Pyhä nautinto
Kuten tiedämme,
jo muinaiset kreikkalaiset filosofit huomasivat, ettei ihmisen onni voi lopultakaan
olla aistillisissa nautinnoissa, jotka nopeasti katoavat ja ylenmääräisinä
matkaan saattavat pelkän kirouksen, krapulan ja morkkiksen.
Oman
vastauksensa antoivat epikurolaiset, joiden suhde nautintoon oli hyvin
pidättyväinen, mutta myönteinen.
Ei siitä sen
enempää. Onni ajateltiin joksikin yleväksi ihmisen jaloimmaksi päämääräksi,
sellaiseksi, joka on vain ihmiselle mahdollinen ja jossa toteutuvat hänen
korkeimmat mahdollisuutensa. Hyvehän oli sellainen. Se oli vain ihmisen saavutettavissa
ja vain itseä kehittämällä ja taistelemalla halpahintaisia, eläimellisen tason
kiusauksia vastaan.
”Vilius argentum
est auro, virtutibus aurum”, kiteytti joku roomalainen hyveen arvon suurimpana
kaikesta. Tähän oppiin sosiaalistettiin myös lapset ja vanhemmatkin, jotka
saivat lukea esimerkiksi Cornelius Nepoksen, Suetoniuksen tai Plutarkhoksen
elämäkertoja.
Toki itse
kullakin elämäkertojen sankarilla oli heikkoutensa ja paheensa ja tuskin kukaan
oli täydellinen, mutta siihen tietenkin pyrittiin. Pahetta joka tapauksessa
pelättiin ja kartettiin, vaikka nimenomaan se lupasi helppoa elämää ja
nautintoja. Joskus se saikin ihmisessä vallan ja tuotti turmiota ympäristölleen
ja häpeää harjoittajalleen.
Kristilliset
pyhimykset ja marttyyrit veivät sitten tolkuttomuuksiin sen, mitä roomalainen
oli tavoitellut ja kunnioittanut hyveenä. Ihanteena ei enää ollut Sokrates,
joka osasi olla pidättyväinen ja hallita himojaan, mutta kykeni kyllä myös
nauttimaan symposiumien miellyttävistäkin puolista.
Kun filosofisen
tyyneyden korvaavat toisaalta irstaus ja toisaalta fanaattisuus, ilmestyvät
maailmaan irvokkaat fakiirityypit kammottavasti revittyine naamoineen,
värjättyine nahkoineen ja halkaistuine kielineen.
Toisaalta nousevat esille rehentelevät
irstailijat, jotka kilpailevat sillä, kuka pystyy tästä maailmasta repimään
eniten aistillista nautintoa. Valitettavasti heidänkään saavutuksiaan ei voi
luotettavasti mitata.
Voinee pitää
kiistämättömänä sitä, että 1700- luvulta periytyvä utilitarismi on nykyisen länsimaisen
sivilisaation läpäisevä filosofia, jonka löydämme myös niin sanotun
ihmisoikeusajattelun taustalta. Tämä siitä huolimatta, että utilitarismin
perustaja Jeremy Bantham tokaisi, että koko ajatus synnynnäisistä ja
luovuttamattomista ihisoikeusista on humpuukia puujaloilla (”on stilts”, ks. Vihavainen: Haun
stilts tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).
Siltä varalta,
että asiaa nyt tarvitsee erityisesti selittää, kerron, ettei Bentham ollut
tyytymätön siihen ajatukseen, että ihmisillä on tiettyjä myönteisiä mahdollisuuksia,
vaan siihen, miten asian välttämättömyyttä perusteltiin.
Ihmisen arvo
selittyy ja määräytyy nykyään ensisijaisesti sillä perusteella, että hän on
olento, joka kykenee nauttimaan. Mitä enemmän, sitä parempi. Tästä lähti myös
Bentham.
Tässä suhteessa
kyltymättömyys on erityisen suuri hyve, kuten jokainen markkinoija ymmärtää.
Vielä 1970-luvulla varoiteltiin kuluttajaa hankkimasta itselleen tarpeettomia
hyödykkeitä ja säästäväisyyden edistäminen kirjattiin jopa koulun
yhteiskuntaopin tehtäviin.
Nyt asiat ovat
toisin, aivan toisin. Kaikkea sellaista, mikä ylittää ajatuksen nautinnosta
ihmisen tärkeimpänä tavoitteena, pidetään joko humpuukina tai suorastaan loukkaavana,
mikä on asioista pahin ja josta ei valitusoikeutta ole.
Itse asiassa koko asian epäileminen tai
vähättely oin verrattavissa pyhäinhäväistykseen. Ajatelkaapa nyt vaikka sellaista
mahdollisuutta, että koko Pride-aatetta häpäistäisiin vertaamalla sitä vaikkapa
kapisen koiran pakonomaiseen itsensä raapimiseen.
Totean, etten itse tee sitä, mutta mikäli joku
olisi kiinnostunut poliittisesta itsemurhasta, siinä olisi mahdollisuus. Ehkäpä
joku muistaa, miten muuan kansanedustaja heitti leikillään ajatuksen siitä,
että joku haluaisi mennä naimisiin koiransa kanssa. Vain nopea perääntyminen pelasti
miehen julkiselta teilaukselta.
Aikoinaan lähes ihmisen
rinnalle saatettiin nostaa eläimiä, joilla näytti olevan inhimillisiä hyveitä:
rakkautta, uskollisuutta ja jopa viisautta. Korkealla hierarkiassa olivat myös
eläimet, jotka kykenivät selvästi tuntemaan tuskaa, ihmisten tavoin.
Mitättöminä ja
vihattavina sen sijaan pidettiin hulluja, vihaisia koiria, maan matosia ja
hyönteisiä, joiden tappaminen kuului asiaan. Edes kalojen kärsimyksiä ei otettu
vakavasti.
Turgenjevin ”Metsämiehen
muistelmien” talonpoika selitti asiaa sillä, että nisäkkäiden veri oli kuumaa
ja kalojen taas kylmää. Eivät jälkimmäiset osanneet kärsiä, joten niiden
rääkkääminen ei ollut synti. Tosin hänkin olisi varmasi kavahtanut ajatusta
nappaa ja päästä”-kalastamisesta.
Kyky kärsiä
onkin ilmeisesti nauttimisen ohella olennon tärkeimpiä kykyjä, kun se sijoitetaan
oikeaan pakkaansa benthamilaisittain ymmärretyn mielihyväkalkyylin maailmassa,
jossa mielihyvän ja kärsimyksen summat ovat ratkaisevia kriteereitä (ks. Vihavainen:
Haun utilitarismi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).
Tämä on normaaleissa
rajoissa ymmärrettävää ja hyväksyttävää, vaikka suhtautuisi skeptisesti
utilitarismiin. Mutta, kuten kaikki uskonnot, myös utilitarismi on kehittänyt
omat versionsa pyhyydestä, kuten myös rienauksesta ja synnistä.
Kärsimyksen
välttäminen ja siitä pelastuminen on itämaisten uskontojen perimmäisiä
aatteita. Pyhyys on siellä pidättyvyyttä ja halun ja jopa tahdon kuolettamista.
Utilitaristisen
uususkonnon piirissä pyhyys sen sijaan liittyy nautintoon, jonka
tavoitteleminen ja korostaminen kuuluu jokaisen velvollisuuksiin. Mutta missä
ovat esikuvamme, pyhimyksemme?
Nuo kuuluisat
maailman rikkaimmat miehet eivät uutisten perusteella arvioiden vaikuta ikein
hyviltä kandidaateilta nautinnon apostoleiksi.
Sellaisia on sen
sijaan yritetty tehdä elokuvatähtösistä ja laulajista, mutta falskius paistaa
yhä uudelleen sellaisen yrityksen läpi, kuten jo Hemigway kuvasi ”Kirjavasa satamassaan”,
jota en nyt tässä enempää referoi.
Mutta entäpä
Jean Genet? Pikkurikollinen ja homoseksuaalisuuden ylistäjä, josta Sartre
kirjoitti kirjan Saint Genet? Sartren mukaan hän oli marttyyri, mutta eikö myös
sopiva kandidaatti autuaan pyhimyksen rooliin? Joka tapauksessa hän oli alan
uranuurtajia ja Sartren kirjoittama hagiografiakin ilmestyi jo vuonna 1951.
Joka tapauksessa
emme enää ainoastaan usko, vaan jo tiedämme, että tässä kyseessä on hyve nautintona.
Tämän uskonnon
pyhimyksiin ja jopa sen tavallisiin pappeihin ja papittariin kuuluu henkilöitä
joissa on jotakin pyhää. Eikö nyt ainakin se, että uskaltaa panna kaikki peliin
muuttaakseen sukupuoltaan, jota nautinnon lisääminen edellyttää, ole jonkinlainen
kunnioitettava uskon teko?
Tie autuuteen saattaa
yhäkin käydä tuskien kautta, mutta kunniahan siitä lisääntyy.
Totean varmuuden
vuoksi, etten ole kirjoittanut tätä rienatakseni. Totean vain se, miten kauas
on tultu siitä, kun onnen ajateltiin olevan saavutettavissa sitkeällä työllä ja
kieltäymyksellä, jonka tuloksena häämötti hartiapankkitalo ja lauma leikkiviä
lapsia, joilla oli kaikki elämän perusedellytykset turvattuna.
Sukupolveni
kokemassa historiassa on moni asia perusteellisesti muuttunut. Jälkeläistemme
kannattaisi perehtyä siihen, mitä oli ennen heitä ymmärtääkseen, mistä he ovat
tulossa ja minne menossa.
" Toisaalta nousevat esille rehentelevät irstailijat, jotka kilpailevat sillä, kuka pystyy tästä maailmasta repimään eniten aistillista nautintoa. Valitettavasti heidänkään saavutuksiaan ei voi luotettavasti mitata."
VastaaPoistaLehdistössämme on jatkuvaa lähes päivittäistä artikkelituotantoa, digitilaajille yleensä, sen suhteen kuinka nainen tai mies, yleensä nainen saa maksimoitua eri keinoin, eri "pistein" ja eri tekniikoin orgasmin sukupuolielimissään.
Kun avaan autoradion monilla kanavilla pyörii konstailemattomia mainoksia siitä, mikä on paras vibraattori ja uusin ja tehokkain surrutin. Vakammmat lehdet sitten kirjoittavat seksuaalisesta nautinnosta kuin uutena kansalaisvelvollisuutena, vähintäänkin "seksuaaliterveytenä." Genitaalien kimppuun pitää rynnistää mahdollisimman usein, henki on sama kuin Lasse Virenin voittojen tuottama hölkkäinnostus. Harvoin naiva nainen tai mies ei voi olla onnellinen.
Viikottain saamme lukea myös erilaisista tilaisuuksista joissa maassamme osallistutaan orgioihin ja parinvaihtotapaamisiin, liikeideat kukoistavat tällä saralla.
On feminismin koulukuntia jotka kannattavat prostituutiota naisen voimana ja vapaana valintana.
Kyllä ajan henki on mediaa seuratessa todellakin irstas.
Jos olisin kuvataiteilija, tietäisin mikä kuva kuvaisi tätä aikaa parhaiten ja maalaisin aiheeestani sarjan: ns. suihkuorgasmi, uuden läntisen ideologiamme täyttymyspiste ja maali.
Samaan aikaan kuitenkin elämmme kuitenkin MeToo:n jälkimaininkeja ja naista ei saisi oikein katsoakaan jos katseessa on ripauskin väärää katsetta menneiltä vuosikymmeniltä....?
kr
Meininki on kuvaamasi kaltainen Suomessa, ei niinkään tuolla muualla, joten ehkä tämä meininki kertoo eniten suomalaisista. Muualla Euroopassa tunnetaan tilannetajua, sensitiivisyyttä, hienotunteisuutta, arkaluontoisuutta ja se onkin parempi tyyli. Meillä kaikenmaailman gynekologiset, urologiset ja seksuaaliset teemat paistattelevat lehdissä sulavast maailmanpolitiikan seassa, koska kaikki on vaan luonnollista ja suomalaiset ovat pikkunaturalisteja saunakulttuurinsa kanssa.
PoistaMitä tulee MeToo:n jälkimaininkeihin, naiset ovat globaalisti kärsineet koko olemassaolonsa ajan miesten vääränlaisista lähestymistavoista, että on ihan paikallaan miesten toivottavasti miettiä strategiansa asiassa uusiksi. Katsella saa kukin toisiaan miten lystää, sillä eihän sitä pidä laillakaan kieltää vaikkei suora tuijotus kivalta tunnukaan. Siitä eteenpäin voi pohdiskella asiallista ja ystävällistä lähestymistään uuteen ihmiseen tutustuessa.
Paha on naisen olla täällä länsimaissa, mutta islam on sen verran suurpiirteinen oppi, että pientä väkivaltaakin saa käyttää, jos vaimo ei tottele. Mutta ei kasvoihin, ja luunmurtumia ei saa tulla. Jotain rajaa sentään.
PoistaNaisten pukeutumisesta on tietyt määräykset myös, jotka ovat täälläkin jo tulleet tutuiksi. Mutta on se silti kyllä outoa, kun täällä meidän Helsingissä vastaan tulee nainen, jolla on päällään se kasvoristikolla varustettu kaapu, josta ei siis näy edes kasvoja. Pistää kyllä ajattelemaan.
"Ajatelkaapa nyt vaikka sellaista mahdollisuutta, että koko Pride-aatetta häpäistäisiin vertaamalla sitä vaikkapa kapisen koiran pakonomaiseen itsensä raapimiseen...Eikö nyt ainakin se, että uskaltaa panna kaikki peliin muuttaakseen sukupuoltaan, jota nautinnon lisääminen edellyttää.. "
VastaaPoistaOnko nyt kuitenkin mahdollista, että blogisti on ymmärtänyt noiden ryhmien tarkoituksen väärin: molemmat vaativat noille ryhmille vain oikeutta olla sitä, mitä sisäisesti kokevat olevansa ilman ympäristön tuomiota. En oikein näe, miten se on meiltä noihin ryhmiin kuulumattomalta enemmistöltä pois. Vähän kuin vastustaisi valkosipulijuhlia...
Ei pois eikä lisää. Eivät nämä kysymykset kuulu tähän.
PoistaHomoseksuaalisuutta on ollut aina ja tulee olemaan. Sille tosiaan ei voi mitään eikä pidäkään voida. Mutta Pride-kulttuuri on toinen asia. Sehän on poliittinen liike joka vaatii suurinta mahdollista huomiota ja huomatuksi tulemista, ei varsinaisesti lupaa olla "sitä mitä on."
VastaaPoistaOn paljonkin homoseksuaaleja jotka näyttävät ja käyttäytyvät ihan samoin kuin muunkin kansan valtaosa. Perustyyppejä. Mistään ulkoisesta merkistä ei heitä homoiksi huomaa eikä tunnista. Eivätkä he halua tulla siten huomatuiksikaan. Ei ole tarvetta sateenkaariväreihin ja muuhun rekvisiittaan. Vetävät harmaanruskean pusakan ylleen ja ovat mitä ovat.
Jos Pride on suuri demonstraatio ja äänekäs julistus, ja onkin, on myös heitä jotka eivät tuollaista demonstraatiota tarvitse. Luulenpa että juuri he ovat kaikkein eniten sinut oman homoseksuaalisuutensa kanssa.
Tosin prideilköön prideilijät minun puolestani. Mutta meidän heteroiden on hyvä muistaa että kaikki homoseksuaalit eivät ole koskaan siellä eikä pride-kulkue ole ainoa kuva homoseksuaalisuudesta.
kr
Ei se sitä olekaan. Se on kuva kulttuurista.
PoistaMinäkin komppaan kr:n mielipidettä tässä.
PoistaTunnen varsin monia homoja ja minun on mahdotonta kuvitella heitä osallistumassa pride-kulkueisiin ahterit paljaina ja kuolaimet suussa, kuten ao. tapahtuman kutyymi edellyttää.
Koko pride-touhu on tosiaankin poliittinen liike anarko-äärivasemmalta.
Hartiapankkitalo jonka pihalla lapsilauma on unelmena kärsinyt inflaation. Tilalle on tullut rikastuminen optioilla, starupilla eli kansanomaisesti nopeasti lentoon lähteneellä liikeidealla, Onlyfans on nykyään myös kunniallinen keino vaurastua
VastaaPoistaSuomessa ei ole hartipankkitaloja rakennettu 70-luvun jälkeen koska pankit ilmoittivat, että eivät niitä rahoita.
PoistaLisäksi hartipankilla rakennettiin lähinnä kerros- ja rivitaloja. Ylen elävästä arkistosta löytyy dokkari tuollaisen kerrostalon rakennustöistä Vuosaaresta 60-luvulta.
Hartiapankkirakentamisessa periaate oli, että huomattava osa asunnon hinnasta maksettiin omalla työllä ja jos palkkasi sijaisen rakennustyömaalle tämän piti olla ammattimies.
Jostain syystä tuota "hartiapankkia" on alettu käyttää nimityksenä siitä, että rakentaa talonsa itse. Hartiapankkirakentamisessa taas rakentaja ei useinkaan saanut tietää minkä asunnon saisi käyttöönsä - tarkoitus oli kaikki työ tehtäisiin hyvin, koska ei voisi olla varma minkä asunnon saa käyttöönsä. Erään itä-helsinkiläisen asuinalueen lempinimi on Hölmöläisten kylä, koska se rakennettiin hartiapankkiperiaatteella ja lopuksi järjestettiin arvonta kuka minkäkin omakotitalon saa asuttavaksi.