Heikot naiset

 

Naislampaat

 

Annastiina Heikkilä, Rakkaus & armo. WSOY 2025, 291 s.

 

Luin joskus Annastiina Heikkilän kirjan Ranskan keltaliivi-ilmiöstä (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=annastiina ). Kirja oli sangen vaikuttava älyllisenä ja journalistisena suorituksena. Muusta en puhukaan.

Tämä uusi kirja on romaani, joka kuuluu saaneen ainakin osittain kiukkuista kritiikkiä, minkä hyvin uskon. Ei siinä kaikki ole ihan comme il faut, kuten ennen oli tapana sanoa.

 Luulenpa, että suuri osa nykyaikaista yleisöä, joka on valmis ihailemaan tekijän monin tavoin vaikuttavaa hahmoa, ei siedä sitä, mitä hän sanoo erityisesti naisista, omasta viiteryhmästään, jossa hänelle sopisi täydellisen mallin rooli.

En tiedä mitä muut ajattelevat ja tyydyn kertomaan vain omista käsityksistäni.

Kultaisella -tai järjettömällä- 1960-luvulla oli suuren muotitieteen, sosiologian, piirissä paljon valistusajan kehitysoptimismia. David Riesmanin teoria ihmisen sosiaaliluonteesta oli sen eräs ilmentymä.

Riesman katsoi, että vanhakantaisen yhteiskunnan ylläpitämiseen vaadittu yhteiskunnallinen kollektivismi oli väistyvä jäänne menneiltä ajoilta ja ulkoa ohjautuvan ihmisen tilalle oli tulossa autonominen persoonallisuus, joka ei tarvinnut tukipylväitä, vaan muodosti itse ne käsityksensä, joiden varaan elämä sopi rakentaa.

Sellaisten ihmisten varassa oli todella kehittynyt demokratia ja se oli koko ihmiskunnan valoisa tulevaisuus. Kasarmista siirryttiin moniarvoiseen ja monimuotoiseen orgaaniseen solidaarisuuteen, jossa kaikki arvostivat toistensa arvoja ja seisoivat kukin samaan aikaan omalla pohjallaan.

Näin jälkeenpäin ajatellen maailma on kyllä jossakin mielessä mennyt Riesmanin ehdottamaan suuntaan, mutta aivan toisessa hengessä, kuin ainakin minä odotin.

Nyt tuota niin sanottua moniarvoisuutta kyllä riittää kaikkialla ja suvaitsevaisuutta ainakin joissakin yhteiskuntapiireissä on yltä kyllin.

 Samaan aikaan koko asiassa on yhä enemmän tietty pakotetun maku: kenenkään suvaitsevaisuus ei saa olla puutteellista ja jopa oikeuslaitos ryntää herkästi korjaamaan virheellisiä näkemyksiä, mikä vielä puoli vuosisataa sitten olisi ollut skandaali.

Luulen, että niin sanottu poliittinen korrektius, joka nyt muodostaa yhä tiukemman säännöstön, on jotenkin mystisesti siirtynyt Neuvostoliitosta läntisiin demokratioihin tai sitten autoktonisesti syntynyt sielläkin samanlaisena.

Sanaparihan viittaa siihen, että jotkin asiat ovat poliittisesti sallittuja ja jotkut eivät. Neuvostoliitossa näiden asioiden hallinnoinnista vastasi niin sanottu Poliittinen päähallinto (Glavnoje polititšeskoje upravlenije, lyhennettynä GPU). Nykyaikaisessa demokratiassa hallinto on hajautettu, kuten se oli jo 1800-luvun Amerikassa Tocquevillen tunnetun kuvauksen mukaisesti (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=tocqueville ). Se kuitenkin toimii.

Joka tapauksessa kyse on normistosta, jonka rikkomisesta seuraa rangaistus. Tämän normiston mukaan asiat on esitettävä ja ajateltava sellaisina, kuin niiden pitäisi olla. Tästä seuraa, että vanhentuneiden käsitysten ja oikeasta stereotyypistä poikkeavien kuvausten esittäminen ja ajatteleminenkin on tabu.

Tästä pääsemmekin Heikkilän kirjaan. Sen sijaan, että siinä esiintyisi noita tunnettuja vahvoja ja upeita naisia, joiden elämälle Pariisin mahtavassa ympäristössä on ominaista sellainen henkevyys ja eleganssi, joita tekijän oma hahmokin näyttää edustavan, tapaammekin lammaslauman, joka vapaaehtoisesti etsii alistumista ja rangaistusta ja antaa aivan häpeämättömästi riistää itseään.

Kirjan päähenkilö joutuu tähän naisten yhteisöön etsiessään veljeään, jonka kohtalotoveri hän on ollut perheessä, jossa äidinrakkauden sijaan vallitsi kylmyys ja näennäinen sallivuus jätti turvattomaksi.

Yhteisö, johon päähenkilö saapuu, on naisen johtama, mikä poliittisen korrektiuden mukaan takaa empatian ja keskinäisen viihtyvyyden, mutta tosiasiassa siellä hallitaan pelon ja rangaistusten voimalla.

Kyse on siitä, että yhteisön naisten tahto on kokonaan otettu heiltä johtajalle, joka esiintyy neitsyt Marian seuraajana ja ystävänä ja esittää vaatimuksensa kaikille ehdottomalla auktoriteetilla. Sen naiset ottavat riemulla vastaan ja kaikki rangaistukset ja karut elinolosuhteet palvelevat heidän tarvettaan saada lupa rakastaa itseään.

Tällaisia yhteisöjä epäilemättä on olemassa ja luulen, että kirjoittajalla on ollut jokin malli, josta kertoa. Poliittinen korrektius kuitenkin edellyttää, ettei sellaisista asioista saa kertoa, tai niitä edes ajatella, jotka eivät tue sitä naiskuvaa, joka meille on annettu etummaisten feministien teoksissa.

Tämä on tietenkin aivan vähäjärkistä ja tekee mahdottomaksi varsinaisen kaunokirjallisuuden, joka ei voi koostua pelkistä moraliteettinäytelmistä ja poliittisista kiiltokuvista. Luulenpa, että tästä normista poikkeaminen on se rikos, jonka kirjoittaja on tehnyt ja josta hän on saanut kovin nuivaa kritiikkiä, kuten kerrotaan.

Miksi ihmeessä pitää mennä kirjoittamaan mokomasta naislampaiden yhteisöstä ja heikkotahtoisesta ja rakkaudenkipeästä nuoresta naisesta, joka retkahtaa mukaan suorastaan keskiaikaiseen kulttiin? Idioottejako tässä kuvataan ja jos, niin miksi.

Emme me ole mitään idiootteja, sanovat ne kirjan naiset, jotka reagoivat kuviteltuun syyttäjän puheenvuoroon kultin johtajaa vastaan pidetyssä oikeudenkäynnissä. -Asiasta on olemassa toinenkin käsitys, toteaa syyttäjä kuivasti.

Fiktiotahan tämä on ja on usein kiinnostavaa lukea sellaista fiktiota, joka on syntynyt toisenlaisen kokemuksen pohjalta kuin se, joka itsellämme on. Sellaisen kirjoittaminen vain saattaa vaatia rohkeutta, mikä ei tarkoita samaa kuin poliittisen korrektiuden vieminen karikatyyrisiin mittoihin, kuten kirjallisuutta harrastavat lampaat tekevät.