan liitto joutui aikoinaan Korkeimman tykö, niin Natonkin on oltava titysti samassa paikassa. Uskokaa pois ja oksat pois!
Putin kyllä ymmärsi, että marxismi-leninismi-stalinismin luoman Neuvostoliiton luhistuminen oli pelkkää geopoliittista katastrofia. Oli toimittava ripeästi ja palauttaa Neuvostoliitto henkiin ruumisarkusta hinnalla millä hyvänsä. Niin Putin toimikin: G-8 kokouksessa hän piti ”kollegoilleen” massiivisen puheen, johon kuului myös eräs lause: ”Älkää sitten kiinnittäkö huomiota siihen, mitä tulee tapahtumaan entisen Neuvostoliiton alueella.”
Kun Ryssä hyökkäsi Ukrainan kimppuun, niin ukrainalaiset saivat Länneltä avuksi ensin vaatteita, sitten päähineitä, sitten ammuksia, sen jälkeen pyssyjä, jne. Nyt Ukrainaan taitaa tulla jo sellaista, että Putinilla on jo vetelät pöksyssä. Putin haluaa neuvotteluja!!! Mutta jos Ryövärin kanssa istutaan neuvottelupöydän ääreen Stolitshnajan kera, niin normaalin logiikan mukaan Ryöväri tunnustetaankin näin sotasankariksi.
"Tuon uudelleenkasvatuksen arvioitiin molemmilla kerroilla vievän aikaa viidestä viiteentoista vuoteen." Kielioppikysymys: eikö tuo pitäisi kirjoittaa "viidestä viiteentoista vuotta"? Kuha ihmettelen.
VastaaPoista> [TV] ”mutta suomalaisen tradition ja oikeusjärjestelmän mukaan niin sanottujen sotasyyllisten (sotaan syyllisten) rankaisemiseen tarvittava taannehtiva laki ei ollut mahdollinen."
VastaaPoistaTraditioon ja oikeusjärjestelmään perustuva ajatusrakennelma on mielenkiintoinen. ”Routavuosien” idoli on Eetu Iston teos Hyökkäys vuodelta 1899 [kuvaamataide] muodostui jo aikalaisten silmissä venäläistämistoimien symboliksi.
Toisaalta.
USA:n oikeusministeri – muistaakseni – totesi aikanaan, että jos toinen maailmansota olisi hävitty, hän olisi ollut tuomittavana – ja aiheellisesti. Siis sanojan itsensä mukaan.
Kyse oli Japaniin kohdistetusta ydinhyökkäyksestä. Siinähän USA tavoitteli nimenomaan siviiliväestön perinpohjaista tappamista ja vammauttamista kahden atomipommin avulla. Japanilaisten moraalin rapauttamiseksi.
Mutta niin kuin aina: oikeus seuraa voittajan miekkaa. Miestä ei tuomittu. Tämä toteamus on vain tosiasioiden tunnustamista, ei moralisointia.
Aina silloin tällöin joku asia ei näytä olevan mahdollinen, mutta niin se vaan toteutuu.