Provinssit eli voittomaat

 

Valloituksista ruptuuriin

 

Tom Gullberg -Mikko Huhtamies, Itärajan vartijat, 3. 1600-luku. Tom Gullbergin osuuden suomentanut Marketta Klinge. Schildts 2005, 214 s.

 

Jos ei Suomen vanhasta historiasta ole koululaiselle muuta jäänyt mieleen, niin varmaan ainakin Stolbovan rauha. Silloinhan Suomi saavutti itään päin suurimman laajuutensa. Vuonna 1809 laajennuttiin vielä myös länteen ja vuonna 1920 koilliseen.

Matka Pähkinäsaaren rauhasta Stolbovaan oli pitkä. Kun vuoden 1323 jälkeen oli yli kaksi vuosisataa riidelty rajasta ja hävitetty vuorotellen naapurin rajaseutua, jäi vanha raja nyt kauas taakse ja rajantakaiset ortodoksit saivat kunnian tulla Ruotsin kansalaisiksi.

Uusia alueita ei kuitenkaan liitetty Suomeen (muistutamme jälleen kerran, että ”Suomea” Pohjanlahden ja Ahvenanmeren takaisia alueita merkitsevänä käsitteenä oli alettu käyttää jo 1400-luvulla).

Sen sijaan niitä hallittiin erityisinä voittomaina ja erityisiä ne olivatkin. Kuten Venäjän1700-luvun lopulla sai yhteyteensä Puolan katolisina puolalaisineen ja juutalaisineen, sai Ruotsi nyt ortodoksisia alamaisia melkoisen joukon.

Kuten tunnettua, uusi raja tuli mahdolliseksi Venäjän sekasorron ajan poliittisten asetelmien vaihtumisen myötä. Ruotsi antoi apuaan ja sai palkkionsa, joka oli huomattavan suuri.

Venäläiset olivat kuitenkin erittäin haluttomia tekemään totta lahjoituksestaan ja rajankäynnistä muodostui vuosien pituinen farssi, jossa istua mökötettiin kuukausikaupalla partnereista erillään, kiisteltiin loputtomasti oikeasta titulatuurista ja siitä, miten ja milloin valat oli vannottava. Jopa miekkaa vedettiin esille.

Erityinen kiistanaihe oli parin pitäjän (myöhemmin kuuluisiksi tulleiden Repolan ja Porajärven) asema: kuuluivatko ne Ruotsille vai ei? Tällä kertaa niistä luovuttiin, kuten sittemmin taas vuonna 1920. Myös Hyrsylän mutkasta riitti riitaa.

Uusien alamaisten uskonto oli päänsärkynä puhdasoppiselle papistolle. Talonpoikia ei kannattanut yrittää pakkokäännyttää, mutta sen sijaan heille kyllä tarjottiin puhdasta luterilaista oppia ortodoksisuuden ohella. Suunniteltiin jopa oman ortodoksisen hiippakunnankin perustamista ja luterilaisia kirjoja painettiin kyrilllisin kirjaimin suomeksi (karjalaksi) ja venäjäksi.

Kun kyseessä olivat omat, veroa maksavat alamaiset, suvaittiin vierasta uskoa varsin ptikälle ja muuan tohtori osoitti väitöskirjassaan, että he olivat kristittyjä. Aiempien vuosisatojen ristiretkihengestä oli aivan ilmeisesti päästy jo hyvän matkaa kohti rinnakkaiseloa.

Pinnan alla kuitenkin kyti ja vuosina 1656-1658 käytiin niin sanottu Ruptuurisota. Nimihän tulee latinan repeämistä merkitsevästä sanasta rumpo, ruptus sum, rumpere. vrt. myös rahvaanlatinan (englanti) rupt-, ruption -päätteisiä sanoja (interrupt, corrupt, jne.).

Tässä tapauksessa se, mikä repesi oli uuden ortodoksiväestön uskollisuus. Se asettui vihollisen puolelle ja osallistui hävityssotaan vanhaan tapaansa. Muun muassa Sääminkiä hävitettiin perusteellisesti Kerimäen tienoilla.

Olavinlinna, jossa oli vain kuusi nihtiä, ei kyennyt riehujia hillitsemään, mutta saattoi ainakin ottaa suojiinsa luterilaisia pappeja ja virkamiehiä, jotka olivat vaarassa. Linnan valloittaminen ei pelkkää kevyttä tykistöä mukanaan kuljettavalle viholliselle ollut mahdollista.

Kaiken kaikkiaan Suomi oli aivan valmistautumaton tähän sotaan eikä emämaasta tullut mitään apua. Etelän suuntaa pidettiin vaarallisempana ja tärkeämpänä. Perivihollinen Tanska olikin tosiaan sotajalalla ja Hollantia oli myös syytä pelätä. Lyypekkikin oli merellä vihamielinen.

Venäjän sotalaitos oli onneksi vielä perin vanhanaikainen ja vihollisen hyökkäykset menestyivät huonosti. Rajalinnoituksista vain Nevanlinna (Nyen) kaatui. Pähkinälinna ja Käkisalmi pitivät sen sijaan puoliaan.

Kunniansa kukkuloilla olevaa suurvalta-Ruotsia ei tuollainen hyökkäys hetkauttanut ja Kaarle X Kustaa niitti samaan aikaan laakereita eteläisillä ja läntisillä rintamilla. Stolbovan rauhan raja oli ja pysyi.

Mutta historiassa niin usein tapahtunut väestönvaihto tapahtui taas. Koston pelossa pakenivat ortodoksiset uudet alamaiset tuhansittain rajan taa, jossa heille olikin sopivasti tilaa esimerkiksi Tverin alueella, jonne muodostui Tverin Karjala, sittemmin suurin karjalankielinen yhdyskunta.

Luterilaisista savolaisista tuli nyt enemmistö uusilla alueilla ja siitä johtuu myös se monien oudoksuma seikka, että Pohjois-Karjalassa puhutaan selvää savoa.

Etelässä savolainen ekspansio taas suuntautui Inkerinmaan uusille alueille, joilla hävityssotien jälkeen riitti myös tilaa asua. Uusien alueiden erikoisuutena oli myös se suuresti arvostettu asia, ettei niiden tarvinnut asettaa sotamiehiä kruunun palvelukseen.

Sotilaita kuitenkin tarvittiin ja asiaa pyrittiin ratkaisemaan perustamalla sotilassiirtokuntia niin Käkisalmin lääniin ja Inkerinmaalle kuin Liivinmaallekin, Riikaa myöten.

Sotilassiirtolaiset saivat käyttöönsä aika mukavan maapalstan, jota viljellä ja vähän rahaakin. Heidän miespuoliset jälkeläisensä kirjoitettiin myös sotilaiksi. Itse asiassa tässä ikään kuin toteutui suomalainen kasakkalaitos.

Liivinmaalla palvelevat siirtokuntalaiset olivat vapaita talonpoikia, mutta ympäristössä vallitsevan maaorjuuden periaatteet tulivat hiljaa ja hivuttaen koskemaan heitäkin ja ennen pitkää nuo suomalaiset sulautuivat ympäristön maarahvaaseen.

Lieneekö kukaan heidän kohtaloitaan yksityiskohtaisesti tutkinut? Mitä Inkerinmaahan tulee, on Kasper Kepsu joitakin vuosia sitten väitellyt niistä venäläisistä pajareista, jotka jäivät alueelle Stolbovan rauhan jälkeen. esimerkiksi Aminoffin suku kuuluu näihin.

Stolbovan rauhan raja kaatui sitten omaan mahdottomuuteensa, ensin uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721 ja sitten vielä uudelleen Moskovan ja Pariisin rauhoissa vuosina 1940 ja 1947.

Nyt siellä oli täysin suomalaistunut väestö, joka kuitenkin siirtyi in corpore läntiseen ”tynkä-Sumeen”, kuten sanottiin.

Sellaista se historia saattaa olla.