Orjia ja herroja

 

Se Venäjän kansa

 

Jokainen sivistynyt venäläinen tuntee Mihail Lermontovin runon, jossa ”pesemätöntä” Venäjää nimitetään orjien ja herrojen maaksi, jossa kansa on uskollista sinisiä univormujaan kantaville urkkijoille:

Прощай, немытая Россия,
Страна рабов, страна господ,
И вы, мундиры голубые,
И ты, им преданный народ.

Быть может, за стеной Кавказа
Укроюсь от твоих пашей,
От их всевидящего глаза,
От их всеслышащих ушей.

 

Kun laiskuus vaivaa, pistän tähän vain konekäännöksen:

 

Hyvästi, pesemätön Venäjä,

Orjien maa, isäntien maa,

Ja te, siniset univormut,

Ja sinä, heille omistautunut kansa.

 

Ehkä Kaukasuksen muurin ulkopuolella

Minä piiloudun pashoiltasi,

Heidän kaikkinäkevästä silmästään,

Heidän kaikki kuulevista korvistaan.

 

Tässähän se pääasia tuli. Siis muuan Venäjän kansallisrunoilija nimitteli tuota omaa rakasta ja niin usein palvottua kansaansa orjiksi ja urkkijoiden halunkeiksi.

Hän ei ollut yksin. Tuosta venäläisten väitetystä orjaluonteesta on tullut locus classicus, joka juuri tällä hetkellä on suuressa suosiossa myös lännessä. Vielä äskettäin kukaan ei kehdannut sellaista esitellä.

Asiaa pidetään jo usein truismina ja sen selityksiä haetaan laiskasti aina mongolivallan ajoista ja perinteisesti myös genetiikasta: isovenäläiset ovat perimältään pääasiassa suomalaisia eivätkä oikeita slaaveja ja on heissä tataarivertakin. Tämä on ollut etenkin puolalaisten ja ukrainalaisten näkemys.

Tämä suomalaisen orjaluonteen ajatus oli myös kanadalaisen Rancour-Laferriérin käytössä, kun hän kirjoitti kirjansa Venäläinen orjasielu. Siinä muuan argumentti oli saunan ilmentämä masokismi: venäläinen löi löylyä niin paljon, että tunsi suoranaista fyysistä kipua ja syöksyi sen jälkeen kylmään veteen tai hankeen… Tuntuuko tutulta?

Myös ruotsinkieliset passiivisen vastarinnan kannattajat selittivät vähän yli sata vuotta sitten suomalaista myöntyvyyslinjaa suomalaisten itäisellä orjaluonteella, joka mielellään ”taipui” eikä taittunut ja vieläpä sillä kehuskeli. Sankarilliset germaanit olivat toista maata.

Primitiivisiin selityksiin tyytyvät hyväksyvät ilman muuta ajatuksen erityisestä venäläisen ihmisen orjamaisuudesta, joka on kehittynyt yhtäjaksoisesti keskiajalta lähtien ja varmaan jo kauan sitä ennen.

Se on kovin valikoivaa historian luentaa ja sivuuttaa kokonaan esimerkiksi venäläisen intelligentsijan äärimmäisen radikaalin vastarinnan, joka toki meni liiallisuuksiin ja toimi lopultakin kansan etuja vastaan, mutta oli ainakin mahdollisimman kaukana orjailusta.

Itse asiassa meillä on hyvinkin paljon tietoa Venäjän kansan ajattelutavasta ja sen kehityksestä neuvostovallan kukistumisen jälkeen. Sitä ennen saatu tieto on hajanaisempaa, eikä edustavia otoksia käytetty ennen toista maailmansotaa missään. Kuitenkin erikoispaleluiden mielipidetarkkailu antoi sieltä tietoa hyvinkin paljon. Vastaavaa ei lännessä rauhan aikana ollut.

1900-luvun viime vuosikymmenillä Venäjä oli kymmenien muiden maiden tavoin mukana valtavassa projektissa World Values Survey. Siinä on tutkittu kansojen tunnustamien arvojen keskeisten piirteiden ja rakenteiden kehittymistä usean vuosikymmenen aikana ja jopa piirretty arvojen maailmankartta, jota jatkuvasti päivitetään. Siihen olen usein viitannut (ks. Vihavainen: Haun wvs tulokset). Ei se Venäjä meistä ihan niin mahdottoman kaukana ole.

Tänään huomaan jopa hesarin kommentoineen venäläisten mielipideilmastoa. Jussi Konttisen ansiokkaassa jutussa on viitattu myös tuon mainitun WVS:n käyttämiin käsitteisiin. Venäjä oli hyvää vauhtia matkalla kohti läntistä maailmankäsitystä ennen kuin sota keskeytti kehityksen.

Jotta vältettäisiin primitiiviset yksinkertaistukset, on syytä antaa täysi arvo myös olemassa olevalle suurelle sosiologisten tutkimisten korpukselle. Ei venäläinen ihminen ole mikään kummallinen eläin, joka on niin omituinen siksi, että siltä joskus satoja vuosia sitten(!) jäi syntymättä yksilöllisyyden idea.

Tällaisilla asioilla on kyllä  ollut merkityksensä poliittisen tradition kehityksessä, mutta mitä ihmisiin tulee, selityksiä on aina etsittävä lähempää ja viime kädessä vasta reaaliaikaiset asiat ratkaisevat.

Sota on asia, joka vei Venäjän lopullisesti tai ainakin väliaikaisesti kohti suurta regressiota. Sieltä on kuitenkin mahdollista myös tulla takaisin, vaikka suuri muutos poliittiseen tilanteeseen onkin monen mutkan takana.

Suuri inhimillinen kysymys kaikkialla länsimaissa ja nyt lasken tähän Venäjänkin (anteeksi!) on kysymys arvokkuudesta, dignitas (ks. Vihavainen: Haun dignity tulokset). Siihen liittyy tunne elämän tarkoituksellisuudesta tai tarkoituksettomuudesta, lyhyesti sanoen ihmisarvosta.

Kun tunne omasta ihmisarvosta on menetetty, seuraavat epätoivokuolemat, itsemurhat, alkoholismi ja vastaavat (ks. Vihavainen: Haun despair tulokset). Ne eivät ole suinkaan vieraita enempää Amerikassa, Venäjällä, kuin Suomessakaan. Yleensä ne paradoksaalisesti vähenevät sotien aikana kuten jo Durkheim kuuluisassa tutkimuksessaan havaitsi.

Venäjällä näyttää käyneen toisin, kuten hesari tämän päivän merkittävässä numerossaan toteaa. Se kertoo paljon nykyisestä sodasta. Mitä tulee lehden kuvituskuvaan Nevski prospektilla istuvasta kerjäläisestä, se on kuitenkin lähinnä huvittava.

 Jokainen, joka on käynyt amerikkalaisissa suurkaupungeissa tai vaikkapa mallikaupungiksikin julistetussa Kanadan Torontossa, tietää, että kodittomia asustelee niiden kaduilla valtavasti enemmän kuin Pietarissa tai Moskovassa.

Venäläinenkin muistuttaa suuresti kaikkia muita ihmisiä ja tähän voisi ottaa halutessaan otteen Shakespearen Venetsian kauppiaasta, jossa juutalainen Schylock todistelee olevansa myös ihminen ja juuri sillähän perustelee inhottavaa yritystään kostaa sille, jonka takia tuntee kärsineensä vääryyttä. No, ehkä jokainen halullinen voi etsiä sen kohdan itse.

Ihmisyyteen nyt joka tapauksessa aina kuuluu sekä hyveitä että paheita, niin heikkouksia kuin vahvuuksia. Lähes ennen mitään muuta siihen kuuluu laumavietti: kun omaa joukkoa koetaan ahdistettavan, syntyy solidaarisuus, joka ylittää mielekkäät rajat ja muuttuu helposti pedonulvonnaksi (ks. Vihavainen: Haun my country tulokset).

Se on syvästi irrationaalista, mutta ei juuri kansallisesti erityistä. Sellaisia ilmiöitä, kuten muitakin, on syytä pyrkiä selittämään rationaalisesti ja jopa positivistisesti C. Wright Millsin hengessä[1] ennen kuin lähtee etsimään niin sanottuja historiallisia selityksiä, joilla kovin usein on heikko selitysarvo.

---

[1] Mills, C. Wright, The Sociological Imagination. Oxford Univrsity Press, 1959.