Devotio modernaa

 

Pyhä nautinto

 

Kuten tiedämme, jo muinaiset kreikkalaiset filosofit huomasivat, ettei ihmisen onni voi lopultakaan olla aistillisissa nautinnoissa, jotka nopeasti katoavat ja ylenmääräisinä matkaan saattavat pelkän kirouksen, krapulan ja morkkiksen.

Oman vastauksensa antoivat epikurolaiset, joiden suhde nautintoon oli hyvin pidättyväinen, mutta myönteinen.

Ei siitä sen enempää. Onni ajateltiin joksikin yleväksi ihmisen jaloimmaksi päämääräksi, sellaiseksi, joka on vain ihmiselle mahdollinen ja jossa toteutuvat hänen korkeimmat mahdollisuutensa. Hyvehän oli sellainen. Se oli vain ihmisen saavutettavissa ja vain itseä kehittämällä ja taistelemalla halpahintaisia, eläimellisen tason kiusauksia vastaan.

”Vilius argentum est auro, virtutibus aurum”, kiteytti joku roomalainen hyveen arvon suurimpana kaikesta. Tähän oppiin sosiaalistettiin myös lapset ja vanhemmatkin, jotka saivat lukea esimerkiksi Cornelius Nepoksen, Suetoniuksen tai Plutarkhoksen elämäkertoja.

Toki itse kullakin elämäkertojen sankarilla oli heikkoutensa ja paheensa ja tuskin kukaan oli täydellinen, mutta siihen tietenkin pyrittiin. Pahetta joka tapauksessa pelättiin ja kartettiin, vaikka nimenomaan se lupasi helppoa elämää ja nautintoja. Joskus se saikin ihmisessä vallan ja tuotti turmiota ympäristölleen ja häpeää harjoittajalleen.

Kristilliset pyhimykset ja marttyyrit veivät sitten tolkuttomuuksiin sen, mitä roomalainen oli tavoitellut ja kunnioittanut hyveenä. Ihanteena ei enää ollut Sokrates, joka osasi olla pidättyväinen ja hallita himojaan, mutta kykeni kyllä myös nauttimaan symposiumien miellyttävistäkin puolista.

Kun filosofisen tyyneyden korvaavat toisaalta irstaus ja toisaalta fanaattisuus, ilmestyvät maailmaan irvokkaat fakiirityypit kammottavasti revittyine naamoineen, värjättyine nahkoineen ja halkaistuine kielineen.

 Toisaalta nousevat esille rehentelevät irstailijat, jotka kilpailevat sillä, kuka pystyy tästä maailmasta repimään eniten aistillista nautintoa. Valitettavasti heidänkään saavutuksiaan ei voi luotettavasti mitata.

Voinee pitää kiistämättömänä sitä, että 1700- luvulta periytyvä utilitarismi on nykyisen länsimaisen sivilisaation läpäisevä filosofia, jonka löydämme myös niin sanotun ihmisoikeusajattelun taustalta. Tämä siitä huolimatta, että utilitarismin perustaja Jeremy Bantham tokaisi, että koko ajatus synnynnäisistä ja luovuttamattomista ihisoikeusista on humpuukia puujaloilla (”on stilts”, ks. Vihavainen: Haun stilts tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Siltä varalta, että asiaa nyt tarvitsee erityisesti selittää, kerron, ettei Bentham ollut tyytymätön siihen ajatukseen, että ihmisillä on tiettyjä myönteisiä mahdollisuuksia, vaan siihen, miten asian välttämättömyyttä perusteltiin.

Ihmisen arvo selittyy ja määräytyy nykyään ensisijaisesti sillä perusteella, että hän on olento, joka kykenee nauttimaan. Mitä enemmän, sitä parempi. Tästä lähti myös Bentham.

Tässä suhteessa kyltymättömyys on erityisen suuri hyve, kuten jokainen markkinoija ymmärtää. Vielä 1970-luvulla varoiteltiin kuluttajaa hankkimasta itselleen tarpeettomia hyödykkeitä ja säästäväisyyden edistäminen kirjattiin jopa koulun yhteiskuntaopin tehtäviin.

Nyt asiat ovat toisin, aivan toisin. Kaikkea sellaista, mikä ylittää ajatuksen nautinnosta ihmisen tärkeimpänä tavoitteena, pidetään joko humpuukina tai suorastaan loukkaavana, mikä on asioista pahin ja josta ei valitusoikeutta ole.

 Itse asiassa koko asian epäileminen tai vähättely oin verrattavissa pyhäinhäväistykseen. Ajatelkaapa nyt vaikka sellaista mahdollisuutta, että koko Pride-aatetta häpäistäisiin vertaamalla sitä vaikkapa kapisen koiran pakonomaiseen itsensä raapimiseen.

 Totean, etten itse tee sitä, mutta mikäli joku olisi kiinnostunut poliittisesta itsemurhasta, siinä olisi mahdollisuus. Ehkäpä joku muistaa, miten muuan kansanedustaja heitti leikillään ajatuksen siitä, että joku haluaisi mennä naimisiin koiransa kanssa. Vain nopea perääntyminen pelasti miehen julkiselta teilaukselta.

Aikoinaan lähes ihmisen rinnalle saatettiin nostaa eläimiä, joilla näytti olevan inhimillisiä hyveitä: rakkautta, uskollisuutta ja jopa viisautta. Korkealla hierarkiassa olivat myös eläimet, jotka kykenivät selvästi tuntemaan tuskaa, ihmisten tavoin.

Mitättöminä ja vihattavina sen sijaan pidettiin hulluja, vihaisia koiria, maan matosia ja hyönteisiä, joiden tappaminen kuului asiaan. Edes kalojen kärsimyksiä ei otettu vakavasti.

Turgenjevin ”Metsämiehen muistelmien” talonpoika selitti asiaa sillä, että nisäkkäiden veri oli kuumaa ja kalojen taas kylmää. Eivät jälkimmäiset osanneet kärsiä, joten niiden rääkkääminen ei ollut synti. Tosin hänkin olisi varmasi kavahtanut ajatusta nappaa ja päästä”-kalastamisesta.

Kyky kärsiä onkin ilmeisesti nauttimisen ohella olennon tärkeimpiä kykyjä, kun se sijoitetaan oikeaan pakkaansa benthamilaisittain ymmärretyn mielihyväkalkyylin maailmassa, jossa mielihyvän ja kärsimyksen summat ovat ratkaisevia kriteereitä (ks. Vihavainen: Haun utilitarismi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Tämä on normaaleissa rajoissa ymmärrettävää ja hyväksyttävää, vaikka suhtautuisi skeptisesti utilitarismiin. Mutta, kuten kaikki uskonnot, myös utilitarismi on kehittänyt omat versionsa pyhyydestä, kuten myös rienauksesta ja synnistä.

Kärsimyksen välttäminen ja siitä pelastuminen on itämaisten uskontojen perimmäisiä aatteita. Pyhyys on siellä pidättyvyyttä ja halun ja jopa tahdon kuolettamista.

Utilitaristisen uususkonnon piirissä pyhyys sen sijaan liittyy nautintoon, jonka tavoitteleminen ja korostaminen kuuluu jokaisen velvollisuuksiin. Mutta missä ovat esikuvamme, pyhimyksemme?

Nuo kuuluisat maailman rikkaimmat miehet eivät uutisten perusteella arvioiden vaikuta ikein hyviltä kandidaateilta nautinnon apostoleiksi.

Sellaisia on sen sijaan yritetty tehdä elokuvatähtösistä ja laulajista, mutta falskius paistaa yhä uudelleen sellaisen yrityksen läpi, kuten jo Hemigway kuvasi ”Kirjavasa satamassaan”, jota en nyt tässä enempää referoi.

Mutta entäpä Jean Genet? Pikkurikollinen ja homoseksuaalisuuden ylistäjä, josta Sartre kirjoitti kirjan Saint Genet? Sartren mukaan hän oli marttyyri, mutta eikö myös sopiva kandidaatti autuaan pyhimyksen rooliin? Joka tapauksessa hän oli alan uranuurtajia ja Sartren kirjoittama hagiografiakin ilmestyi jo vuonna 1951.

Joka tapauksessa emme enää ainoastaan usko, vaan jo tiedämme, että tässä kyseessä on hyve nautintona.

Tämän uskonnon pyhimyksiin ja jopa sen tavallisiin pappeihin ja papittariin kuuluu henkilöitä joissa on jotakin pyhää. Eikö nyt ainakin se, että uskaltaa panna kaikki peliin muuttaakseen sukupuoltaan, jota nautinnon lisääminen edellyttää, ole jonkinlainen kunnioitettava uskon teko?

Tie autuuteen saattaa yhäkin käydä tuskien kautta, mutta kunniahan siitä lisääntyy.

Totean varmuuden vuoksi, etten ole kirjoittanut tätä rienatakseni. Totean vain se, miten kauas on tultu siitä, kun onnen ajateltiin olevan saavutettavissa sitkeällä työllä ja kieltäymyksellä, jonka tuloksena häämötti hartiapankkitalo ja lauma leikkiviä lapsia, joilla oli kaikki elämän perusedellytykset turvattuna.

Sukupolveni kokemassa historiassa on moni asia perusteellisesti muuttunut. Jälkeläistemme kannattaisi perehtyä siihen, mitä oli ennen heitä ymmärtääkseen, mistä he ovat tulossa ja minne menossa.