Demokraattinen repressio

Ajattelun lopettamisesta demokratiassa

Alexis de Tocqueville, Democracy in America II, University of Chicago Press 2000, 722 s.

Alexis de Tocquevillen (1805 – 1859) teos De la dèmocratie en Amerique (Demokratia Amerikassa) oli muuan aikakautensa tarkkanäköisimpiä ja profeetallisimpia kirjoja, jonka rinnalle sopii asettaa tuskin muita kuin markiisi Astolphe de Custinen La Russie en 1839.

Molempia kirjoja sopii tietenkin syyttää kohteensa panettelusta ja myös siitä, ettei käytetty metodi, sikäli kuin siitä voi puhua, täytä tieteen mittoja. Kirjoittajien tarkkanäköisyyttä ei sentään voi kiistää.

Demokratia oli tuossa vaiheessa vielä suuri uutuus ja sanan varsinaisessa merkityksessä sitä käytännössä löytyi tuskin muualta kuin Amerikasta. Moni ymmärsi kuitenkin jo tuolloin, että Amerikka saattoi hyvinkin olla se malli, jota kohti yhteiskunta oli Euroopassakin siirtymässä.

Tocquevillen kuvaukset ja pohdiskelut herättivät suurta huomiota ja levisivät laajalle. Venäjälläkin ne kuuluivat aikaansa seuraavan älykön lukemistoon.

Kirjoittajan tärkeä huomio oli, ettei demokratia tietenkään tarkoittanut vapautta vallasta, vaan toisenlaista valtajärjestelmää, mikä sinänsä oli jo tuttua antiikin kirjallisuudesta.

Tocqueville näki kohtaamassaan amerikkalaisessa todellisuudessa paljon kiinnostavaa ja ihailtavaa. Kansan nimessä tapahtuva hallitseminen edesauttoi tiettyjä hyveitä ja instituutioita, kuten oli odotettavissakin.

Samaan aikaan se kuitenkin tukahdutti toisia. Itse asiassa demokratia, mahdollisesti oman valtansa erityisestä pyhyydestä vakuuttuneena, ulotti vaikutuksensa paljon laajemmalle kuin monarkia, olipa jälkimmäinen sitten absoluuttinen tai perustuslaillinen.

Ehkä merkittävintä oli se, että demokratia mahdollisti enemmistön tyrannian, joka tunkeutui aina ihmisten ajatteluun saakka.

Kukapa olisi kuvitellut, että itsevaltias julkenisi mennä puuttumaan siihen, mitä ihmiset ajattelivat? Jopa absoluuttisen monarkian suuren teoreetikon, Jean Bodinin mukaan kansalaisille kuului tietty ajattelun vapaus.

Olipa itse periaatteen laita miten tahansa, Tocqueville totesi, etteivät ”useimmat” Euroopan absoluuttiset monarkit pystyneet estämään sitä, että heidän auktoriteetilleen vihamieliset ajatukset levisivät heidän valtioissaan.

Amerikassa oli toisin. Niin kauan kuin enemmistön mielipide oli epäselvä, ihmiset saattoivat puhua, mutta kun se oli julki lausuttu, kaikki ryhtyivät oitis sen kannattajiksi.

Kuninkaiden käytössä oli pakotuskoneisto, mutta demokraattisella enemmistöllä oli lisäksi moraalinen voima, joka vaikutti myös tahtoon eikä vain tekoihin.

En tunne yhtään maata, jossa yleisesti ottaen olisi vähemmän henkistä itsenäisyyttä ja aitoa keskustelun vapautta, kuin Amerikka, totesi Tocqueville ja varmasti hämmästytti monet.

Euroopan perustuslaillisissa valtioissahan oli mahdollista saarnata millaisia oppeja tahansa ja mikäli joku onnettomuudekseen asui absoluuttisesti hallitussa valtiossa, hän saattoi aina muuttaa sieltä pois.

Amerikassa taas enemmistö muodosti ajattelun ympärille pelottavan renkaan. Sen sisällä sana oli vapaa, mutta onnettomuus seurasi, mikäli sieltä uskalsi poistua.

Mitään auto-da fétä ei toki järjestetty, mutta vainoa oli luvassa joka päivä ja poliittinen ura oli toisinajattelijalta suljettu. Kahleet ja pyövelit olivat niitä karkeita instrumentteja, joita tyrannia aikoinaan käytti, mutta meidän aikanamme sivilisaatio on täydellistänyt itse despotisminkin, joka jo näytti kaiken oppineelta, totesi Tocqueville.

Demokratiassa tyrannia ei käyttänyt karkeita lyöntejä, vaan tunkeutui suoraan sieluun. Yksilölle annettiin vapaus ajatella kuten haluaa, mutta väärin ajattelemisen jälkeen hänestä tuli yhteiskunnassa muukalainen, jolle elämä kävi huonommaksi kuin kuolema.

Absoluuttiset monarkiat olivat saattaneet despotismin huonoon maineeseen, totesi kirjoittaja ja nyt oli oltava varuillaan, etteivät demokratiat rehabilitoisi sitä.

Itse asiassa Jean de la Bruyère kirjoitti satiirinsa ”suuruuksista” Ludvig XIV:n hovissa ja Molière esitytti pilkallisia näytelmiään hovimiehille.

Se valta, joka hallitsi USA:ta ei suvaitsisi tällaista leikinlaskua, arveli Tocqueville.

Amerikassa ei muuten vielä ollut lainkaan suuria kirjailijoita. Asia mahtoi johtua siitä, ettei kirjallinen nerous ole mahdollista ilman hengen vapautta ja sellaista Amerikassa ei ollut.

No, nykyään Amerikkakin on jo toista kuin 1800-luvun alkupuolella. Monet näyttävät olevan jopa sitä mieltä, että siellä on tai on ollut suuria kirjailijoita ja asiaa voikin pitää uskottavana.

Toki Amerikassa myös nykyään on hyvin selvästi toisistaan riippumattomia kulttuureita, jotka saattavat aivan estottomasti arvostella ja jopa rienata toisiaan ja tarvittaessa levittää valheita ja tehdä tyhjästä skandaaleja. Siinä mielessä henkinen vapaus lienee hyvinkin saavuttanut ja ylittänyt absoluuttisten monarkioiden olot.

Mutta luultavasti Tocqueville sentään tavoitti jotakin oleellista. Demokratiassa lauman vaikutusvalta nousee helposti hyvin suureksi, mikä puolestaan johtaa henkiseen taantumiseen, regressioon.

Myös meillä, täällä omassa demokratiassamme, näemme ympärillämme joka päivä, miten johtavat poliitikot esittävät lapsentasoisia väitteitä ja kieltäytyvät ymmärtämästä järjen argumentteja tai edes selviä faktoja.

Heitä seuraa hurraava lauma, joka demonisoi vastapuolen ja keksii mitä typerimpiä epiteettejä yrittäessään todistaa, etteivät nuo ihmiset missään tapauksessa saisi ajatella, niin kuin ajattelevat.

Ehkäpä tätä voitaisiin Tocquevillen hengessä kutsua demokraattiseksi mentaliteetiksi?

Tätä en sentään haluaisi tehdä. Kyllä demokratia on tietyissä vaiheissa osoittanut myös aitoa pluralismin sietoa ja sellaista poliittista asennetta, jota voisi nimittää suvaitsevaisuudeksi. Teoriassahan sellaisen arveltiin valistusajalla ilman muuta kuuluvan asiaan.

Mutta maailma muuttuu. Demokratia Amerikassa 1800-luvulla ei vielä ollut samaa kuin se on 2000 luvulla ja demokratia Suomessa 1900-luvulla oli monessakin suhteessa jatkuvan muutoksen tilassa. Nykyistä tilannetta sentään tuskin voitiin kuvitella.

Lienee mahdollista, että se pompöösi ilveily ja poliittisen suvaitsemattomuuden bakkanaali, joka nyt vallitsee ainakin median pintatasolla, jää lyhytaikaiseksi.

Toivotaan nyt ainakin.

Juristeria ja demokratia

 

Demokratian hyötyjä ja haittoja

 

Alexis de Tocqueville, Demokratia Amerikassa. Suomentanut Sami Jansson. Gaudeamus 2006, 688 s.

 

Alexis de Tocquevillen merkkiteoksesta Demokratia Amerikassa (1835-1840) on tullut jo aikoinaan kirjoitettua (Vihavainen: Haun tocqueville tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Käytössäni oli silloin vain teoksen kakkososa. Huomaamattani Gaudeamus on tehnyt kulttuuriteon ja suomentanut myös koko kirjan. Mainitsivatkohan valtamediat mitään koko tapahtumasta?

Demokratia, kansanvalta, oli Tocquevillen kirjoittaessa jo päivän sana ja moni suhtautui siihen uskonnollisella hartaudella. Antiikin aikanahan se oli yksi mahdollinen valtiomuoto, josta saatettiin Perikleen tavoin olla ylpeitä, mutta jonka tuskin ajateltiin sopivan kaikkialle. Jokainen kriittisesti ajatteleva toki näki siinä myös puutteita ja tuon otsikon alla saattoi itse asiassa olla hyvinkin monenlaisia poliittisia järjestelmiä.

Tocqueville pyrkii ihanteellisen tutkijan tapaan arvioimaan kohdettaan kaikinpuolisesti, keskittymättä suinkaan van kaivelemaan sen vikoja tai ylistämään sen ansioita. Ranskan suuren vallankumouksen aikanahan poliittinen järjestelmä oli noussut uskonnollisen palvonnan kohteeksi, mutta sellaisen lähestymistavan kehnous oli jo osoittautunut liiankin ilmeiseksi.

Tocquevillen havainnoista varmaankin säpsähdyttävin oli hänen kuvauksensa demokraattisesta repressiosta. Tyrannit yrittivät voimakeinoistaan huolimatta turhaan hallita massojen mielipiteitä, mutta demokratiassa sosiaalinen paine oli sitäkin tehokkaampi mielipiteiden ilmaisemisen ja jopa ajattelun kahlitsija.

Muuan kiintoisa kohta kirjassa on ranskalaisen ja anglosaksisen oikeusjärjestelmän ja oikeudenkäytön vertailu. Ennakkotapauksiin perustuva Common Law oli toki käytössä paitsi Amerikassa, jossa sille oli kasvanut uudenlainen poliittinen rooli, myös Englannissa, jossa se oli syntynyt aateliston ja kuninkaan välisten suhteiden kehittyessä.

Suomalaiset, ainakin nuoret, tuntevat amerikkalaista oikeudenkäyttöä luultavasti paremmin kuin omaansa. Onhan se monissa viihdeteollisuuden tuotteissa keskeisesti esillä. Kukapa ei muistaisi vaikkapa niitä kuuluisia oikeudenkäyntejä, joissa ilmeinen syyllinen on vapautettu rotuominaisuuksiensa vuoksi, vaikka rotuja ei ole edes olemassa, kuten niin erinomaisesti tiedämme.

Myös tähtitieteelliset korvaukset aivan mitättömistäkin syistä kuuluvat amerikkalaiseen oikeudenkäyttöön, samoin kuin drakoniset rangaistukset mitättömistä rikoksista ja vankeinhoitolaitoksen pöyristyttävä tila.

Maineikas poliittinen ajattelija Zbigniew Brzezinski kirjotti taannoin, että yksi Yhdysvaltojen suurimmista kansallisista vaaroista on sen ahne lakimieskunta. Lakimiehet ovat liikkeellä aina, kun käsitellään suuria rahasummia ja tämä pätee niin Amerikassa kuin meilläkin.

Kiinnostavasti Tocqueville esittää, että lakimiehet toimivat Amerikassa paitsi demokratian tukena, myös sen vastapainona. Lakimieskunta muistuttaa aatelistoa, sillä se ei luonnostaan myötäile kansan haluja ja pyrkimyksiä, vaan ihailee säännöllistä ja johdonmukaista ajattelua ja siis luonnostaan vastustaa vallankumouksellista kiihkoa.

Lakimiesten asenteet ovat korostetun konservatiivisia ja epädemokraattisia, mikäli heille yhteiskunnassa suodaan heille kuuluva asema. Demokraattinen hallinto suosii lakimiesten poliittista valtaa. Lakimiehet pitävät siksi demokraattisesta hallituksesta, mutta heillä ei ole samoja motiiveja eikä heikkouksia kuin sillä. He pyrkivät koko ajan ohjaamaan demokratiaa sille vieraaseen suuntaan ja sille vierailla keinoilla.

Anglosaksinen Common Law asettaa lakimiehen aivan erityiseen rooliin. Koska se perustuu ennakkotapauksille eikä pelkästään loogiselle päättelylle, on tuomarien oltava erikoismiehiä, jotka hallitsevat tuon viidakon, josta maallikoilla ei ole eikä voikaan olla selkeää käsitystä. Ranskassa asia on toisin, siellä tuomari nostaa esille oman mielipiteensä, kun taas anglosaksisessa järjestelmässä etsitään perusteluja menneiden sukupolvien mielipiteistä.

Englannissa ja Amerikassa lakimies on kuin muinaisen Egyptin pappi, kiteyttää Tocqueville, hänkin on salatieteen tulkki.

Anglosaksinen järjestelmä kiinnittää huomionsa pikemmin lain kirjaimeen kuin järkeen ja poikkeaa mieluummin inhimillisyydestä kuin niistä. Amerikassa ei ole kirjailijoita eikä aatelisia, mutta niiden roolin täyttävät lakimiehet. Lakimieskunta on tuon maan mahtavin ja oikeastaan ainoa vastapaino demokratialle, toteaa kirjoittaja.

Saattaa olla, että monesta nykyisen maailmanajan kasvateista koko ajatus siitä, että demokratialla kuuluisi olla jonkinlainen vastapaino, kuulostaa pyhäinhäväistykseltä. Mutta Tocquevillen aikana tällaisiakin asioita oli luontevaa analysoida rationaalisesti.

Lainkäyttö on osa politiikkaa. Amerikassa tuomarit sekaantuvat lakkaamatta politiikkaan julistaessaan tämän tai tuon lain perustuslain vastaiseksi. Kirjoittajan mielestä melkein jokainen poliittinen kysymys päätyi Amerikassa lopulta oikeudelliseksi kysymykseksi.

 Tämä näyttää pätevän tänäkin päivänä. Verratkaamme vain amerikkalaista politiikkaa vaikkapa omaamme tai Venäjän poliittiseen elämään. Toki jälkimmäisessä vallitsee tosiasiallisesti selvä tyrannia, mutta muodoltaan se on kuin onkin demokratia. Lakimiehet ovat liikkeellä kaikkialla, mutta niiden asema ja rooli vaihtelee suuresti.

Valamiehistön rooli oli -ja on- anglosaksisen järjestelmän tukipylväs ja Amerikassa se oli tärkeä osa politiikkaa ja nimenomaan demokratiaa, kansan valtaa.

Englannissa valamiehet olivat aatelisia, mutta Amerikassa ne edustivat massoja laajasti. Niillä oli roolinsa sekä rikosasioissa että myös siviiliasioissa. Edellisissä ne ratkaisivat asiat myös käytännössä, jälkimmäisissä ne yleensä toimivat asiantuntevan tuomarin johdateltavina.

Paradoksaalisesti valamiehistön olemassaolo on lisännyt tuomarien valtaa antaessaan sille ikään kuin maallikkojen siunauksen, arvelee kirjoittaja. Missään muualla eivät tuomarit ole yhtä mahtavia, kuin niissä, joissa kansa pääsee osalliseksi tuomiovallasta, arvelee kirjoittaja ja toteaa, että tuomarien arvovalta näkyy myös muualla, koko yhteiskunnassa.

Common Law-järjestelmän ansioita ja puutteita on arvosteltu monin tavoin. Merkittävä konservatiivinen filosofi Roger Scruton on korottanut sen vapauden symboliksi ja vastapainoksi sille tyrannialle, johon erilaiset radikaalit ovat aina yrittäneet yhteiskuntaa ajaa, jo Cromwellista lähtien.

Oma pohjoismainen järjestelmämme, jonka käytännöissä on usein paljon ikäviä puutteita, saattaa roolinsa puolesta muistuttaa tuota järjestelmää. Toisaalta meillä on harvemmin jouduttu näkemään tilanteita, joissa tuomioistuimet toimivat räikeästi vastoin lakikirjamme alkuun painettuja tuomarinohjeita, joiden mukaan se, mikä ei oikeus ja kohtuus ole, ei saata olla lakikaan.

Toki lakia on erityisesti aivan viime aikoina yritetty vääntää politiikan palkkapiiaksi nostamalla tikunnokkaan aivan normaaliin kielenkäyttöön kuuluvia tapauksia, jotka on haluttu tulkita tämän tai tuon pykälän vastaisiksi ja langettaa räikeän poliittisia tuomioita. Laki taipuu moneksi. Venäläisen sananlaskun mukaan se on kuin aisa, joka kääntyy sinne, minne käännetään: закон — что дышло: куда повернёшь — туда и вышло.

Mutta meidän lakimme eivät ole mitään salatiedettä. Ne ovat eduskunnan säätämiä ja niitä perustellaan järjellä, jota jokaisella on ainakin jonkin verran. Yritykset käyttää lakia kansanvaltaa vastaan voidaan ja tulee torjua päättävästi. Siitä riippuu paljolti se, millaista todellisuudessa on se poliittinen järjestelmä, jota  nimitämme demokratiaksi.

 

 

 

Toiminnallisia häiriöitä vai vikoja?

 

Demokratian ongelmia

 

Jo Alexis de Tocqueville huomasi nuorta Amerikan demokratiaa tarkkaillessaan, että tuohon poliittiseen järjestelmään sisältyi vakavia ongelmia (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=tocqueville ).

Länsimaisen kulttuurin historiassa uusi valtiomuoto tavoitteli muinaisten kreikkalaisten esikuviensa ihanteita nyt suuren valtion puitteissa eikä enää antiikin poliksen intiimissä piirissä, jossa ne olivat syntyneet.

Tuolloin, kaksi vuosisataa sitten, Amerikka löi eurooppalaisen vierailijan ällikällä. Se oli maa, jossa ei menestytty tai saatu kunnioitusta suuren suvun menneillä mainetöillä, vaan pelkästään omilla ansioilla. Se oli maa, jossa jokaisen sopi harjoittaa omaa uskontoaan ja lukea mieleisiään kirjoja ja jossa hotellissakin palveltiin samalla tavalla matkustavaista herraa kuin hänen lakeijaansakin. Molempia jopa herroiteltiin…

Toki tuossakin maassa oli suuria ihmisryhmiä, jotka eivät kuuluneet tähän tasa-arvoisten joukkoon ja myös sen sisällä toiset olivat tasa-arvoisempia (more equal) kuin toiset, kuten myöhempi sanonta asian ilmaisi. Silti oli kiistatonta, että sekä feodaalisen että yksinvaltaisen perinteen puuttuminen antoi Yhdysvalloille aivan oman leimansa, joka koettiin suurena vapautuksena menneiden aikakausien irrrationaalisista kahleista.

Kun Euroopassakin oltiin menossa samaan suuntaan, voitiin amerikkalaista demokratiaa hyvästä syystä pitää ihmiskunnan edistyneimpänä valtiomuotona. Siellä voitiin nähdä Euroopankin tulevaisuus, mutta tarkoittiko se jonkinlaista paratiisia, jossa kaikki suuret yhteiskunnallisen ongelmat oli ratkaistu, vaiko vain uutta tilannetta, jossa vanhojen ongelmien tilalle nousisivat ratkaistaviksi aina uudet?

Tocqueville kirjasi teoksessaan hämmästyttävän asian: demokratian puitteissa saattaakin ongelmaksi tulla nimenomaan vapauden puuttuminen aivan uudella tasolla. Itsevaltius ja sääty-yhteiskunta vannoivat kyllä oikeaoppisuuden nimiin, mutta niiltä puuttui auktoriteettia sen takaamiseksi. Ajattelua ne eivät pystyneet hallitsemaan.

 Itse asiassa demokratiassa vallitsi paljon suurempi yhdenmukaisuuden paine kuin vanhassa yhteiskunnassa. Virkavaltaa ei ehkä tarvinnut pelätä, mutta sitäkin vaikeampaa oli nousta vastustamaan enemmistöä, joka ei jättänyt toisinajattelevalle kostamatta. Amerikassa enemmistö muodosti ajattelun ympärille pelottavan renkaan. Sen sisällä sana oli vapaa, mutta onnettomuus seurasi, mikäli sieltä uskalsi poistua.

Mitään auto-da fétä ei toki järjestetty, mutta vainoa oli luvassa joka päivä ja poliittinen ura oli toisinajattelijalta suljettu. Kahleet ja pyövelit olivat niitä karkeita instrumentteja, joita tyrannia aikoinaan käytti, mutta meidän aikanamme sivilisaatio on täydellistänyt itse despotisminkin, joka jo näytti kaiken oppineelta, totesi Tocqueville.

Toisen maailmansodan jälkeen kirjoitettiin paljonkin kirjoja siitä, miten ihmiset olivat pelänneet vapautta ja hakeutuneet turvallisen enemmistön siipien suojiin. Erich Frommin Escape from Freedom, jonka titteli epäonnistuneesti suomennettiin nimellä Vaarallinen vapaus, on tämän asian klassinen kuvaus.

Näyttää siltä, että tähän vapauden välttelemisen syndroomaan ja ehkä siis demokratiaan ylipäätäänkin kuuluu taipumus mielikuvapolitiikkaan.

Politiikka pyrkii luonnostaan madaltumaan tarinaksi hyvän ja pahan, oikean ja väärän, kauniin ja ruman välisestä taistelusta. Sen osoittamisessa varsinaisten asia-argumenttien rooli on aivan mitätön. Vertaus sopuleihin on harvinaisen sattuva. Ne menevät kaikki samaan suuntaan, tietämättä tai kysymättä miksi.

Tällaisen psykologian vallitessa voidaan politiikassa kaikin mokomin välttää konkreettista tasoa, kuten selkeitä laskelmia siitä, mihin erilaiset poliittiset ratkaisut johtavat. Riittää, kun todetaan tai oletetaan oman ryhmittymän kannattavan yleensä kaikkia hyviä asioita. Eri mieltä olevat sen sijaan jo määritelmällisesti vastustavat niitä ja ansaitsevat sen mukaisen suhtautumisen.

Puolen vuosisadan takaista ns. taistolaisuutta nimittävät nyt jo myös sen entiset kannattajat käsittämättömäksi. Tällä hetkellä vallitsevaan poliittiseen oikeaoppisuuteen sen sijaan suhtaudutaan sen nykyisten kannattajien piirissä uskomattoman kritiikittömästi. Mutta kritiikkihän ei taaskaan ole sallittua.

Näitä kahta ortodoksiaa on niin usein keskenään vertailtu, ettei siihen ole tässä enää syytä. Asian voisi kiteyttää siten, että molempia hallitsee kritiikitön lapsenusko, joka kieltää kritisoimasta itseään ja leimaa sellaista yrittävät kansan/edistyksen/inhimillisyyden/naisten/pehmeyden vihollisiksi.

Kun aikoinaan uskottiin neuvostososialismin ihanuuteen ja sen kaikki parantavaan voimaan myös ja nimenomaan Suomessa, vaikka kokemukset muualta saattoivatkin olla ankeita, uskotaan nyt maamme titaaniseen merkitykseen koko maailman pelastamisessa, vaikka jo kaikkein simppeleimmät laskutoimitukset kertovat lahjomatonta kieltään noista mahdollisuuksista.

Järjenvastainen ajatus maailman köyhien ja sorrettujen aseman parantamisesta tekemällä heistä oman maamme kansalaisia on kaiketi järkyttävin esimerkki vastuuttomasta suhtautumisesta tulevaisuuteen.

Sen, ettei asiaan liity lainkaan rationaalista harkintaa asian seurauksista, osoittaa jo se, ettei tähän mennessä ole esitetty yhtään ainoaa konkreettista laskelmaa siitä, mitä se merkitsee toisaalta maailman puutteenalaisen väestön kannalta kokonaisuutena ja toisaalta oman maamme tulevaisuuden kannalta. On vain laskettu julkiselle vallalle alkuvaiheessa koituvia kustannuksia.

Miten paljon siirtolaisia maamme sitten voisi integroida per aikayksikkö ja miten paljon yhteensä? Mitkä ovat asian kokonaiskustannukset niin rahallisesti kuin kulttuurisesti ja miten ne muuttuvat populaation kasvaessa?

Vai eikö mitään rajaa ole edes olemassa? Jos ja kun miljoonan jälkeen tulisi toinen miljoona, voitaisiinko pysähtyä siihen? Entä kolmas, neljäs ja viides? Miksi vasta/jo silloin?

 Toinen vastaava asia on päätös maapallon hiilitasapainon muuttamisesta siirtymällä maassamme sähköautoihin ja lopettamalla lihan syönti.

Näiden asioiden on hallituksen mielestä jopa tapahduttava ennen kuin kilpailijamaamme tekevät saman, jos tekevät. Nyt nimittäin on, ainakin meidän osaltamme näemmä menossa eräänlainen kiltteyskilpailu, jossa tehdään upeita ja kalliita eli siis ansiokkaita päätöksiä paniikissa olevan lunatic fringen mieliksi jo ennen kuin se on edes ehtinyt pyytääkään.

Raha ei nyt ole enää tullut ongelmaksi, sillä sitä kyllä saadaan, kun kehdataan pyytää ja miksei kehdattaisi. Sittenhän sitä riittää myös meitä rikkaammille maille jaettavaksi… Mitkään summat eivät ole liian suuria tai liian pieniä Kankkulan kaivon vedenkantajille.

No politiikka on tahdon asia ja mikäli Suomen kansa tosiaan enemmistönsä voimin kannattaa nykyisen hallituksen nykyistä politiikkaa, on se itse ansainnut sen seuraukset. Se on normaalia demokratiaa se.

Itse asiassa normaalia demokratiaa on myös se mielipidediktatuuri, pelon kehä, joka ympäröi tätä politiikkaa. Sen kritisoijista on tehty irvikuvia, joita valtavirtamedia häikäilemättömästi hyödyntää eikä edes vaivaudu kieltämään rooliaan.

Toki oppositiolla on omakin mediansa, mutta täytyy todeta, että tiedotushegemonia on nyt vahvasti hallituksen ja sen edustaman oikeaoppisuuden puolella. Poliittinen skandaali on, että verovaroin ylläpidetty YLE on aivan avoimesti puolueellinen.

Onko vääristynyt ja kupliinsa rajoittunut media sitten jonkinlainen epäkohta demokratiassa? Entäpä jos se kuuluu siihen erottamattomasti, kuten jo Tocqueville kasi vuosisataa sitten havaitsi?

Koska tässä maailmassa puhtaat ihannetilat toteutuvat vain harvoin, jos koskaan, lienee syytä arvella, että kyllä tämä tiedotuksen vääristyminen on muuan luonnollinen seuraus demokraattisesta järjestelmästä. Toinen asia sitten on, että liian räikeäksi muuttuessaan se tuppaa haittaamaan koko järjestelmän toimivuutta. Rajansa kaikella.

On ymmärrettävää, mikäli valtamedian toimittajista 80-90 prosenttia edustaa jotakin tiettyä poliittista liikettä ja muotoilee sanomansa sen mukaisesti. Mutta silloin, kun tähän vielä liittyy häpeämätön sensuurimentaliteetti, joka pelkästään aplodeeraa sille, kun juristerit ahdistelevat ihmisiä raamatun siteeraamisesta tai järjettömät algoritmit pannaan kieltämään tiettyjen sanojen julkinen käyttö ja ”bannaamaan” niiden käyttäjien muukin kirjoittelu, ollaan jo luovuttu edes tavoittelemasta ihanteellista demokratiaa ja kuljetaan suoraan totalitarismia kohti.

Sensuurin ja mielipideterrorin oikeuttaminen puhumalla ”yhteisönormeista” tai ”väärän” mielipiteen esittäjän muka tekemästä henkisestä väkivallasta toisinajattelevia kohtaan eivät saisi aiheuttaa muuta kuin halveksuntaa niiden keskuudessa, jotka aidosti kunnioittavat toimivaan demokratiaan liittyviä poliittisia perusoikeuksia.

Näyttää kuitenkin siltä, että uusi, totalitaarinen psykologia on nyt vahvasti leviämässä yhteiskuntaan ja estää demokratiaa korjaamasta virheitään. Asiasta voi vakuuttua lukemalla sosiaalisen median kirjoittelua näistä asioista.

Sananvapauden kaltaisia perusoikeuksia ei itse asiassa edes tunnusteta voivan olla olemassa, mikä voi liittyä siihen, että koko politiikka perustuu yhä selkeämmin uskontunnustukseen tiettyjä yleiskäsitteitä kohtaan eikä rationaaliseen päätöksentekoon, jonka kritisointi on sekä opposition oikeus että velvollisuus.

Demokratiaa ei kannata pitää ylihistoriallisena asiana, joka toimii kaikissa ympäristöissä yhtä hyvin tai huonosti. Sen toimimisen edellytyksiä on syytä vaalia joka päivä.

Kuten olemme nähneet, Yhdysvaltojen vuosisataiset perinteet eivät ole estäneet järjestelmän kriisiytymistä, eikä meillä ole syytä kuvitella, että oma järjestelmämme olisi immuuni häiriöille. Niiden eliminoimiseksi vaaditaan kansalaismieltä, joka kunnioittaa järjestelmän perusperiaatteita riippumatta siitä, ketä niiden noudattaminen kulloinkin poliittisesti hyödyttää.