Historian sylkykuppi

 

Taantumuksen tukipylväät

 

Venäjällä, kuten Suomessa, taantumusmiehet usein joutuvat jälkipolvien unohtamiksi. Kun historioitsijat seuraavat vain niitä kehityskulkuja, jotka johravat eteenpäin, jäävät unholaan ne, jotka yrittivät estää sen toteutumista, joka sitten tapahtui.

Toki heidät yleensä mainitaan nimeltä, koska myös konnuudella pitää olla kasvonsa ja vähintäänkin kliseemäinen merkityksensä. On kuitenkin aina virkistävää tutustua hieman tarkemminkin siihen, miten asiat oikeasti olivat eikä vain siihen, miten niiden olisi myöhempien polvien mielestä pitänyt olla. Ei voi koskaan olla varma edes siitä, oliko se, mitä tapahtui jostakin syystä välttämätöntä.

Venäjän rooli Euroopan historiassa on ollut ennen muuta taantumuksen tukipylvään osa.  1800-luvun alkupuolen liberaaleille, puhumattakaan Bakuninin kaltaisista anarkisteista, Venäjä oli se kansainvälinen poliisi, joka esti kaiken liberaalin kehityksen Euroopassa. Marxille ja Engelsille se oli eräänlainen suuri saatana, joka oli kukistettava, ennen kuin historiallinen kehitys saattoi jatkua (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=marx+ja+engels ).

Taantumuksen osa sopi Venäjälle sinänsä erinomaisesti, kun se oli kulttuurisessa ja yhteiskunnallisessa kehityksessään Länsi-Euroopasta useita saukupolvia jäljessä. Tätä välimatkaa arvioitiin eri aikoina eri tavoin. Vuonna 1931 Stalin puhui sadasta vuodesta.

Neuvostoaikana Venäjän vallanpitäjät kuitenkin pian alkoivat väittää, että maa olikin ponnahtanut koko maailman kehityksen kärkeen ja vuonna 1961 Neuvostoliiton kommunistisen puolueen XXII kokous julisti kaikella juhlallisuudella, että maassa toteutetaan kommunistinen järjestelmä vuoteen 1980 mennessä.

Sittemmin koko asia painettiin unohduksiin ja koko niin sanottu marxilais-leniniläinen ”reaalisosialismin” järjestelmä hylättiin historiallisena syrjäpolkuna, joka johti vain umpikujaan. Sen sijasta omaksuttiin ainoaksi todelliseksi mahdollisuudeksi julistettu kapitalistinen kehitystie, jolle Venäjä taas saapui suuresti myöhässä pitkän katkoksen jälkeen.

Venäjän nykyinen irrottautuminen länsimaisesta kulttuurista ei ole tarkoittanut kapitalismista irtautumista. On kuitenkin kiinnostavaa pohtia, onko siitä taas tullut nimenomaan taantumuksen tukipylväs vai ei.

Länsimainen kulttuuri oli jo 1800-luvun alkupuolella venäläisen älymystön mielestä rappeutunut ja nuoren ja elinvoimaisen Venäjän ajateltiin olevan astumassa sen sijaan. Tätä ei ole tapahtunut, vaikka sitä on jo parisataa vuotta ennustettu. Joka tapauksessa Venäjä on taas ottanut välimatkaa eurooppalaiseen kulttuuriin, mikä ei tapahdu ensi kertaa.

Taantumuksella ymmärretään yleensä toivotonta yritystä kääntää historian pyörää taaksepäin. Sellaista edusti aikoinaan Wienin kongressin jälkeen Pyhän liiton politiikka, jonka keskeinen napa oli juuri Venäjä. Kyseessä oi sekä poliittinen että kulttuurinen taantumus.

Asiat eivät kuitenkaan ole niin yksinkertaisia kuin monet haluaisivat niiden olevan. Väkivaltaisen ja typerän virallisen politiikkansa ohella Venäjällä on aina ollut myös kiinnostavia ajattelijoita. Maan kehityksen tietty eriaikaisuus länteen verrattuna tekee niistä kiinnostavia meillekin.

Jokunen vuosi sitten tulin lukeneeksi erään taantumusmiehen ympärille koottua kirjaa, joka antaa ajattelemisen aihetta.

 Kyseessä oli nimenomaan viralliseen Venäjään vaikuttanut henkilö, jota ehkä voisi verrata joihinkin ns. Izborskin klubin nykyisiin edustajiin. Obskurantismi -мракобесие- on taas Venäjällä kunniassa ja yli sadan vuoden takaiset asiat kuulostavat taas tutuilta.

Tässä hänestä:

 enemmän:

 sunnuntai 5. tammikuuta 2020

Pimeyden ytimestä

 

Muuan syntipukki

 

Pobedonostsev. Pro et Contra (Победоносцев. Pro et contra.) Санкт-Петербург 1996. 575 s.

 

Joskus pari vuosikymmentä sitten, kun Venäjän historiallinen arkisto (RGIA) vielä sijaitsi tunnetussa, komeassa Senaatin ja Synodin rakennuksessa, kutsui arkiston johtaja, vanha kaverini, minut työhuoneeseensa.

Siellä teetä juodessamme hän kertoi, että olemme nyt Konstantin Petrovitš Pobenonostsevin työhuoneessa.

Toden totta! Siinä samalla syntyi oitis illuusio palaamisesta sadan vuoden takaiseen aikaan. Kalusto ja kirjoitusneuvot, koko mahtaileva miljöö, kaikki olisi voinut olla suoraan tuon legendaarisen taantumusmiehen jäljiltä, vaikka ne todennäköisesti olivat jo matkan varrella vaihtuneet.

Yhtä kaikki. Mikäli kyseessä olisi ollut vaikkapa Sergei Juljevitš Witten tai Pjotr Arkadjevitš Stolypinin työhuone, olisin ollut paljon vähemmän imponoitu.

Pobedonostsev nimittäin sai, osaksi ansiotta, mutta kai enimmäkseen ansiosta eräänlaisen suuren  Saatanan sädekehän. Juuri hänen ajateltiin usein olevan koko Venäjän taantumuksen perimmäinen alku ja juuri.

Pobedonostsev luultavasti olikin se henkilö, joka toimi keskeisenä neuvonantajana Aleksanteri III:lle, joka aloitti vastareforminsa isänsä Aleksanteri II:n vuonna 1881 tapahtuneen murhan jälkeen. Hän oli myös keisariperheen lasten kasvattaja ja kai jonkinlainen heidän -Aleksanteri III:n ja Nikolai II:n auktoriteettinsa loppuun saakka.

Varsinaiselta koulutukseltaan ja viraltaan Konstantin Petrovitš oli juristi ja Pyhän Synodin yliprokuraattori eli huolehti Venäjän ortodoksisen kirkon ylimmästä hallinnosta.

Nuorena hän oli ollut radikaali ja lähettänyt Lontooseen, Herzenin emigranttilehdessä julkaistavaksi artikkelin kreivi Paninista, oikeusministeristä, jonka synnit ja epäpätevyyden hän paljasti ja ruoti loppuun saakka armottomasti. Kirjoittajan mukaan Paninin esimerkki osoitti, että systeemiä oli muutettava: tärkein lääke olisi julkisuusperiaate eli glasnost.

Konstantin Petrovitšilla ei ollut mitään suurta sukutaustaa. Hän oli noita papinpoikia, jotka etenivät pelkän lahjakkuutensa voimalla. Ja sitähän Pobedonotsevilla oli. Asiaa eivät kiistä edes hänen monet vihamiehensä.

Vaikka nuorella juristilla ei siis ollut mitään perinnöllistä omaa lehmää ojassa, unohti hän pian nuoruutensa radikalismin ja omaksui linjan, jota voisi nimittää virallisen kansallisuusopin mukaiseksi taantumuksellisuudeksi.

Pobedonostsev ei ollut slavofiili. Slavofiilit eivät koskaan leppyneet Pietari Suuren uudistuksiin, joihin kuului patriarkanviran hävittäminen ortodoksisesta kirkosta ja sen tekeminen keisarin käsikassaraksi.

Pobedonostsevin mielestä Pietari oli sen sijaan tuossakin asiassa aivan oikeassa. Kirkon kuuluikin olla valtion alainen. Tulkoon mainituksi, että niin sanottu synodaalikausi, eli aika vailla patriarkkaa Venäjän ortodoksisen kirkon historiassa alkoi Pietari Suuresta ja päättyi vuoden 1917 vallankumoukseen.

Pobedonostsev tuli tunnetuksi miehenä, joka halusi jäädyttää Venäjän. Tämä sanonta, joka lienee alun perin ollut peräisin Konstantin Leontjevilta viittasi siihen kielikuvaan, että Venäjä oli mätänemässä (läntisen hapatuksen takia) ja tuo prosessi oli pysäytettävä.

Pysäyttäminen saattoi parhaiten tapahtua estämällä suuria kansanjoukkoja tulemasta osallisiksi sivistyksestä. Kansakoulut olivat siis kaikkein vaarallisimpia ja saattoivat altistaa naiivin ja tietämättömän kansan poliittisille harhaopeille.

Toinen vaara olivat demokraattiset instituutiot eri muodoissaan. Itsevaltiaan tsaarin ja sivistymättömän kansan liitto oli se voima, joka piti Venäjän Venäjänä, yliprokuraattorin mukaan.

Pobedonostsevin vaikutusvalta kasvoi ihmisten mielikuvituksessa huimaksi. Itse hän väitti, ettei koskaan mitenkään sekaantunut Puolan, juutalaisten tai Suomen kysymyksiin eli niiden vainoamiseen.

Meillähän taas hyvin muistetaan piirros, jossa Pobedonostsev osoittaa Nikolai II:lle, että Helmikuun manifesti on allekirjoitettava. Tähän lienee uskottukin.

Jo eläessään Pobedonostsev joutui intelligentsijan ajojahdin kohteeksi. Kun Tolstoi kirjoitti romaaninsa Anna Karenina, huhuttiin, että esikuvina olivat Pobedonostsev ja hänen vaimonsa. Vaimo puolestaan muisteli, että pukeutui tuohon aikaan a la Karenina, kuten niin moni muukin. Asuun kuului muun muassa rintoja korostava decolté… Siitä siis koko juttu olisikin alkanut.

Mutta Pobedonostsev oli esikuvana myös Andrei Belyin Peterburg-romaanissa. Siinä hän oli tuo Ableuhov, jota kuvataan aika säälimättömästi.

Itse asiassa Konstantin Petrovitš oli kaikkien säädyllisten ihmisten eli vallankumousta kannattavan intelligentsijan silmissä niin alhainen olio, ettei häntä kuvattaessa tunnettu mitään normaaleja rajoja.

Kun yleensä hyvin hienostunut filosofi Nikolai Berdjajev kirjoitti nekrologin Pobedonostseville, se oli  otsikoitu Nihilismi uskonnon pohjalta. Siinä kirjoittaja kehtasi jopa kuvailla vainajan ulkonäköä ja kertoi hänen näyttäneen vainajalta jo eläessään. Ihokin muistutti pergamenttia ja epäillä saattoi, voisiko jo eläessään noin kuollut mies koskaan nousta kuolleista.

Berdjajevin ajatus siitä, että Pobedonostsev edusti eräänlaista nihilismiä, ei ollut pelkästään hänen näkemyksensä. Huippuälykästä yliprokuraattoria pidettiin kyynikkona, jolle hengelliset arvot olivat yhdentekeviä. Hänet rinnastettiin Dostojevskin suurinkvisiittoriin ja häntä nimitettiin Venäjän Torquemadaksi.

Kirjassa on parikin aika hurjaa epigrammia. Toisen oli kirjoittanut aikakauden kuuluisin uskonnollinen filosofi Vladimir S. Solovjov ja se kuului seuraavasti:

 

В разных поприщах прославился ты много:

Как евнух ты невинностью сиял,

Как пиэтист позорил имя Бога

И как юрист старушку обобрал

 

Tässä siis pilkattiin kohdetta viattomaksi kuin eunukki, Jumalan häpäisijäksi pietistin tapaan ja juristina vanhan vaimon omaisuuden varkaaksi (hän oli julkaissut erään naisen kirjoittaman tekstin omissa nimissään).

Solovjov runoili kohteestaan enemmänkin. Usein näissä invektiiveissä on tietty furor theologicuksen maku.

Toki Berdjajev salli itselleen sen ajatuksen, että yliprokuraattori itse saattoikin olla henkilökohtaisesti ihan uskonnollinen. Hänen mielestään kuitenkin tämä suhtautui kansan uskonnollisuuteen aivan välinpitämättömästi ja piti sitä vain välineenä lahon tsaarinvallan suojelemiseksi.

Ongelman perimmäinen alku ja juuri oli, ettei yliprokuraattori itse uskonut hyvään, vaan ainoastaan pahaan (valtioon) ja palveli sitä. Sen vuoksi hän ei myöskään uskaltanut luottaa vapauteen ja ihmisissä piilevään jumalallisuuteen.

Tässä olikin koko tsarismin varsinainen ongelma ja Venäjän tragedia, katsoi Berdjajev, jonka arvio Pobedonostsevista ei ollut edes häijyimmästä päästä.

Mutta, ettei totuus unohtuisi, muistettakoon, että Konstantin Petrovitšia ja Fjodor Mihailovitš Dostojevskia yhdisti ystävyys ja molemminpuolinen kunnioitus.

Ja Fjodor Mihailovitš oli sentään juuri se, joka oli luonut Suurinkvisiittorin kirjallisen hahmon sellaisena kuin se tunnettiin ja kuten sen yhä tunnemme.