Kansa kaduilla

 

Laumat liikkeellä

 

Voiton päivästä on Venäjällä kehitetty puolen vuosisadan aikana melkoiset riekkujaiset, joiden henki on tietysti ”erikoisoperaation” johdosta entisestään kehittynyt omaan suuntaansa.

Tämä on sinänsä ymmärrettävää. Mikä tahansa kansa, joka käy sotaa, taantuu henkisesti yhä lähemmäs eläimellisiä, sanoisinko, perusarvoja. Kun ”meitä lyödään”, nousee jokaisessa raivo ja tarve lyödä takaisin.

Laumassa inhimillinen typeryys liittyy luontevasti aggressioon, kuten jokainen vappumarsseja seurannut tietää. Lauma koostuu elukoista (bydlo, ks. Vihavainen: Haun suuren murroksen vuosi tulokset ), eikä tämä suinkaan koske vain Venäjän kansaa. Pelkään vain sitä päivää, kun tuo metamorfoosi saadaan meilläkin aikaan.

Mutta onhan näistä jo tullut kirjoiteltua. Pistänpä tähän taas uusinnan parin vuoden takaa:

 

maanantai 9. toukokuuta 2022

Kaikella on hintansa

 

Voittomania

 

Venäläisessä facebookissa on nyttemmin näkynyt uudissana pobedobesije (победобесие). Se itse asiassa merkitsee voittoon assosioituvaa raivohulluutta. Sanahan viittaa riivaajaa tarkoittavaan sanaan bes (бес). bešenyj tarkoittaa raivohullua.

Voiton päivä eli Puna-armeijan ja neuvostokansan natsi-Saksasta Suuressa Isänmaallisessa sodassa 1941-1945 saavutetun voiton juhla (праздник победы Красной армии и советского народа над нацистской Германией в Великой Отечественной войне 1941—1945 годов) on nykyään Venäjän ylivoimaisesti suurin kansallinen juhlapäivä.

Sitä on vietetty yhtäjaksoisesti vapaapäivänä vuodesta 1965 lähtien. Siihen on liittynyt suuri, Punaisella torilla pidetty paraati, jota Neuvostoliiton romahdettua pidetyn tauon jälkeen alettiin taas viettää vuodesta 1995 lähtien.

Juhlinta on käynyt sittemmin vuosi vuodelta yhä mahtavammaksi ja alkanut jo saada todella sairaita muotoja, joita alussa mainittu termi hyvin sopii kuvaamaan.

Olen muutaman kerran seurannut juhlintaa Moskovassa ja Pietarissa ja aiemmin juhla oli varsin arvokas ja siinä saattoi tuntea aidon surujuhlan tunnelman, kuten vastaavina suomalaisinakin sodan muistopäivinä.

Sitten kaikki alkoi muuttua. Noin kymmenen vuotta sitten alkoi niin sanotun kuolemattoman rykmentin esiintyminen. Siinähän ihmiset kantoivat sodassa olleiden sukulaistensa kuvia. Samoihin aikoihin näin mukana ensimmäiset sotilaiksi puetut pikkulapset.

Eräälläkin imeväisellä oli armeijan väreihin maalatut rattaat, johon oli kiinnitetty parikin tykinputkia esittävää tötteröä. Kaikki sen nähneet nauroivat herttaisesti, mutta se oli vasta alkua.

Nyt voi netistä löytää videoita, joissa esikouluikäiset marssivat univormuissa ja leikkiaseiden kanssa. Tädit ovat samaan muotiin pukeutuneita ja esittävät touhukkaasti sotilaita. Tietojeni mukaan tämä muoti on levinnyt jo kaikkialle ja aikuiset ovat siihen aivan yhtä innostuneita kuin ymmärtämättömät lapsetkin.

Vertausten tekeminen totalitaarisiin maihin on tarpeetonta. Jos jokin ääntelee kuin ankka, vaappuu kuin ankka ja näyttää ankalta, on syytä olettaa, että se on nimenomaan ankka. Sitä paitsi se haiseekin siltä.

Tässä takavuosina tuli aina joskus venäläisten kanssa puheeksi voiton päivän merkitys. Ymmärsin, että se merkitsi symbolisesti ennen muuta Venäjän ja muidenkin Neuvostoliiton kansojen pelastumista natsibarbarialta ja samalla suuren surun päivää, niiden kaikkien (lähes 27 miljoonan) ihmisen muiston kunnioittamista, jotka menehtyivät tuon sodan aikana. Noin puolet heistä oli sotilaita.

Sodan valtavan hävityksen ja veriuhrien jälkeen kaikki sen kokeneet poikkeuksetta vannoivat: ei koskaan enää. Jengeni Jevtušenkon pateettinen runo Haluavatko venäläiset sotaa? kajahti ilman muuta aidolta. Eihän kukaan voinut sellaista haluta, ainakaan sen kokeneet.

Mutta ajan mittaan ilmaantui myös tämän kuluneeksi käyneen laulun parodioita: kun pateettinen baritoni laulaa kertosäkeen hotjat li russkije, hotjat li russkije -vojny…? kertoo kuoro, että kyllä ne haluavat: hotjat, hotjat, hotjat!

Niin on ääni kellossa muuttunut. Ilmeisesti nuoret huligaaniainekset olivat aloitteen tekijöinä, kun kulovalkean tavoin alkoi levitä uusi iskulause: voidaan ottaa uusiksi! (možem povtorit).

Aivan ilmeisesti tämä porukka oli loputtomasta venäläisestä sotaa koskevasta kirjallisuudesta pystynyt omimaan vain yhden asian: mutta mepä voitettiin! 26 miljoonaa: no, sehän on vain luku…

Olihan se voitto sekin, täysin mielettömillä uhreilla hankittu. Suurimmat miesten tapattajat, raakalaismaiset ja lahjattomat johtajat kuten marsalkka Žukov, nousivat palvotuiksi sankareiksi -eivät suinkaan ne mosurit, jotka koko verisen työn tekivät ja kaiken kärsivät.

 Rintamamiehet, jotka aikalaistodistajien mukaan olivat uskoneet, että sodan jälkeen olotkin sitten vapautuvat ja kolhoosit puretaan, saivat huomata, että sodan jälkeen ruuvia sen kuin kiristettiin. Voittaja oli pikemmin Stalin ja hänen hirmuvaltansa kuin Venäjän kansa, joka näki nälkää vielä vuosia tuon voiton jälkeen.

Ihmisen aivot, kaikessa etevyydessään, ovat lopultakin hyvin taipuvaiset aivan primitiivisiin asioihin. Alkeellisinta tasoa edustaa se emotionaalinen palkinto, joka saadaan pelkän ”oman” tunnuksen näkemisestä. Somessahan tällaisia tunnuksia ovat emojit, natseilla sellainen oli hakaristi. Venäjällä se on nyt Z.

Tämä Z viittaa juuri nyt rikolliseen hyökkäyssotaan, jota käydään veljeskansaa vastaan. Huolimatta tuon sodan tragikoomisesta epäonnistumisesta se ainakin viittaa omiin, ”meikäläisiin”, jotka käyvät viholliseksi valittua kansaa vastaan taistelua elämästä ja kuolemasta.

Olennaista tällaisessa taistelussa on se, että siinä syntyy omia uhreja, joiden tietenkin julistetaan olevan vapaaehtoisesti annettuja, oman kansan pelastamiseksi välttämättömiä, jotta muut säästyisivät, pelastuisivat. Makaaberin voittomanian ilmapiirissä tällainen menee perille kuin häkä päähän.

Venäläisessä historiatietoisuudessa on usein esiintynyt käsite ”venäläisellä verellä ostettu”. Tällainen venäläisellä verellä ostettu alue oli myös hurraapatrioottien ajattelussa autonomian ajan lopulla Suomi, jonka saamia etuoikeuksia ja ”separatismia” ei väsytty paheksumasta juuri siksi, että uljaiden venäläisten sankarien uhri oli mukamas siten häpäisty, annettu turhaan.

Samaan aikaan kun lietsotaan makaaberia vainajakulttia, leviää taas somessa ja jopa korkeilla virkapaikoillakin mieletön väite, jonka mukaan Venäjä ei ole koskaan hyökännyt minnekään. Se on aina vain puolustautunut ja siinä samalla sitten laajentanutkin alueitaan, jotenkin hyvin luonnollisesti ja ikään kuin rauhanomaisesti.

Olen huomannut, että tämä idiotismi on löytänyt kannattajia jopa Suomesta. Toki jokainen myöntää, että ainakin talvisodan aloittivat venäläiset, mutta tosi uskovainen muistaa aina, että sota oli ihan legitiimi, kun Suomi ei antanut periksi naapurin geopoliittisille tarpeille.

En viitsi tässä puhua Suuren Pohjan sodan tai Suomen sodan ”valapattoisesta” alkamisesta, saati aiemmista konflikteista. Riittää kun toteaa, että tuollaiset väitteet osoittavat, miten surullisen helposti isänmaallisilla iskulauseilla voidaan ajaa alkeellisimmankin perustiedonkin yli ainakin Venäjällä. Vastaavia tapauksia voi löytää muualtakin, mutta sehän ei asiaa paranna.

Tosiasia on, että Venäjä on nyt käymässä imperialistista rosvosotaa Ukrainaa vastaan ja näyttää päättäneen omien ja vihollisten sotilaiden ja siviilien veren hinnalla ostaa itselleen lisää maata.

Pidän selvänä, että vuodatetun veren määrä huomioidaan rauhaa solmittaessa. Suomi puolustautui odottamattoman menestyksellisesti talvisodassa ja tuotti viholliselle valtavat tappiot. Loistava, voittamaton puna-armeija, kuten tuohon aikaan oli tapana sanoa, ei koskaan päässyt edes niille rajoille, jotka Suomen oli hyväksyttävä väkivallan edessä.

Mutta pakkohan ne oli hyväksyä. Molotov puheessaan sodan päätyttyä selitti valloitusten suuruutta sillä, ettei ennen sotaa esitettyihin vaatimuksiin (saati nyt sodan aikana tehtyyn lahjoitukseen) voinut enää tyytyä, kun paljon verta oli vuotanut ilman Neuvostoliiton syytä…

Paljon verta on nytkin vuotanut, mutta venäläisten typerin osa, joka aktiivisesti kannattaa sotaa (sen määräksi jotkut arvioivat vain noin 15 prosenttia) sen kuin hurraa sodalle, jossa menehtyy paitsi tuhansia ja taas tuhansia nuoria miehiä, myös paljon täysin sivullisia siviileitä.

Koko kansaa ei suinkaan kannata leimata sotahulluiksi ja koetan lohduttautua sillä ajatuksella, että näissä oloissa, joissa ihminen voidaan tuomita vankilaan mielivaltaiseksi ajaksi pelkästä sodan sanomisesta sodaksi, ovat mielipidetutkimusten antamat valtavat sodan kannatusluvut vailla todellista katetta.

Venäjän kansan järkensä säilyttäneissä piireissä on sekä Venäjä että meidän muidenkin toivo. Sodan jälkeen täytyy uusien kasvojen tulla korvaamaan ne vähämieliset tyrannit, jotka ovat tahallisesti ja vakain tuumin syösseet oman maansa ja pian koko maailmankin onnettomuuteen.

Saavatko suuret tappiot voittomaniasta kärsivän kansan järkiinsä? Vaikea sanoa. Yli kymmenen prosentin ihmismenetykset, jotka Neuvostoliitto koki toisessa maailmansodassa, eivät riittäneet antamaan pitkäaikaista rokotusta sotahulluutta vastaan. Mikä määrä voisi riittää nyt?

On pelättävissä, että kun ihminen petomaistuu (venäjän kielessä on mainio tätä merkitsevä sana ozveret), vaatii vuodatettu veri vain lisää verta. Haluaako kansa koko Novorossijan? Koko Ukrainan? Sen lisäksi enkä myös Moldavian? Montako ruumista saavutettua pinta-alayksikköä kohti voidaan hyväksyä? Entäs kun vihollinen maksaakin samalla mitalla ja Moskovassa ja Pietarissa alkaa paukkua oikein kunnolla?

Hinta on kova, mutta senhän maksavat ne, joilla on onni päästä sankareiksi ja perinteisesti ne eivät saakaan valittaa, hymy huulillaan ne aina ovat kuolleet, sikäli kuin nyt hiiltyneistä ilmeistä saa selvää. Mummotkin ovat internetin klipeissä kiihtyneet hengeltään kovin sankarillisiksi. Henki hengestä ja kaksi parhaasta.

Voitonmania, johon teki aluksi mieli suhtautua ymmärtäväisesti, tuntuu nykyiselle asteelle kehityttyään olevan hyvin pahanlaatuinen tauti, jonka parannuskeinoa ei vielä tunneta. Se voi olla kova kuuri.